Taide tekosyynä

Tulitaiteilija Antti Sunialalle tulee maineen ja mammonan keräämisestä huono omatunto.

Nuori mies seisoo puistossa keskellä yötä ja hakkaa tulisia ketjuja paljaisiin käsivarsiinsa. Videokamera kuvaa. On kiire, sillä filmi on saatava valmiiksi saman yön aikana, jotta se ehtisi mukaan kansainväliseen kilpailuun. Mies palelee pakkasessa, mutta kylmyyttä enemmän kipua tuottavat ihoon iskeytyvät tuliset ketjut.

Sairaalassa miehelle annetaan mukaan pari buranaa, jotka hän vastoin tapojaan syö. Seuraavana päivänä hän huomaa, että on sekoittanut englannin kielen sanat May ja March toisiinsa ja aikaa filmin tekoon olisi ollut vielä pari kuukautta.

Nyt, muutamaa vuotta myöhemmin, tulitaiteilija Antti Suniala, 28, nauraa innostukselleen. Maailmanvalloitus on paljon lähempänä, eikä se enää riipu yhden yön onnistumisesta. Suniala istuu jakkaran reunalla Turun Taideakatemian sirkuskoululla ja tarkastelee kohotettuja käsivarsiaan: ”Nykyään kasvaa taas karvojakin.”

Wrapit eli temput, joissa palava köysi tai ketju isketään käsivarren ympärille, ovat jääneet historiaan. Välillä hän herättelee niillä yleisöään, mutta muuten hän on keskittynyt välineeseen, jolla voi tehdä vielä näyttävämpää esitystä ja päästä uralla pidemmälle satuttamatta itseään. Hän on keskittynyt pyörittämään ja heittelemään tulikeppejä, puolitoistametrisiä kaksipäisiä soihtuja.

Suniala ryystää kahviaan – mustaa tietysti. Entinen aktiivianarkisti on ollut vuosikausia vegaani. Nuorukainen pahoittelee väsymystään. Hän on palannut aamulla kotoa Järvenpäästä tapaamasta vakavasti sairastunutta isäänsä, ja huoli on verottanut yöunia.

”Kuvista ei varmaan usko, etten ole juonut alkoholia kymmeneen vuoteen”, hän vitsailee ja poseeraa kuvitellulle kameralle.

Väsymyksestä huolimatta soihdut on sytytettävä tänäänkin. Koulun päättötyöesitys ja uusi keikkaohjelma pitää hioa huippuunsa, ja jos aikaa jää, on harjoiteltava uusia temppuja ja tekniikoita.

Suniala siirtelee sirkuskoulun salin katosta roikkuvia ilma-akrobatiakankaita ja paksuja patjoja pois liekkien tieltä. Keppejä ei voi tilassa heittää korkealle eikä heiluttaa kovin laajassa kaaressa, tielle tulevat trapetsit ja nuorallakävelyharjoituksissa käytetyt vaijerit.

Liekehtivistä kepeistä kuuluu kova humina, kun Suniala pyörittää niitä vartalonsa ympäri edestä ja takaa. Mustat verhot eivät peitä salin suuria ikkunoita kokonaan, ja verhojen välistä pilkottavassa valossa ilma on savusta harmaata.

Liikkeet näyttävät vaivattomilta, takana on satoja ja tuhansia toistoja. Suniala on tehnyt tulitaidetta kahdeksan vuotta. Työkaverit helsinkiläisessä kasvisravintolassa innostivat nuorukaisen mukaan harrastuksensa pariin.

”Iskin keppien päihin vanhat lakanat, ja sytytin ne varastosta löytämälläni bensalla. En edes satuttanut itseäni, vaikka väline oli niin hasardi.”

Ensimmäisen kerran kaveriporukka esiintyi jo saman vuoden pikkujouluissa. Alkutaival oli yksinkertaista leikkiä tulella. Vuosituhannen vaihteessa Suniala tapasi skotlantilaisen tuliryhmän, joka opetti nuorukaiselle, mistä tulitaiteissa pohjimmiltaan on kysymys.

Nyt maailmalta ei tahdo löytyä taiteilijoita, joiden tulikeppitekniikkaa Suniala voisi pitää parempana kuin omaansa.

”Tulitaide on nuori laji. Maailmalla ei ole suuria mestareita ja tekninen taso on aika matala. Se on valitettavaa, mutta myös onni minulle.”

Suniala on hionut esityksensä teknisen osaamisen äärimmilleen. Se on tulitaiteissa harvinaista. Hän haluaa uskoa, että asiaan vihkiytymätönkin yleisö huomaa, tehdäänkö viiden minuutin esityksen aikana viittä vai 50:tä erilaista temppua.

Aherrus on tuottanut tulosta. Sunialalla alkaa olla kansainvälistä mainetta jo niin paljon, ettei hänen enää tarvitse askarrella tulikeppejään itse. Sponsori löytyi Australiasta.

Esiintymisiä on nyt muuallakin kuin perhejuhlissa ja firmojen pikkujouluissa. Hänen ja Tommi Suomelan tuliryhmä The Amazing Rubber Heart Duo, RHD, on pyydetty esiintymään ensi kesänä Singaporen tulifestivaaleille sekä Euroopan suuriin jongleeraustapahtumiin, joissa kykyjenetsijät ja alan huiput kiertävät. Pariisin jongleerausfestivaaleilla rhd on yksi pääesiintyjistä.

Sirkuskoulun oleskelutila on erotettu pukukaapeilla muun koulun valkoisesta aulasta. Pieneen tilaan mahtuu kauhtunut sohva ja jääkaappi. Kahvikuppeja Antti Suniala joutuu etsimään pukuhuoneista, melkein puhdas veitsi löytyy jostakin vanhojen lehtien ja paperien seasta.

Suniala heittää kourallisen pähkinöitä suuhunsa ja silmäilee arvioivasti vanhaa televisiota, jonka ruudulla Ruotsin sirkuskoulussa opiskelevat suomalaiset esittelevät jongleeraustaitojaan. Hän ei halua jäljitellä, mutta hyvät ideat kannattaa aina hyödyntää.

Tulitaiteilijan pähkinälounas on tällä kertaa hankittu lähikaupasta, vaikka yleensä hän dyykkaa ruokansa, jos vain polkupyörän kumeissa on ilmaa ja kalenteri sen sallii.

Parikymppisenä Suniala liikkui sujuvasti anarkistipiireissä, kiersi lähes kaikki Suomen mielenosoitukset ja hiukan ulkomaitakin sekä toimi Järvenpään Kehitysmaakauppayhdistyksessä. Esiintyvänä taiteilijana hän on joutunut antautumaan maailman edessä.

”Minulla on ongelmallinen suhde arvoihini. Tunnen syyllisyyttä, koska tämän hetken tavoitteeni keskittyvät oman etuni tavoitteluun, maineen ja mammonan hankkimiseen.”

Suniala ei haluaisi taiteilijana saada lisänostetta aktivistitaustansa vuoksi, koska ei tunne itseään siihen oikeutetuksi. Hän pitää panostaan kovin mitättömänä verrattuna niihin ihmisiin, jotka käyttävät täysin pyyteettömästi valtavasti aikaa ja vaivaa tehdäkseen maailmasta hiukan paremman paikan. Hän toteaa, että hänellä itselläänkin olisi mahdollisuus käyttää erityisosaamistaan muuhun kuin omaan pussiinsa pelaamiseen.

Toki Suniala on arvojensa suhteen omassa elämässään ehdoton. Osa keikkapalkkioistakin menee suoraan hyväntekeväisyysjärjestöille. Silti hänen halunsa menestyä ahdistaa häntä.

”Passiivisuuteni on pelottavaa. Maailmassa on niin paljon vääryyksiä, ettei kenenkään pitäisi levätä ennen kuin ne on korjattu. Taide on minun tekosyyni.”

Suuri osa suomalaisista on nähnyt Antti Sunialan esiintyvän. Hän on se nuorukainen, joka jongleeraa tulella Nelosen jatkuu-klipissä.

”Jos en olisi lähtenyt siihen mukaan, olisin joutunut katsomaan televisiosta jotakuta muuta. Haluan tarjota yleisölle parasta”, Suniala muotoilee.

Musiikkipiireissä Suniala muistetaan muustakin kuin mainoskatkoista. Hän ehti levyttää Jus Aneme -nimellä neljä pitkäsoittoa ennen kuin totaalikieltäytymisestä tullut puolen vuoden vankeustuomio ja heräävä kiinnostus sirkukseen katkaisi musiikkiuran.

”Se oli sellaista nuoren miehen tekotaiteellista runoilua, joka olisi voinut jäädä pöytälaatikkoon”, Suniala hymähtää.

Silti hänen mielestään tuliesityksistä puuttuu jotain, mitä musiikissa oli. Taiteilija on alkanut haikailla syvempää sanomaa.

”Biiseistä välittyi paremmin, minkälainen ihminen olen ja mitä ajattelen. Tuliesityksissämme on jo nyt omaperäisyyttä ja huumoria, mutta jotain puuttuu”, hän pohtii.

Suniala puhuu tulitaiteiden kirouksesta. Loimuavat lieskat ja savuava lamppuöljy pysäyttävät ihmiset katsomaan, vaikka taiteilija ei tekisi muuta kuin ”laittaisi asioita helvetisti palamaan”.

”Minäkin olen syyllistynyt suureen esitykseen, sellaiseen, että tadaa, katsokaa!” taiteilija huudahtaa ja levittää kätensä.

Sirkuskoulun seinillä komeilee esitysten mainosjulisteita. Luokkahuoneessa joukko pulpeteilla istuvia opiskelijoita pohtii, mikä yhtiömuoto olisi taloudellisinta perustaa kesän esiintymisiä varten.

Sirkuksella ja alan opiskelijoilla pyyhkii nykyään Suomessa ihan hyvin. Sunialan mukaan alalla riittää keikkoja ja apurahojakin saa. Hänen tulitaiteelleen tai kunnianhimolleen sopivia areenoita valtakunnasta ei kuitenkaan löydy.

Vuodesta 2007 Suniala toivoo kiireistä ja käänteentekevää ajanjaksoa. Hän aikoo kiertää The Amazing Rubber Heart Duon kanssa kaikki maailman suuret tulifestivaalit.

Ahkeralla kiertämisellä Suniala myöntää varovasti tähtäävänsä vakituiseen kiinnitykseen jossakin maailman suuressa sirkuksessa. Puheessa vilahtelee maailman ehkä arvostetuimman sirkuksen Cirque du Soleilin nimi.

”Jos vertaan Soleilissa olleita tuliesityksiä omiini, voisin hyvinkin tason puolesta päästä sinne esiintymään. Mutta jos katson sirkuksen muiden esitysten teknistä tasoa, niin tilanne on aivan toinen.”

Toisaalta Suniala nauttii myös pienen porukan katuesiintymisistä, joita kukaan ei saavu varta vasten katsomaan. Yleisö on pakko saada pysähtymään taituruudella.

Pitkäaikainen haave on esiintyä myös vapaaehtoisena esimerkiksi Clowns without Bordersin riveissä. Järjestö kiertää maailman pakolaisleireillä ja sodan runtelemilla alueilla hauskuttamassa lapsia. ”Kunhan vain saan ensin kunnianhimoni järjestykseen”, Suniala lupaa.

Kaisa Ylhäinen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu