Taide, totuus ja politiikka

Harold Pinter nivoo Nobel-puheessaan yhteen työnsä näytelmäkirjailijana ja velvollisuutensa kansalaisena.

Vuonna 1958 kirjoitin: ”Todellisen ja epätodellisen välillä ei ole selkeää eroa, kuten ei toden ja epätodenkaan välillä. Yksittäinen asia ei välttämättä ole tosi tai epätosi, se voi olla sekä totta että epätotta.”

Uskon että ajatus pitää yhä paikkansa ja soveltuu edelleen taiteen avulla tapahtuvaan maailmaan hahmottamiseen. Kirjailijana siis seison ajatuksen takana mutta kansalaisena en voi. Kansalaisena minun on kysyttävä: mikä on totta, mikä valhetta?

Draaman totuus on aina saavuttamattomissa. Sitä ei koskaan täysin tavoita, vaikka sitä on pakko jatkuvasti etsiä. Tuo etsintä on selvästikin koko asian käyttövoima. Etsiminen itsessään on tavoite. Useimmiten totuuteen kompastuu pimeässä, törmää siihen tai näkee vain vilaukselta muodon tai hahmon, joka näyttää vastaavan totuutta, usein tajuamatta, että näin on tapahtunut. Mutta perimmäinen totuus on, ettei draamataiteessa voi koskaan löytää yhtä totuutta. Totuuksia on monia. Ne uhmaavat toisiaan, kimpoavat toisistaan, heijastavat toisiaan, hyljeksivät toisiaan, kiusaavat toisiaan, ovat sokeita toisilleen. Joskus tuntee, että jonkin hetken totuus on hallussa, sitten se lipsahtaa käsistä ja katoaa.

Minulta on usein kysytty, kuinka näytelmäni syntyvät. En osaa vastata enkä liioin tiivistää niitä muuten kuin kertomalla mitä tapahtui. Näin niissä puhuttiin, näin tehtiin.

Suurin osa näytelmistä syntyy yhdestä lauseesta, sanasta tai mielikuvasta. Sana saa usein pian seurakseen mielikuvan. Otan pari esimerkkiä lauseista, jotka tulivat päähäni tyhjästä ja joita seurasi mielikuva – ja sitten minä.

Näytelmät ovat Kotiinpaluu (The Homecoming) ja Silloin ennen (Old Times). Kotiinpaluun ensimmäiset vuorosanat ovat: ”Mitä olet tehnyt saksille?” Silloin ennen -näytelmän ensimmäinen sana on ”Tummat”. Kummassakaan tapauksessa minulla ei ollut tuon enempää tietoa.

Kotiinpaluussa joku oli mitä ilmeisimmin etsimässä saksia ja vaatimassa niitä joltain toiselta jonka epäili varmaankin varastaneen ne. Mutta jotenkin tiesin, että syytetty ei välittänyt vähääkään saksista tai sen paremmin kysyjästä.

”Tummat” oletin kuvaukseksi jonkun hiuksista, naisen hiuksista, ja se oli vastaus kysymykseen. Kummassakin tapauksessa tunsin olevani pakotettu jatkamaan kertomusta. Se tapahtui visuaalisesti, oikein hidas siirtymä, varjosta valoon.

Aloitan näytelmän aina kutsumalla henkilöitä A:ksi, B:ksi ja C:ksi.

Näytelmässä, josta tuliKotiinpaluu, näin miehen astuvan karuun huoneeseen ja kysyvän kysymyksensä nuoremmalta mieheltä, joka istui rumalla sohvalla lukemassa vedonlyöntilehteä. Jotenkin arvelin A:n olevan isä ja B:n hänen poikansa, vaikkei siitä ollut näyttöä. Tämä kuitenkin varmistui hetken päästä kun B (josta tuli myöhemmin Lenny) sanoo A:lle (myöhemmin Max): ”Isä, mitäs jos vaihdettaisiin aihetta? Haluan kysyä sinulta jotakin. Päivällinen jonka söimme äsken, mikä sen nimi oli? Miksi kutsut sitä? Mikset osta koiraa? Olet koirakokki. Ihan totta. Kuvittelet kokkaavasi laumalle koiria.” Joten kun B kutsuu A:ta ”isäksi” näytti mielekkäältä olettaa, että he olivat isä ja poika. A oli selvästi myös kokki eikä hänen keitoksiaan nähtävästi arvostettu kovin korkealle. Tarkoittiko tämä, että talossa ei ollut äitiä? En tiennyt. Tuolloin kuitenkin vakuutin itselleni, että aloituksista ei koskaan tiedä loppuja.

”Tummat”. Iso ikkuna, iltataivas. Mies, A (myöhemmin Deeley), ja nainen, B (myöhemmin Kate), istumassa drinkkeineen. ”Lihava vai laiha?” mies kysyy. Kenestä puhutaan? Sitten huomaan naisen, C:n (myöhemmin Anna), seisovan ikkunan edessä selin huoneeseen, toisessa valossa, tummin hiuksin.

Kummallinen hetki, se hetki kun luodaan hahmoja, joita ei aiemmin ole ollut olemassa. Jatko on puuskittaista, epävarmaa, jopa harhaista, joskin se tulee toisinaan pysäyttämättömänä vyörynä. Kirjoittajan tilanne on outo. Tavallaan henkilöhahmot eivät toivota tervetulleeksi vaan vastustavat häntä. Niiden kanssa ei ole helppoa olla, niitä on mahdoton määritellä. Ainakaan niitä ei voi komentaa. Tiettyyn mittaan niiden kanssa pelaa loputonta peliä, kissaa ja hiirtä, sokkoleikkiä, piilosilla olemista. Mutta lopulta tajuaa, että on tekemisissä lihaa ja verta olevien ihmisten kanssa ja näillä ihmisillä on oma tahto ja tunteet, ne koostuvat ainesosista, joita ei voi muuttaa, manipuloida tai vääristellä.

Niinpä taiteen kieli jää hyvin moniselitteiseksi liikkeeksi, lentohiekaksi, trampoliiniksi, jäänpinnaksi, ja se saattaa pettää kirjoittajan alta milloin tahansa.

Mutta kuten olen sanonut, totuuden etsintä ei lopu koskaan. Sitä ei voi lykätä eikä siirtää. Se täytyy kohdata tässä ja nyt.

Poliittisessa teatterissa on kokonaan omat ongelmansa. Saarnaamista pitää välttää kaikin keinoin. Objektiivisuus on olennaista. Hahmojen on annettava hengittää omaa ilmaansa. Kirjoittaja ei voi rajoittaa ja kutistaa heitä tyydyttääkseen omaa makuaan, näkökulmaansa tai ennakkoluulojaan. Hänen täytyy olla valmis lähestymään hahmoja monista kulmista, täysistä ja rajoittamattomista perspektiiveistä, ehkä yllättää heidät toisinaan, mutta joka tapauksessa antaa heille vapaus kehittyä minne itse haluavat. Tämä ei aina toimi. Ja poliittinen satiiri ei tietenkään synny näillä resepteillä vaan itse asiassa juuri päinvastoin, mikä onkin sille kuuluva tehtävä.

Näytelmässäni Syntymäpäiväjuhlat (The Birthday Party) sallin mielestäni koko joukon vaihtoehtoja toimia mahdollisuuksien tiheässä metsikössä ennen kuin lopulta keskiöön nousee alistaminen.

Näytelmässä Vuoristokieli (Mountain Language) ei teeskennellä moisilla toimintamahdollisuuksilla; se on brutaali, lyhyt ja ruma. Mutta näytelmän sotilaat osaavat kyllä ottaa ilon irti. Joskus unohtuu, että kiduttajat pitkästyvät kovin helposti. Hyvät naurut pitävät intoa yllä. Tämän tietenkin näkee Abu Ghraibin tapahtumista Bagdadissa. Näytelmä kestää vain kaksikymmentä minuuttia, mutta se voisi jatkua tunti tunnin jälkeen, kestää ja kestää ja kestää, sama kuvio uudelleen ja uudelleen toistuen, jatkuen ja jatkuen, tunti tunnin perästä.

Toisaalta näytelmä Ashes to Ashes (”Maasta maaksi”) näyttää minusta tapahtuvan veden alla. Hukkuva nainen, hänen kätensä kurkottamassa aalloista, vajoamassa näkymättömiin muita tavoittaen, mutta löytämättä ketään aalloista tai niiden alta, tunnistaen vain varjot, heijastukset, keinunnan. Nainen, kadotettu hahmo uppoavassa maisemassa, voimatta paeta tuomiota, jonka piti koskea vain muita.

Mutta heidän kuoltuaan myös hänen pitää kuolla.

Poliitikkojen käyttämä poliittinen kieli ei uskaltaudu tällaisille alueille, koska käytettävissä olevan todistusaineiston mukaan valtaosa poliitikoista ei ole kiinnostunut totuudesta vaan vallasta ja sen pitämisestä. Vallassa pysymiseksi on välttämätöntä, että ihmiset pysyvät tietämättöminä, elävät tietämättöminä totuudesta, jopa omaa elämäänsä koskevasta totuudesta. Siksi meitä ympäröi valtava valheiden kudos, jolla meitä ruokitaan.

Kuten jokainen täällä tietää Irakin sota oikeutettiin Saddam Husseinin väitetyillä joukkotuhoaseilla, joista jotkut voitaisiin laukaista kolmessa vartissa kylvämään kauhistuttavaa tuhoa. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta. Meille kerrottiin Irakilla olleen suhteet al-Qaidaan ja osavastuu syyskuun yhdennentoista päivän hirmutöistä New Yorkissa. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta. Meille kerrottiin, että Irak uhkasi maailman turvallisuutta. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta.

Totuus on jotain kokonaan muuta. Totuus liittyy siihen, miten Yhdysvallat ymmärtää asemansa maailmassa, ja kuinka se mielii asemaansa käyttää.

Mutta ennen kuin jatkan tässä hetkessä haluaisin tarkastella lähimenneisyyttä, jolla tarkoitan Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeen. Uskon että on välttämätöntä tarkastella tätä aikakautta edes rajoitetusti siinä mitassa, jonka aikamme nyt sallii.

Jokainen tietää mitä Neuvostoliitossa ja pitkin Itä-Eurooppaa tapahtui sodan jälkeen: systemaattisia julmuuksia, laajoja hirmutekoja, siekailematonta itsenäisen ajattelun tukahduttamista. Kaikki tämä on hyvin dokumentoitu ja todistettu.

Väitän kuitenkin, että samanaikaiset USA:n rikokset on viety muistiin ylimalkaisesti, niitä ei ole lainkaan dokumentoitu, puhumattakaan tunnistettu, puhumattakaan myönnetty rikoksiksi. Mielestäni tästä on puhuttava ja asian totuudella on suuri merkitys nykyiselle maailmalle. Vaikka Neuvostoliiton olemassaolo jossakin määrin rajoitti Yhdysvaltoja, sen toimet ympäri maailman tekivät selväksi, että sillä oli mielestään avoin valtakirja tehdä mitä haluaa.

Suora hyökkäys itsenäiseen valtioon ei ole ollut itse asiassa koskaan Yhdysvaltojen omin menetelmä. Pääasiassa se on suosinut ”matalan intensiteetin konfliktia”, kuten termi kuuluu. Matalan intensiteetin konflikti tarkoittaa, että tuhannet ihmiset kyllä kuolevat, mutta hitaammin kuin jos heidän päälleen pudotettaisiin pommi yhdellä iskulla. Se tarkoittaa, että maan sydän tulehdutetaan, istutetaan pahanlaatuinen kasvain ja seurataan sen kukoistusta. Kun väestö on alistettu – tai hakattu kuoliaaksi, sama tuo – ja omat ystäväsi, sotilaat ja suuryhtiöt, ovat mukavasti vallassa, menet kameroiden eteen ja kerrot, että demokratia on voittanut. Tämä oli Yhdysvaltojen ulkopolitiikan arkipäivää niinä vuosina, joista puhun.

Nicaraguan tragedia oli merkittävä tapaus. Valitsen sen kuvaavaksi esimerkiksi usa:n käsityksestä itsestään ja roolistaan maailmassa, niin tuolloin kuin nytkin.

Olin läsnä eräässä kokouksessa Yhdysvaltojen Lontoon lähetystössä 1980-luvun lopulla.

Yhdysvaltojen kongressin oli määrä päättää, antaako lisää rahaa Nicaraguan hallitusta vastaan taisteleville contrille. Olin jäsen delegaatiossa, joka tuki Nicaraguaa, merkittävin delegaation jäsen oli kuitenkin isä John Metcalf. Yhdysvaltojen valtuuskunnan johtaja oli Raymond Seitz (silloin lähetystön kakkosmies, myöhemmin lähettiläs). Isä Metcalf sanoi: ”Herrat, seurakuntani on Pohjois-Nicaraguassa. Seurakuntalaiseni rakensivat koulun, terveyskeskuksen ja kulttuurikeskuksen. Olemme eläneet rauhassa. Muutama kuukausi sitten contrat hyökkäsivät alueelle. He tuhosivat kaiken: koulun, terveyskeskuksen, kulttuurikeskuksen. He raiskasivat sairaanhoitajia ja opettajia, tappoivat lääkäreitä mitä julmimmalla tavalla. He riehuivat kuin villipedot. Olkaa hyvät ja pyytäkää Yhdysvaltoja lopettamaan tukensa tälle järkyttävälle terrorismille.”

Raymond Seitziä pidettiin hyvämaineisena, järkevänä, vastuullisena ja hyvin sivistyneenä miehenä. Häntä arvostettiin suuresti diplomaattipiireissä. Hän kuunteli, oli hetken hiljaa ja vastasi vakavana. ”Isä”, hän sanoi, ”kerron teille jotakin. Sodassa viattomat ihmiset aina kärsivät.” Seurasi jäätävä hiljaisuus. Me tuijotimme häntä. Hän ei räpäyttänyt silmäänsäkään.

Todellakin: viattomat ihmiset kärsivät aina.

Lopulta joku sanoi: ”Mutta tässä tapauksessa ’viattomat ihmiset’ ovat hallituksesi ja monien muiden hallitusten tukemien hirmutöiden uhreja. Jos kongressi myöntää lisää rahaa contrille, lisää tällaisia kauheuksia tapahtuu. Eikö näin ole? Eikö hallituksesi siis syyllisty murhien tukemiseen ja itsenäisen valtion kansalaisten tuhoamiseen?”

Seitz ei ollut liikutettavissa. ”En usko, että tunnetut tosiasiat tukevat väitteitänne.”

Kun lähdimme lähetystöstä, eräs avustajista kertoi pitävänsä näytelmistäni. En vastannut.

Haluan muistuttaa presidentti Reaganin tuonaikaisesta lausunnosta: ”Contrat ovat samalla moraalisella tasolla kuin perustuslakimme laatijat.”

Yhdysvallat tuki Somozan brutaalia diktatuuria Nicaraguassa yli neljäkymmentä vuotta. Nicaraguan kansa, jota sandinistit johtivat, kukisti tuon järjestelmän henkeäsalpaavassa kansanvallankumouksessa vuonna 1979.

Sandinistit eivät olleet moitteettomia. Hekin osasivat olla ylimielisiä, ja heidän poliittisessa filosofiassaan oli joukko ristiriitaisia aineksia. Mutta heillä oli ymmärrystä, järkeä ja sivistystä. He ryhtyivät rakentamaan vakaata, kunnollista ja moniarvoista yhteiskuntaa. Kuolemanrangaistus lakkautettiin. Sadattuhannet köyhyyden riivaamat maatyöläiset pelastettiin kuolemalta. Yli satatuhatta perhettä sai maata omistettavakseen. Rakennettiin kaksituhatta koulua. Erinomainen lukutaitokampanja vähensi lukutaidottomuuden maassa alle seitsemäsosaan. Koulutuksesta ja terveydenhuollosta tehtiin ilmaista. Lapsikuolleisuutta vähennettiin kolmanneksella. Polio hävitettiin maasta.

Yhdysvallat torjui nämä saavutukset marxilais-leninistisenä kumouksellisuutena. Yhdysvaltojen hallituksen näkökulmasta oli syntymässä vaarallinen ennakkotapaus. Jos Nicaraguan sallittiin vakiinnuttaa yhteiskunnallisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden perusnormeja, jos sen sallittiin kohottaa terveydenhuollon ja koulutuksen laatua sekä saavuttaa sosiaalinen yhtenäisyys ja kansallinen itsekunnioitus, tällöin muut alueen maat kysyisivät samoja kysymyksiä ja tekisivät samoja asioita. Samaan aikaan El Salvadorin status quota tietenkin vastustettiin kiihkeästi.

Puhuin edellä meitä ympäröivästä ”valheiden kudoksesta”. Presidentti Reaganilla oli tapana kuvata Nicaraguaa ”totalitaariseksi luolastoksi”. Tätä pidettiin yleisesti mediassa ja tietysti Britannian hallituksessa oikeaan osuvana ja vilpittömänä kommenttina. Mutta todellisuudessa ei ollut olemassa jälkiä sandinistihallituksen kuolemanpartioista. Ei ollut merkkejä kidutuksesta eikä armeijan harjoittamasta systemaattisesta tai virallisesta julmuudesta. Yhtään pappia ei milloinkaan surmattu Nicaraguassa. Tosiasiassa hallituksessa oli kolme pappia: kaksi jesuiittaa ja Maryknoll-lähetyssaarnaaja. Totalitaariset luolastot olivat itse asiassa naapurissa, El Salvadorissa ja Guatemalassa. Yhdysvallat oli kaatanut Guatemalan demokraattisesti valitun hallituksen vuonna 1954, ja on arvioitu, että yli kaksisataatuhatta ihmistä joutui toisiaan seuranneiden sotilasdiktatuurien uhriksi.

Kuusi kaikkein arvostetuimpiin kuulunutta jesuiittaa murhattiin raa’asti Keski-Amerikan yliopistossa San Salvadorissa vuonna 1989. Surmatyön teki pataljoona Alcatl-rykmentistä, joka oli saanut koulutuksensa Fort Benningissä, Georgian osavaltiossa Yhdysvalloissa. Arkkipiispa Romero, tuo äärimmäisen urhea mies, salamurhattiin hänen ollessaan pitämässä messua. Seitsemänkymmenenviidentuhannen ihmisen arvioidaan kuolleen. Miksi heidät surmattiin? Heidät surmattiin, koska he uskoivat, että parempi elämä olisi mahdollista ja tarpeellista saavuttaa. Tuo uskomus löi heihin välittömästi kommunistin leiman. He kuolivat, koska he uskalsivat kyseenalaistaa status quon, köyhyyden, sairauden, rappion ja sorron loputtoman tasangon, jonka olivat saaneet syntymäoikeutenaan.

Yhdysvallat kaatoi lopulta sandinistien hallituksen. Siihen meni vuosia ja vastarinta oli huomattavaa, mutta säälimätön taloudellinen vaino ja kolmekymmentätuhatta kuollutta rapauttivat lopulta Nicaraguan kansan taisteluhengen. He olivat lopussa ja köyhyyden riivaamia jälleen kerran. Kasinot siirtyivät takaisin maahan. Ilmaista terveydenhuoltoa ja koulutusta ei enää ollut. Suuryritykset palasivat kostonhimossaan. ”Demokratia” oli voittanut.

Tämä ”politiikka” ei missään -nimessä rajoittunut Keski-Amerikkaan. Sitä harjoitettiin ympäri maailman. Se ei koskaan päättynyt. Ja on kuin tätä ei olisi koskaan tapahtunut.

Yhdysvallat oli monissa tapauksissa synnyttämässä tai ainakin tuki maailman jokaista oikeistolaista sotilasdiktatuuria toisen maailmansodan jälkeen. Viittaan Indonesiaan, Kreikkaan, Uruguayhin, Brasiliaan, Paraguayhin, Haitiin, Turkkiin, Filippiineihin, Guatemalaan, El Salvadoriin ja tietenkin Chileen. Yhdysvaltojen vuonna 1973 Chileen kylvämää kauhua ei voi koskaan hyvittää eikä antaa anteeksi.

Satojatuhansia kuoli näissä maissa. Vai kuoliko? Ja menevätkö kaikki kuolemat Yhdysvaltojen ulkopolitiikan tiliin? Vastaus on kyllä, ne tapahtuivat ja syynä on Yhdysvaltojen ulkopolitiikka. Mutta tätä ei kuulu tietää.

Sitä ei koskaan tapahtunut. Mitään ei sattunut. Edes silloin kun se parhaillaan tapahtui, sitä ei tapahtunut. Sillä ei ollut väliä. Se ei ollut kiinnostavaa. Yhdysvaltojen rikokset ovat olleet järjestelmällisiä, jatkuvia, raakoja, ja ne on tehty ilman katumusta, mutta vain erittäin harvat ovat puhuneet niistä. Tästä on annettava tunnustusta Yhdysvalloille. Se on suorittanut maailmanlaajuisesti varsin kliinistä vallan manipulaatiota ja naamioitunut samalla universaaliksi hyvän voimaksi. Kyse on loistavasta, jopa nokkelasta, tavattoman menestyksekkäästä hypnoosista.

Yhdysvallat esittää epäilyksettä maailman suurinta show’ta. Se saattaa olla brutaali, välinpitämätön, ylimielinen ja julma mutta myös erittäin ovela. Myyntihommissa se on omimmillaan ja sen myydyin kauppatavara on itserakkaus. Se on voittaja. Kuuntele kuinka kaikki Yhdysvaltojen presidentit sanovat televisiossa sanat ”Amerikan kansa”, kuten lauseissa ”sanon Amerikan kansalle, että on tullut aika rukoilla ja puolustaa Amerikan kansan oikeuksia, ja pyydän Amerikan kansaa luottamaan presidenttiinsä hänen toimiessaan Amerikan kansan puolesta”.

Tämä on loistava juoni, jossa kieltä käytetään ajattelun ehkäisemiseen. Sanat ”Amerikan kansa” ovat nautinnollisen rauhoittava pehmuste. Ei tarvitse ajatella, kunhan asettuu pehmusteelle. Se saattaa tukahduttaa älyn ja kriittisen ajattelun, mutta on erittäin mukava. Tämä ei tietenkään koske neljääkymmentä miljoonaa köyhyysrajan alapuolella elävää tai kahta miljoonaa vankiloiden saaristoon ympäri Yhdysvaltoja teljettyä miestä ja naista.

Yhdysvallat ei enää piittaa matalan intensiteetin konflikteista. Sen ei enää tarvitse olla pidättyvä tai edes kiero. Se lyö kortit pöytään sivuilleen vilkuilematta. Se yksinkertaisesti vähät välittää yk:sta, kansainvälisestä oikeudesta tai kriittisistä äänistä, joita se pitää voimattomina ja merkityksettöminä. Sillä on myös määkivä karitsansa, jota se vetää perässään, surkea ja veltto Iso-Britannia.

Mitä moraaliselle herkkyydellemme on käynyt? Oliko meillä sitä alkuunkaan? Mitä se tarkoittaa? Viittaako se nykyään hyvin harvoin käytettyyn sanaan, omaantuntoon? Paitsi omia toimiamme koskevaan omaantuntoon myös yhteiseen vastuuseen toisten teoista? Onko se täysin kuollut?

Ajatelkaa Guantánamo Baytä. Satoja ihmisiä vangittuina yli kolme vuotta ilman syytettä, ilman asianajajaa tai oikeudenkäyntiä, ikuisesti pidätettyinä. Tällaista täysin epäoikeutettua järjestystä pidetään yllä Geneven sopimuksen vastaisesti. Paitsi siedetään, sitä hädin tuskin edes pohditaan niin kutsutussa ”kansainvälisessä yhteisössä”. Tähän rikolliseen loukkaukseen syyllistyy valtio, joka on julistanut itsensä ”vapaan maailman johtajaksi”.

Mietimmekö Guantánamo Bayn asukkeja? Mitä media sanoo heistä? Asia putkahtelee esiin satunnaisesti, sivupalstan juttuna. Vangit on tuomittu ei-kenenkään-maalle, josta he eivät ehkä koskaan palaa. Tällä hetkellä monet heistä ovat nälkälakossa, pakkoruokinnassa, myös Isossa-Britanniassa vakituisesti asuvat. Pakkoruokinnassa ei kursailla. Ei rauhoittavia eikä puudutusaineita. Putki vain nenästä kurkkuun. Siinä oksentaa verta. Se on kidutusta. Mutta mitä Ison-Britannian ulkoministeri on sanonut tästä? Ei mitään. Entä pääministeri? Ei mitään.

Miksei? Koska Yhdysvallat on sanonut: Guantánamo Bayn toimien arvosteleminen on epäystävällisyyden osoitus. Olet meidän puolellamme tai meitä vastaan. Niinpä Blair pitää suunsa kiinni.

Irakin miehitys oli rosvoretki, räikeää valtioterrorismia, ja osoitti kansainvälisen oikeuden täydellistä halveksuntaa. Miehitys oli mielivaltainen sotatoimi, jolle antoivat potkua valheet toisensa perään sekä median ja sen kautta yleisön sumeilematon manipulointi. Tarkoituksena oli vakiinnuttaa Yhdysvaltojen sotilaallinen ja taloudellinen kontrolli Lähi-idässä verhoamalla hanke kansan vapauttamiseksi – viimeisenä keinona kun muut verukkeet oli jouduttu hylkäämään. Näyttävä sotilaallisen voiman osoitus, jonka vuoksi tuhansia ja taas tuhansia syyttömiä ihmisiä surmattiin ja silvottiin.

Olemme tuoneet Irakin kansalle kidutusta, rypälepommeja, köyhdytettyä uraania, lukemattomia satunnaisia murhia, hätää, rappiota ja kuolemaa ja kutsuneet sitä ”vapauden ja demokratian tuomiseksi Lähi-itään”.

Montako ihmistä pitää tappaa ennen kuin käy massamurhaajasta ja sotarikollisesta? Satatuhatta? Siinä on enemmän kuin tarpeeksi, ajattelisin. Siksi on oikeudenmukaista, että Bush ja Blair tuodaan kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen. Bush on kuitenkin ollut ovela. Hän ei ole ratifioinut tätä tuomioistuinta. Sen vuoksi hän on varoittanut, että jos yksikin yhdysvaltalainen sotilas tai poliitikko joutuu syytetyksi tässä oikeudessa, hän lähettää paikalle merijalkaväen. Mutta Tony Blair on tunnustanut oikeuden ja on asetettavissa syytteeseen. Voimme kertoa oikeudelle hänen osoitteensa, jos se kiinnostaa. Se on Downing Street 10, Lontoo.

Kuolema on tässä yhteydessä yhdentekevää. Sekä Bush että Blair ovat laittaneet sen asialistan hännille. Yhdysvaltalaiset pommit ja ohjukset tappoivat ainakin satatuhatta irakilaista ennen kuin vastarinta Irakissa nousi. Näitä ihmisiä ei muistella. Heidän kuolemaansa ei ole olemassa. On pelkkä tyhjyys. Heitä ei ole edes kirjattu kuolleiksi. ”Me emme laske ruumiita”, sanoi Yhdysvaltojen kenraali Tommy Franks.

Hyökkäyksen alkuvaiheessa brittiläinen sanomalehti julkaisi etusivullaan valokuvan Tony Blairista suutelemassa pienen irakilaispojan poskelle. ”Kiitollinen lapsi”, luki otsikossa. Muutamaa päivää myöhemmin julkaistiin sisäsivulla valokuvallinen juttu toisesta nelivuotiaasta pojasta ilman käsiä. Ohjus oli räjäyttänyt perheen taivaan tuuliin, vain poika pelastui. ”Milloin saan käsivarteni takaisin?” hän kysyi. Juttu unohdettiin. No, Tony Blair ei ollut halailemassa poikaa tai runneltujen lasten ruumiita tai muidenkaan kuolleiden verisiä ruumiita. Veri on likaista, se tahrii paidan ja solmion, kun on pitämässä vilpitöntä puhetta televisiossa.

Kahtatuhatta yhdysvaltalaista vainajaa pidetään häpeällisinä. Siksi heidät viedään hautoihin hämärissä. Hautajaiset ovat huomaamattomat, piilossa pahalta julkisuudelta. Silvotut viruvat sängyissään, jotkut loppuikänsä. Kuolleet ja silvotut, molemmat viruvat omissa haudoissaan.

Tässä ote Pablo Nerudan runosta ”Selitän eräitä asioita”:

Ja eräänä aamuna kaikki oli liekeissä

ja eräänä aamuna tulenkielet

kohosivat maasta

ahmimaan ihmisiä,

ja siitä pitäen tulta,

ruutia siitä pitäen,

ja siitä pitäen verta.

Rosvot toivat lentokoneita ja maureja,

rosvot toivat sormuksia ja herttuattaria,

rosvot toivat siunaavia mustia munkkeja,

ne tulivat taivaalta tappamaan lapsia

ja kaduilla virtasi lasten veri

yksinkertaisesti kuin lasten veri.

Sakaaleja joita sakaalikin inhoaisi,

kiviä joita kuiva ohdake sylkien purisi,

kyitä joita kyytkin vihaisivat!

Teitä vastaan olen nähnyt

Espanjan veren nousevan

hukuttaakseen teidät yhteen ainoaan

ylpeyden ja veitsien aaltoon!

Kenraalit,

petturit:

katsokaa minun kuollutta taloani,

katsokaa särkynyttä Espanjaa:

mutta jokaisesta kuolleesta talosta työntyy palava metalli

kukkien sijaan,

jokaisesta Espanjan loukosta

nousee Espanja,

jokaisesta kuolleesta lapsesta syntyy kiväärin silmä,

joka rikoksesta syntyy luoteja

jotka jonakin päivänä osuvat teitä

suoraan sydämeen.

Te kysytte miksei sen runous

kerro meille unista, lehdistä,

synnyinmaansa suurista tulivuorista?

Tulkaa katsomaan kaduilla virtaavaa verta,

tulkaa katsomaan

kaduilla virtaavaa verta,

tulkaa katsomaan verta

joka virtaa kaduilla!

Tulkoon selvästi sanotuksi, että lainaamalla Nerudan runoa en millään lailla vertaa tasavaltalaista Espanjaa Saddam Husseinin Irakiin. Lainaan Nerudaa, koska lukemastani nykyrunoudesta ei löydy yhtä voimallista ja kouriintuntuvaa kuvausta siviilien pommittamisesta.

Totesin edellä, että Yhdysvallat on nyt lyönyt täysin suorasukaisesti korttinsa pöytään. Tämä on tilanne. Se on nyt virallisesti julistanut politiikakseen pyrkimyksen ”täydelliseen maailman hallintaan”, full spectrum dominance. Termi ei ole omani, vaan heidän. ”Täydellisen hallinnan politiikka” tarkoittaa maiden, merien, ilman ja avaruuden sekä kaikkien näihin liittyvien resurssien kontrollia.

Yhdysvalloilla on nyt seitsemänsataakaksi sotilastukikohtaa ympäri maailman sadassakolmessakymmenessäkahdessa maassa, yhtenä kunnioitettavana poikkeuksena tietenkin Ruotsi. Emme oikein tiedä, kuinka he pääsivät kaikkiin näihin paikkoihin, mutta siellä he kumminkin ovat.

Yhdysvalloilla on hallussaan kahdeksantuhatta laukaisuvalmista ydinkärkeä. Kaksituhatta niistä voidaan laukaista viidentoista minuutin varoituksella. Yhdysvallat kehittelee uusia ydinaseita, joita kutsutaan bunkkerin särkijöiksi. Aina yhteistyöhön halukkaat britit aikovat korvata omat Trident-ydinohjuksensa uusilla. Ihmettelen kuka mahtaa olla heidän tähtäimessään? Osama bin Laden? Sinä? Minä? Matti Meikäläinen? Kiina? Pariisi? Tietääkö kukaan? Tiedämme ainakin sen, että tämä infantiili mielenvikaisuus – ydinaseiden hallussapito ja käytöllä uhkailu – on Yhdysvaltojen nykyisen poliittisen filosofian ydintä. Pitää muistaa, että Yhdysvallat on jatkuvassa hälytystilassa, joka ei näytä laantumisen merkkejä.

Tuhannet, elleivät miljoonat ihmiset Yhdysvalloissa ovat todistettavan kyllästyneitä, häpeissään ja vihoissaan hallituksensa toimista mutteivät muodosta yhtenäistä poliittista voimaa – ainakaan vielä. Mutta huoli, epävarmuus ja pelko, jotka kasvavat päivä päivältä Yhdysvalloissa tuskin heikkenevät jatkossakaan.

Tiedän että presidentti Bushilla on monia äärettömän päteviä puheiden kirjoittajia, mutta silti haluaisin ilmoittautua vapaaehtoiseksi tähän hommaan. Ehdotan seuraavaa lyhyttä puhetta, jonka hän voisi pitää televisiossa kansalle. Näen hänet arvokkaana, hiukset huolellisesti kammattuina, vakavana, voitokkaana, vilpittömänä, usein viettelevänä, joskus vinosti hymyillen, oudon puoleensavetävänä, miesten miehenä.

”Jumala on hyvä. Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Minun Jumalani on hyvä. Bin Ladenin Jumala on paha. Hänen on paha Jumala. Saddamin Jumala oli paha, paitsi ettei hänellä ollut Jumalaa. Hän oli barbaari. Me emme ole barbaareita. Me emme katko ihmisten päitä. Me uskomme vapauteen. Kuten Jumalakin. En ole barbaari. Olen demokraattisesti valittu vapautta rakastavan demokratian johtaja. Olemme myötätuntoinen yhteiskunta. Suoritamme myötätuntoisia teloituksia ja annamme armahtavia tappavia ruiskeita. Olemme mahtava kansakunta. En ole diktaattori. Hän on. En ole barbaari. Hän on. Ja hän on. He kaikki ovat. Minulla on moraalista auktoriteettia. Näettekö tämän nyrkin? Tämä on moraalinen auktoriteettini. Älkääkä unohtako sitä.”

Kirjailijan elämä on hyvin haavoittuvaa, melkein alastonta toimintaa. Sitä ei kuitenkaan tarvitse surra. Kirjailija tekee valintansa ja on kiinni niissä. Mutta totta on, että silloin on avoin kaikille tuulille, jäätävillekin. Sitä on omillaan, oksalla roikkumassa. Ei ole siimestä, ei suojaa – ellei valehtele, jolloin tietenkin on rakentanut itselleen piilon ja, voitaisiin sanoa, muuttunut poliitikoksi.

Olen viittaillut kuolemaan melkoisen monta kertaa tänä iltana. Aion nyt lainata omaa runoani nimeltä ”Kuolema”.

Mistä kuolleen ruumis löydettiin?

Kuka elottoman ruumiin löysi?

Oliko ruumis kuollut löydettäessä?

Kuinka kuolleen ruumis löydettiin?

Kenen eloton ruumis oli?

Kuka oli kuolleen, hylätyn ruumiin

isä tai tytär tai veli

tai setä tai sisko tai äiti tai poika?

Oliko ruumis eloton hylättäessä?

Hylättiinkö ruumis?

Kuka sen oli hylännyt?

Oliko kuolleen ruumis alaston vai puettu matkalle?

Mikä sai sinut julistamaan kuolleen ruumiin kuolleeksi?

Julistitko kuolleen ruumiin kuolleeksi?

Kuinka hyvin tunsit hengettömän ruumiin?

Mistä tiesit, että kuollut ruumis oli kuollut?

Pesitkö kuolleen ruumiin

Suljitko sen kummatkin silmät

Hautasitko ruumiin

Hylkäsitkö sen

Suutelitko kuollutta ruumista

Katsomme peiliin ja ajattelemme, että kuva pitää paikkansa. Mutta kun vähän siirtyy, kuva muuttuu. Katselemme itse asiassa loppumattomien heijastusten sarjaa. Joskus kirjailijan onkin pantava peili pirstaleiksi, sillä totuus tuijottaa peilin takaa.

Suunnattomista vaikeuksista ja vastustuksesta huolimatta uskon, että meillä kaikilla on velvollisuus taipumattomaan, horjumattomaan, hurjaan älylliseen päättäväisyyteen määritellä elämämme ja yhteiskuntiemme todellinen totuus. Se on itse asiassa kansalaispakko.

Ellei poliittiseen näkemykseemme kuulu tällainen päättäväisyys, meillä ei ole toivoa säilyttää sitä, minkä olemme menettämäisillämme – ihmisen arvokkuutta.

Harold Pinter

Harold Pinter (1930–) on englantilainen näytelmäkirjailija, näyttelijä, ohjaaja, runoilija ja poliittinen aktivisti. Hän on kirjoittanut näytelmiä ja käsikirjoituksia teatterille, radioon, televisioon ja elokuviin. Pinter sai vuonna 2005 kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Oheisessa Nobel-puheessa mainituista Pinterin näytelmistä Kotiinpaluun on suomentanut Seppo Loponen (1965), Syntymäpäiväjuhlat Pentti Karhunmaa (1966), Silloin ennen Liisa Ryömä (1971), Old Times – Menneet ajat Juha Siltanen (1997), Vuoristokielen Michael Baran (1993). Ashes to Ashes -näytelmää ei ole suomennettu.

© Nobel-säätiö 2005. Englannin kielestä suomentaneet Juha Suoranta, Tuukka Tomperi ja Tere Vadén.

Pablo Nerudan runon on suomentanut Pentti Saaritsa ja se on julkaistu kokoelmassa Pablo Neruda: Meren ja yön portit: runoja 1924–1973. Tammi 1980.

Harold Pinter

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu