splash_image.jpg

Suuri vedätys

Tapahtui mitä tahansa, finanssisektori pulskistuu & julkinen sektori ohenee. Se johtuu inflaation käsitteen tarkoitushakuisen väärästä määrittelystä.

Talousjärjestelmä, jossa nykyisin elämme, on vain noin 40 vuoden ikäinen. Tämä monetarismina tai uusliberalismina tunnettu aatesuuntaus on laittanut kokonaan uusiksi markkinatalouden toiminnan keskeiset piirteet. Myös Euroopan unioni noudattaa sitä talouspoliittisessa päätöksenteossaan. Aatesuuntaus perustuu pitkälti Chicagon yliopiston taloustieteen professorin Milton Friedmanin ja hänen seuraajiensa muotoilemiin ajatuksiin.

Miljoonia kappaleita myyneessä kulttikirjassaan Capitalism and Freedom (The University of Chicago Press, 1962) Friedman kirjoittaa, että hänen politiikkansa päämääränä on yksilön mahdollisimman suuri vapaus kaikesta ulkopuolisesta kontrollista. Koska keskittynyt valta johtaa Friedmanin mukaan helposti totalitaristisiin valtioihin, jotka alistavat kansalaisiaan, olisi kaikki tai lähes kaikki valta otettava pois valtioilta ja annettava sen sijaan vapaille markkinoille. 60-luvulla, jolloin fasismin ja kommunismin hirmutekojen seurauksiin vasta alettiin todella heräillä, tämä ajattelu olikin varsin ymmärrettävää.

Friedmanin ideologinen perusteesi on, että markkinoiden vapaus ja säätelemättömyys synnyttää myös yhteiskunnallisen vapauden. Toisin sanoen markkinat edustavat vapautta, eli hyvää, ja valtio taas valtaa, eli pahaa.

Samastaessaan markkinat syvästi vapauden käsitteeseen Friedmanille ei tule edes mieleen, että myös markkinoiden sisällä voisi muodostua totalitaristisia rakenteita, jotka pyrkivät ehdottomaan valtaan. Friedmanin teorioissa vapaa kilpailu voittaa aina monopolipyrkimykset. Historia on kuitenkin osoittanut, että asia ei ole aivan näin yksinkertainen.

Yksi Friedmanin talousajattelun kulmakivistä on inflaation vastainen taistelu. Keskuspankeilla tai viranomaisilla ei finanssipolitiikassa ole oikeastaan muuta tehtävää kuin pitää inflaatio alhaalla. Markkinat hoitavat kaiken muun. Inflaation vastainen taistelu on myös Euroopan keskuspankin ainoa virallinen tehtävä.

Ongelmana vain on, että koko inflaation käsite on taloustieteessä hankala ja sisäisesti ristiriitainen. Inflaatio tarkoittaa kirjaimellisesti rahan inflaatiota eli rahan määrän lisääntymistä. No, rahan määrä on viime vuosikymmenien aikana lisääntynyt maailmassa aivan järkyttävästi ja lisääntyy koko ajan, kun keskuspankit Euroopassa, Yhdysvalloissa, Kiinassa, Japanissa ja Englannissa ovat vuoden 2008 finanssikriisin jälkeisenä aikana painaneet sitä tyhjästä yli kuutta tuhatta miljardia euroa vastaavan summan.

Tämä tyhjästä luotu uunituore raha puolestaan valuu suoraan monikansallisille liikepankeille, joita näin rohkaistaan ottamaan lisää riskejä siinä toivossa, että saataisiin aikaan uutta kasvua. Liikepankit taas luovat markkinoille yhä lisää rahaa joko lainaamalla ulos sellaista rahaa, jota niillä ei ole, tai luomalla ”virtuaalista” rahaa joko reaalitaloudesta irrallisilla johdannaisilla tai muilla arvopaperistetuilla finassituotteilla. Näin markkinoille syntyneen uuden rahan määrä kasvaa yhä entisestään.

Mutta jos inflaatio kerran tarkoittaa rahan määrän lisääntymistä, niin kuinka on mahdollista, että kaikesta tästä rahamäärästä huolimatta viralliset inflaatioluvut ovat huomattavan alhaisia?

Vastaus on, että virallisilla inflaatioluvuilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, koska taloustiede ei laske inflaatioksi varallisuushyödykkeiden, kuten osakkeiden, johdannaisten tai muiden pörssituotteiden, ja omaisuuden hintojen nousua. Eli juuri niillä talouden alueilla, joissa kuplat todellisuudessa syntyvät, ei inflaatiota ole olemassakaan. Siellä on vain ”kasvua”.

Inflaatio koskee jostain syystä vain palkkojen ja kuluttajahintojen nousua. Ja kun inflaatiota vastaan kerran pitää taistella, niin työn hintaa lasketaan ja julkista taloutta sopeutetaan, mutta finanssitalous saa kaikessa rauhassa paisua ja luoda rahasta lisää rahaa ilman, että mikään mekanismi hillitsee sen laajenemista.

Maailman bruttokansantuote on noin 74 biljoonaa dollaria. Sen verran arvoa maailman reaalitalous tuottaa vuodessa dollareissa laskettuna.

Mutta vain parissakymmenessä vuodessa reaalitalouden kylkeen on syntynyt jättiläismäinen finanssitalous. Pelkästään niin sanottuja johdannaisia ostetaan ja myydään 1 700 biljoonalla dollarilla vuodessa. Niiden liikevaihto on siis yli 20 kertaa suurempi kuin koko maailman bruttokansantuote. Finanssitaloudessa rahaa luodaan suoraan rahasta, ilman, että tuotetaan mitään konkreettista, ja vain hyvin pieni osa tästä rahasta päätyy palvelemaan reaalista taloutta.

Tätä jättiläismäistä virtuaalirahakauppaa pyörittää vain noin 15 suurpankkia, joiden markkinaosuus on lähes 90 prosenttia. Nämä pankit ovat niin sanottuja SIFI-pankkeja (Systemically Important Financial Institution), mikä merkitsee sitä, että ne kaikki ovat jo etukäteen saaneet kotivaltioiltaan takuut siitä, että niiden tekemät mahdolliset tappiot sosialisoidaan suoraan veromaksajien piikkiin.

Suuret ylikansalliset pankit toimivat kuin jättimäiset kartellit, jotka harrastavat avoimesti rikollista toimintaa – manipuloivat korkokursseja, pesevät huumerahoja, ketjuttavat roskalainoja niin monimutkaisiksi härveleiksi, että ne saadaan näyttämään priimalaadulta. Ne eivät kuitenkaan yleensä joudu tästä minkäänlaiseen oikeudelliseen vastuuseen, vaan korkeintaan maksavat taseisiinsa nähden naurettavan pieniä sakkoja.

Jos Friedmanin teoria toimisi, riskinotossaan epäonnistuneet ja laittomuuksiin syyllistyneet pankit ja niiden johtajat katoaisivat markkinoilta ja korvautuisivat uusilla, paremmilla toimijoilla. Mutta näin ei käy. Samat pankit ovat edelleen täällä ja käärivät hihoihinsa kansalaisten takaamaa halpaa rahaa. Tämän rahan turvin ne kasvattavat voittojaan, ja samat johtajat istuvat edelleen viroissaan.

Mitä suuremmiksi johdannaismarkkinat paisuvat, sitä enemmän maailmassa on virtuaalista rahaa. Tämä, hyvät ystävät, on inflaatiota. Paitsi tietysti taloustieteessä.

Johdannaismarkkinoita ei niiden nykyisessä mielessä ollut 30 vuotta sitten edes olemassa, mutta tänään maailman koko reaalinen tuotanto on vain kärpäsen surinaa verrattuna johdannaisissa liikkuviin rahamääriin. Tätä vasten ei liene kovin vaikea ymmärtää, miksi kansantalouksia – eli meidän kaikkien elämää – on alettu johtaa finanssitalouden eikä kansalaisten tarpeiden mukaan.

Kaikki puhe inflaatiosta ja sen vastaisen taistelun tärkeydestä on täysin merkityksetöntä niin kauan kuin inflaatiolukuihin ei lasketa mukaan varallisuushyödykkeiden arvonnousua. Niin kauan kuin kuplat saavat syntyä finanssitaloudessa vapaasti, ilman että niitä lasketaan inflaatioksi; niin kauan kuin palkkoja, joiden nousu taas lasketaan inflaatioksi, painetaan alas; niin kauan taloutemme on tuomittu tuloerojen kasvuun, finanssisektorin yhä suurempaan paisumiseen ja jatkuvasti toistuviin kriiseihin, joiden varjolla puolestaan tehdään yhä uusia leikkauksia julkiseen talouteen, ikään kuin julkinen talous olisi kriisien perimmäinen syy.

Sanotaan se nyt vielä kerran: taloutemme kriisiytymisen syy ei ole julkisen sektorin kustannusten nousu, vaan globaalien finanssimarkkinoiden paisuminen yli kaiken ymmärryksen sekä keskuspankkien tarve pönkittää näitä koko ajan romahtamassa olevia virtuaalisia markkinoita painamalla yhä lisää halpaa rahaa niiden käyttöön. Järjestelmä on kieltämättä nerokas: tapahtui mitä tahansa, finanssisektori pulskistuu ja julkinen sektori ohenee.

Eikä se koskaan lopu. Markkinoilla on aina edessä uusi kriisi, koska juuri kriisit ovat järjestelmän sisäänkirjoitettu luonne.

Vaikka Euroopasta leikattaisiin pois koko julkinen sektori, kaikki palvelut poistettaisiin ja ihmiset jätettäisiin täysin oman onnensa nojaan, markkinat olisivat silti ”hermostuneet”. Niillä olisi silti liikaa virtuaalista rahaa, joka on tulevaisuudelta otettua velkaa uinumassa aikapommina pankkien taseissa. Rikkaiden pitäisi edelleen rikastua lisää, koska muutenhan he alkaisivat köyhtyä. Pankit tarvitsisivat edelleen lisää halpaa rahaa saadakseen aikaan uutta kasvua.

Vain nykyisen järjestelmän purkaminen, varallisuusarvojen nousun laskeminen mukaan inflaatiolukuihin ja finanssiteollisuuden voimakas sääntely ovat pysyvä tie ulos kriisistä. Avustuspaketteja ja rahan painamista tarvittaisiin edelleen, mutta toimien tulisi pankkien sijaan kohdistua suoraan valtioihin ja niiden reaaliseen talouteen, joka myös tuottaa todellista kasvua ja työpaikkoja.

Historia kohteli Milton Friedmania täsmälleen samoin kuin kaikkia muitakin utopisteja. Markkinatalous ei ole tehnyt vaikkapa Kiinasta vapaata länsimaista demokratiaa, kuten Friedman ennusti, vaan uudenlaisen totalitaristis-kapitalistisen yhteiskunnan, joka on täällä jäädäkseen. Kiina muuten on ainakin talousguru Björn Wahlroosin mukaan tämän hetken tehokkain ja tuottavin yhteiskuntamalli, josta olisi syytä ottaa lännessäkin oppia. Joskin useimpien analyytikkojen mukaan myös Kiinan velkarahalla luotu talouskupla lähestyy parhaillaan puhkeamistaan.

Aurinkoisesta vapauden valtakunnasta, jossa jokainen on oman onnensa seppä ja jossa kova työ palkitaan, onkin tullut pääomamarkkinoiden nihilistinen, avoimesti irvistävä, epäkeskittynyt mutta yhtä kaikki totalitaarinen valta.

Kirjoittaja on teatteriohjaaja & Ryhmäteatterin taiteellinen johtaja, jonka viimeisin ohjaus on Kansallisteatterissa pyörivä Neljäs tie.

Esa Leskinen

Yksi vastaus artikkeliin ”Suuri vedätys”

  1. Miten tilastokeskus laskee inflaatioluvut ? Niissähän ei ole kait asuntojen hintoja ? Tai vuokria ?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *