Arvostelussa Tate Taylorin elokuva Piiat.

Orjuus on lopetettu jo kauan sitten, mutta kahleet ovat edelleen raskaat 60-luvun Mississipissä. Valkoisten talouksissa raatavat piiat eivät pieraisekaan ilman lupaa. Kotiseudulleen palaava yläluokkainen Skeeter päättää kuitenkin kirjoittaa kirjan piikojen näkökulmasta. Vanhat ystävät ovat oikeita paskiaisia, ja heistä pahin saa ansionsa mukaan – paskaa syödäkseen.

Aihe on rankka, mutta jotenkin elokuva onnistuu yhdistämään kurjuuden, nöyryytykset ja epätoivon loistavaan kakkahuumoriin. Alistetut saavat kostonsa ja oman äänensä. Tekee mieli itkeä ja nauraa vuorotellen.

Roolihahmot eivät ole pinnallisia, päin vastoin. Elokuvan piiat ovat tosin monisyisempiä kuin valkoiset emäntänsä, jotka oikeastaan ovat vain hyviä tai pahoja. Ja pahat pelkuruuksissaan tietysti käyttäytyvät niin kuin oletetaan – ylempiarvoisina vallan väärinkäyttäjinä.

Lisäksi lavastus ja puvustus on tyylikäs ja autenttinen loppuun saakka.

Tate Taylor: Piiat. Elokuvateattereissa nyt. Viisi tähteä.

Mirkka Hietanen