Tahditonta musiikkia

Miro Mantere rakentaa soittimia kokonaiselle orkesterille – itselleen.

”Mä soitin Pelastusarmeijalle, että täällä olisi kaksio täynnä tavaraa. Tulkaa hakemaan pois. Sieltä tuli sitten pari äijää säkkien kanssa, pianon ja pari akustista kitaraa roudasin mutsille”, kertoo äänimaalaaja Miro Mantere ja hymähtää tämän päälle. Seuraavaksi hänen suuntasi rinkka selässä kohti Intiaa.

1990-luvun alkupuolella Manteretta alkoi nimittäin leipäännyttää muiden tekemien biisien soittaminen baareissa siinä määrin, että hän päätti lopettaa muusikon uran ja perusrockin sahaamisen.

”150 iltaa vuodessa kaljaa juodessa ja covereita soittamassa, sitä se arki oli. Kaikki rocktähti-glamour rapisi pois siitä hommasta.”

Mantere julkaisi loppuvuodesta ensilevynsä nimellä Mir-0, Mir-nolla. Albumilla hän soittaa pitkälti itse rakentamiaan ja reissuiltaan löytämiään instrumentteja. Levyllä maalataan musiikkimaisemaa, jonka voisi sijoittaa jonnekin ambient-etno-psykedelia-vyöhykkeelle. Kokonaisuus koostuu monista instrumenteista, jotka voi kasata studiossa toistensa päälle. Lavalla saman voi tehdä luupin avulla, aloittaa kappaleen yhdestä soittimesta, äänittää sitä pätkän, jättää sen soimaan taustalle ja alkaa samalla äänittää toista soitinta. Vähitellen kappaleet syntyvät yleisön edessä, ilman valmiita nauhoituksia ja joka kerralla erilaisina.

Vaikka musiikki lavalla rakentuukin luuppien ja tekniikan avulla, on asenne koneiden käyttöä kohtaan varsin puristinen.

”Musiikin pitää elää ja soida vapaasti niin kuin se on syntynytkin. Jos musiikki leikellään studiossa pikku palasiksi ja kasataan uudestaan soimaan metronomin tarkkuudella, on jossain vikaa. Musiikki elää samoin kuin koko maailmakin, jos sen yrittää ahtaa johonkin gridiin, se kuolee”, Miro kuvailee ja yrittää hahmottaa tuntemuksiaan. ”Musiikin pitää keinua omaan tahtiinsa.”

Mantereella on studio Porvoon seudulla, pellon laidassa, vanhassa teollisuushallissa. Siellä, olohuoneen pöydän ääressä, jutustelu jatkuu kriittisenä liian mekaanisille säännöille.

”Länsimainen musiikkikulttuuri on loistava luovuuden tappamisessa. Käteen lyödään teoria ja tekniikka eikä mitään omia saa kokeilla.”

Lähtö Intiaan kymmenisen vuotta sitten oli alku uudelle uralle, tosin tuolloin se oli vielä hieman epäselvää lähtijälle itselleenkin.

”Ensimmäinen Intian-reissu oli lähinnä sellaista perusihmettelyä Goalla, mutta toisella reissulla Intiaan ja Nepaliin pärähtikin jo kovempaa”, Mantere tuumaa.

”Intialainen klassinen musiikki alkoi hiipiä korviin ja minähän jaksoin ihmetellä, miten ne muusikot jaksoivat viritellä soittimiaan tuntitolkulla.”

Tyystin erilainen lähestymistapa musiikkiin herätti kiinnostuksen.

”Ostin vauhdilla itselleni sitarin ja pari huilua ja aloin ihmetellä, minkälaista ääntä niistä saisi ulos. Kun minä olin jo henkisesti luopunut musiikin tekemisestä, oli uuden omaksuminen helppoa.”

Uuden tuttavuuden, etno-maailmanmusiikin, tutkiminen jatkui Mantereen palattua Suomeen. ”Porhalsin välittömästi kirjastoon ja aloin käydä etnohyllyä läpi järjestelmällisesti aasta ööhön. Sieltä löytyi ihan uusi maailma ja korvaan sattui toistuvasti tempon puuttuminen.”

Länsimaisen musiikin orjallinen tahdissa pysyminen loisti poissaolollaan.

Seuraavaksi vuorossa oli Itä-Euroopan, Etelä-Amerikan ja Afrikan kiertäminen. Ja soittimia tarttui mukaan kaikkialta.

Miro Mantereen suurin musiikillinen herätys tapahtui Afrikassa, jossa pari talvea avasi korvat uudelle tavalle tulkita rytmejä.

”Kerran Ghanassa ringissä istui 30 jätkää hakkaamassa rumpuja ja menin kysymään yhdeltä soittajista moneenko hän laskee soittaessaan, joku tahtihan soitossa pitää olla. Heppu sitten naputteli sen luuppinsa läpi ja laski iskut. Yhteentoista hän sitten totesi laskevansa.”

Mies ei ymmärtänyt mitään tahtilajeista. ”Silloin todellakin aloin pyristellä irti meikäläisistä tarkoista tahdeista.”

Vapaus löytää oma rytmi ajaakin Manteretta eteenpäin, määrittää musiikin kehittämisen suunnat. Ideoita hän kyllä kerää kaikkialta, mutta hän ei ole lähtenyt kopioimaan mitään tyyliä.

”Fanittaa saa aina, mutta sen minä olen hiffannut, ettei esimerkiksi intialaista musiikkia kannata yrittää soittaa jollei ole syntynyt siellä. Muksuna kaikki vaikutteet tulee imuroitua eikä niitä myöhemmin enää voi sisäistää kunnolla. Se mitä minä teen on, että keräilen ääniä kaikkialta ja kasailen niistä omaa musiikkia.”

Kotimaisen inspiraation vähäisyys kuitenkin harmittaa. ”Suomesta on oma musiikkitraditio koko lailla tapettu. Meillä ei ole elävää traditionaalista musiikkia, joka olisi siirtynyt sukupolvelta toiselle ja tullut jo äidinmaidon mukana. Eikä sitä perinnettä voi väkisin polkaista uudestaan käyntiin, vaan sen pitäisi syntyä omillaan. Kuin vahingossa.”

Toinen Afrikasta tarttunut asia oli ennakkoluulottomuus tehdä omia instrumentteja. ”Porukka siellä kasasi soittimia kaikesta, mitä oli saatavilla.”

Säilykepurkeista ja muusta romusta kootut instrumentit toimivat innostavana esimerkkinä. Studion yhteydessä oleva verstas ja vanhassa Porvoossa sijaitsevan kodin pihavaja pursuavat omatekoisia soittimia.

”Aluksi katselin ja kuuntelin soittimia ja kelailin, miten saisin rakennettua samantapaisia. Nykyään tarkkailen ja hypistelen maailmaa sillä silmällä, että minkähänlainen ääni mistäkin lähtisi. Kaupassakin ravistelen ja kopistelen kaikkia purkkeja, jos vaikka niistä lähtisi irti joku siisti soundi.”

Samalla Mantere esittelee tyytyväisenä äänen, jonka hän löysi tavallisesta LVI-putkesta. Ääni kuulostaa sähkörummun ja basson sekoitukselta. ”Ääniähän maailma on täynnä”, Mantere toteaa ja jatkaa instrumenttien esittelyä.

”Etelä-Amerikassa kierrellessäni aloin ymmärtää, kuinka musiikki tosiaan syntyy. Ihmiset kopioivat sitä, mitä kuulevat ympärillään. Siellä Andeilla käydessä pystyy kunnolla hiffaamaan, minkä takia ne niitä huiluja väsäävät. Ihmiset toistavat musiikissa sitä, mitä kuulevat ympärillään, eikä mitään musiikkia pysty kunnolla ymmärtämään ennen kuin on käynyt kuuntelemassa sitä sen syntysijoilla.”

Mir-0:n Shhh-albumi ilmestyi joulukuussa.

Jari Tamminen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu