Suur-Lähi-itä – USA:n uusi takapiha

USA ulotti takapihansa koskemaan koko Suur-Lähi-idän aluetta Pakistanista Marokkoon. Se kuvitteli voivansa muokata alueen uuteen uskoon haluamallaan tavalla. Seuraukset ovat olleet tuhoisia ja kauaskantoisia.

USA:n ulkoministeriön alivaltiosihteeri Nicholas Burns kertoi haastattelussa tänä vuonna: “Kymmenen vuotta sitten Eurooppa oli vielä USA:n ulkopolitiikan keskipisteessä. Näin oli aina vuoden 1917 huhtikuusta, jolloin presidentti Woodrow Wilson lähetti miljoona amerikkalaista sotilasta länsirintamalle, vuoteen 1999, jolloin presidentti Clinton katsoi parhaaksi puuttua Kosovon tilanteeseen. Lähes koko 1900-luvun ajan kiinnitimme ensisijaisesti huomiomme Eurooppaan.” Sittemmin kaikki on muuttunut, ja presidentti George Bushille ja hänen seuraajilleen Lähi-itä on vienyt “sen paikan, joka oli varattu Euroopalle 1900-luvun amerikkalaisten päättäjien mielissä.”1

Presidentti Bush sanoi täsmälleen samaa vain jokin aika sitten: “Suur-Lähi-idän tarjoamat haasteet eivät ole pelkästään sotilaallisia. Siellä käydään aikamme tärkein ideologinen kamppailu. Toisella puolella ovat ne, jotka uskovat vapauteen ja maltillisuuteen. Toisella puolella taas ovat ääriainekset, jotka tappavat viattomia ja jotka ovat julistaneet aikovansa tuhota meidän elämäntapamme.”2

Suur-Lähi-itä on vaikeasti määriteltävä alue, joka ulottuu Pakistanista Afrikan sarven kautta Marokkoon. Syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen siitä on tullut USA:n sotilaallisen voiman päänäyttämö. Se on myös tärkein, ellei jopa ainoa, taistelutanner konfliktissa, jonka USA on sanonut olevan maailmanlaajuinen.

Suur-Lähi-idästä on tullut USA:n ykkösprioriteetti sen öljyvarantojen, strategisen sijainnin ja Israelin läheisyyden takia varsinkin sen jälkeen, kun ranskalaiset ja britit alkoivat vetäytyä alueelta vuonna 1956. Philippe Croz-Vincentin tarkkanäköisen analyysin mukaan Lähi-itä on korvannut Etelä-Amerikan Yhdysvaltain takapihana3. Toisaalta erojakin on: Etelä-Amerikassa ei ole koskaan taisteltu kolmanneksi maailmansodaksi luonnehditun konfliktin aikana.

Lähi-idän kartta on jouduttu piirtämään kokonaan uudelleen. Tätä Pentagonin strategit ja uuskonservatiivit tietysti tavoittelivatkin, mutta he tuskin voivat silti olla tyytyväisiä tuloksiin. Heidän unelmansa oli muokata aluetta niin, että he saisivat siitä samanlaisen pitävän otteen, kuin mitä ranskalaisilla ja briteillä oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Länsimaat ovat suoraan mukana raivokkaissa taisteluissa ympäri Suur-Lähi-itää. Afganistan on ajautunut kaaokseen ja vetänyt siinä sivussa USA:n ja Naton joukot samaan suohon. Irakin haavoja ei helpolla paranneta: satoja tuhansia ihmishenkiä on menetetty niissä vihollisuuksissa, joita uskonto, eri kansallisuudet ja vieraan vallan miehitys ovat saaneet siellä aikaan.

Joidenkin lähteiden mukaan uhreja on enemmän kuin Ruandan kansanmurhassa. Toisaalla Libanon on ajautunut hiljaiseen sisällissotaan, jossa ovat vastakkain Fuad Sinioran hallituksen joukot sekä oppositio, jonka pää-äänenkannattajia ovat Hizbollah-puolue ja Michel Aounin Vapaa isänmaallinen liike (Free Patriotic Movement).

Vaikka YK:n joukkoja on alueella huomattava määrä, sota Israelia vastaan voi jatkua minä hetkenä hyvänsä. Palestiinan asuttaminen ja sortaminen ovat kiihdyttäneet alueen maantieteellistä ja sosiaalista pirstoutumista, ja kansallisliike siellä on luhistumassa ehkä lopullisesti. Somaliasta on tullut uusi etulinja terrorismia vastaan käytävässä sodassa sen jälkeen, kun Etiopia USA:n tukemana hyökkäsi sinne joulukuussa 2006. Muita ongelmakohtia ovat Darfur, Pakistanin sisäiset jännitteet, Pohjois-Afrikan “terrorismiuhka” sekä Syyrian ja Israelin välisten vihollisuuksien mahdollinen uusiutuminen.

USA tulkitsee kaikki nämä konfliktit oman maailmankatsomuksensa mukaan. Kylmän sodan aikana ja sen jälkeen USA (samoin kuin Neuvostoliitto) tarkasteli kaikkia kriisejä idän ja lännen välisen konfliktin puitteissa. Siksi 1970- ja 80-luvun Nicaraguassa ei ollut kyse siitä, että sandinistit olisivat nousseet vastustamaan julmaa diktatuuria tavoitteenaan tasa-arvoisempi yhteiskunta, vaan oli olemassa vaara, että maa liittyisi osaksi “pahan imperiumia.”4

Seurauksena nicaragualaiset saivat kokea sotaa ja tuhoa vuosikymmenen ajan. USA ei viime kädessä piittaa palestiinalaisten ongelmista, Somalian kriisistä tai Libanonin lahkojen välisistä ristiriidoista. Sen päähuomio on kohdistunut globaaliin hyvän ja pahan väliseen kamppailuun. Tämä taas lisää vettä myllyyn al-Qaidan puheille yhä jatkuvasta sodasta juutalaisia ja ristiretkeilijöitä vastaan.

Vastakkainasettelu on muuttunut itseään toteuttavaksi ennustukseksi, jota paikalliset joukot ovat käyttäneet hyväkseen omien päämääriensä saavuttamiseen. Korruptoituneita ja epäpäteviä sotahulluja täynnä oleva Somalian väliaikainen liittohallitus onnistui vakuuttamaan USA:n siitä, että maasta oli tulossa kansainvälinen terrorismiuhka.5

USA reagoi kannustamalla Etiopiaa hyökkäämään Somaliaan. Heidän pyrkimyksenään siellä oli karkottaa Islamilaisten oikeusistuinten liiton joukot, jotka olivat vallanneet Mogadishun kuusi kuukautta aiemmin. Maan todellinen sisäinen tilanne jäi hämärän peittoon. Kristinuskoinen Etiopia tunkeutui islaminuskoisen naapurinsa alueelle, mikä oli omiaan lisäämään radikaalien islamistiryhmittymien uskottavuutta.6

Libanon on maana herkkä kokonaisuus, jonka pohjana on taikauskoinen lahkoajattelu. USA:n ja Ranskan takia Libanonin sisältä lähtevät ratkaisut ovat nyt useamman mutkan takana, koska maat päättivät tukea toista puolta toisen kustannuksella. Libanonista on tullut taistelutanner siinä kamppailussa, jota länsi liittolaisineen käy Irania ja Syyriaa vastaan ja jossa mikä tahansa välttämätönkin kompromissi tulkitaan helposti “pahan voimien” voitoksi.

Konfliktien lisääntyessä ne alkavat myös olla kytköksissä toisiinsa. Valtioiden välisten häilyvien rajojen yli virtaa aseita, taistelijoita ja erilaisia taitoja, ja paikoin satoja tuhansia ihmisiä on joutunut maanpakoon taisteluiden takia. Kahden viime vuoden aikana Irakissa hyväksi havaitut taistelutekniikat ovat levinneet Afganistaniin. Näihin kuuluvat improvisoitujen räjähteiden (Improvised Explosive Device) käyttö miehistönkuljetusajoneuvoja vastaan sekä itsemurhapommitukset, jotka olivat tuntematon ilmiö Neuvostoliiton miehityksen aikana ja jotka ovat sittemmin levinneet myös Algeriaan.

Tänä kesänä Nahr al-Baredin pakolaisleiriltä Libanonista käsin sadat taistelijat taistelivat yli kolme kuukautta Libanonin armeijaa vastaan. Monet heistä olivat ulkomaalaisia, jotka taistelivat jo Irakissa. Tuhansia Irakissa kannuksensa hankkineita arabialaisia, pakistanilaisia ja keskiaasialaisia sotilaita riehuu parhaillaan vapaalla jalalla. Toiset taas on koulutettu USA:n ja Pakistanin tuella vastustamaan Neuvostoliiton miehitystä Afganistanissa, mutta sittemmin he ovat siirtyneet erilaisten terroristiryhmittymien, myös al-Qaidan, jäseniksi Egyptiin, Algeriaan ja muualle. Sodat ovat myös ruokkineet tuottoisaa asekauppaa: Irakin turvallisuusjoukoille luovutetut aseet ovat päätyneet turkkilaisten rikollisten käsiin.7

Kaikki yllä kuvattu sekä vuosikymmeniä kestänyt diktatuuri ja korruptio ovat osaltaan heikentäneet alueen valtioita. Jotkin niistä ovat täysin romahtaneet, kuten Afganistan. Irakin kahtiajako ei johdu pelkästään siitä konfliktista, joka siellä tällä hetkellä raivoaa.

Irak oli 13 vuotta (1990–2003) kauppasaarrossa, mikä horjutti valtion asemaa ja lisäsi salafistien (sunnien) vaikutusvaltaa, sillä he toivat maahan salaisia reittejä pitkin Jordaniasta ruokaa, lääkkeitä, aseita ja radikaaleja ajatuksia.8

Saudi-Arabia, Iran, Turkki ja Syyria eivät voi katsoa sormiensa läpi epävakautta rajoillaan, ja he tavoittelevat Irakissa joko suoraan tai epäsuorasti omia päämääriään. Pyrkimykset Libanonin valtatyhjiön täyttämiseksi ovat kuivuneet kokoon. Gazan kaistalla ja Länsirannalla vallassa oleva palestiinalaishallinto on riippuvainen ulkomaiden sotilaallisesta ja taloudellisesta avusta sekä Israelin hallituksen tuesta. Kurdistanin Irakin puoleisen osan ja Gazan tapaiset alueet ovat matkalla kohti itsehallintoa, mikä taas kasvattaa Turkin kurdien sekä Iranin ja Pakistanin baluchien separatismipyrkimyksiä.

Kaikista neuvotteluista tekee erityisen vaikeita se, että erilaisilla aseistetuilla joukoilla on alueella ennennäkemättömän paljon vaikutusvaltaa. Ne pitävät rautaisessa otteessaan Afganistania, Irakia ja Somaliaa. Hizbollah hallitsee Libanonia ja Hamas Gazaa. Tällaiset joukot ovat olleet hämmästyttävän tehokkaita USA:ta vastaan Irakissa ja Naton joukkoja vastaan Afganistanissa.

Libanonissa Hizbollahin joukot kestivät 33 päivää Israelia vastaan ja muuttivat samalla koko pelin sääntöjä. Ensimmäistä kertaa sitten vuosien 1948–1949 suuri määrä israelilaisia siviilejä joutui jättämään kotinsa. Hamas on joutunut vetäytymään maan alle Gazassa, mutta se voi halutessaan yhä tehdä ohjusiskuja Israeliin.9

Alkeelliset mutta tehokkaat ja helposti korvattavat sotatarvikkeet (improvisoidut räjähteet, Kassam-raketit ja panssarintorjunta-aseet) ovat paljastaneet USA:n ja Israelin sotilaallisen voiman rajallisuuden.

Hiljattain kuollut Ze’ev Schiff, joka toimi israelilaisen sanomalehti Haaretzin sotakirjeenvaihtajana, antoi todenmukaisen arvion tilanteesta: “Vaikka kuinka julistaisimme, että Hamas on suurissa ongelmissa ja haluaa tulitauon, se ei poista sitä tosiseikkaa, että Israel on käytännössä hävinnyt taistelun Sderotista. Siellä on tapahtunut jotain sellaista, mitä ei ole tapahtunut sitten Israelin itsenäisyyssodan: vihollinen on hiljentänyt kokonaisen kaupungin, ja tavallinen elämä on pysähtynyt.”10

Palestiinan poliittinen umpikuja, osavaltioiden pirstoutuminen ja Yhdysvaltain sotilaallinen sekaantuminen alueen tilanteeseen ovat lisänneet ihmisten epätoivoa ja al-Qaidan radikaalien ajatusten uskottavuutta.

Sen jälkeen, kun tuntematon ryhmittymä oli kidnapannut kaksi amerikkalaisen Fox News -kanavan toimittajaa Gazassa, saudiarabialainen sanomalehti Al-Watan julkaisi 31. elokuuta 2006 artikkelin kolmannen sukupolven islamistitaistelijoista. Heistä on tulossa varteenotettava haastaja Hamasille ja Palestiinan islamilaiselle jihadille. Artikkelin mukaan he eivät nauti suurta kansansuosiota, hyväksy kompromisseja tai suostu noudattamaan poliittisen pelin sääntöjä. He eivät liioin kohdista hyökkäyksiään vain israelilaisiin tai rajoita vaatimuksiaan pelkästään Palestiinaan.

Al-Qaidalle uskollisuutta vannovien ryhmittymien kyky kehittyä Irakissa ja Afganistanissa, tunkeutua palestiinalaisleirien riveihin Libanonissa ja vakiinnuttaa paikkansa Pohjois-Afrikassa ja Somaliassa osoittaa sen, millainen voima ääriryhmien ideologioilla voi olla epävakailla raja-alueilla. Suur-Lähi-itää vuodesta 1918 muovannut nationalismi on joutunut uutta nousua tekevien etnisten ja uskonnollisten identiteettien jalkoihin. Nykyinen Yhdysvaltain Irakin-joukkojen komentaja kenraali David Petraeus omalta osaltaan tukee tätä kehitystä joko tietoisesti tai tietämättään. Hän johti 101. laskuvarjodivisioonan marssia Mosuliin vuonna 2003.

Kenraalin ensimmäisiä päätöksiä oli perustaa vaaleilla valittu neuvosto edustamaan kaupunkia. Kurdeille, arabeille, turkmeeneille ja kristityille oli kaikille omat äänestyksensä, mutta irakilaisista ei puhuttu sanallakaan. Yhdysvaltain harjoittama politiikka tekee näin alueesta lukuisten vähemmistöjen mosaiikin ja pakottaa ihmiset samastumaan omaan yhteisöönsä, eikä minkäänlaista kansallistunnetta pääse syntymään.11

Kansallisen yhtenäisyyden tunne kärsii, ja se synnyttää konflikteja tällä hetkellä Irakissa ja ehkä myöhemmin myös Syyriassa ja Iranissa. Se on myös kimmoke ulkopuolisille kansallisille tai kansainvälisille tahoille puuttua asioihin ja ohjailla alueen vaikuttajia omien päämääriensä saavuttamiseksi. Varsinkin Israel on syyllistynyt tähän 1980-luvulta alkaen.

Bushin ensimmäisen kauden aikana uuskonservatiivit kehittivät “rakentavan epävakauden” käsitteen Lähi-idässä,12 tai kuten ulkoministeri Condoleezza Rice asian ilmaisi heinäkuussa 2006 Israelin pommittaessa Libanonia: “Nämä ovat tavallaan uuden Lähi-idän synnytystuskia. Mitä tahansa nyt teemmekin, meidän pitää olla varmoja siitä, että suuntaamme kohti uutta Lähi-itää, emmekä enää palaa vanhaan.”

Ricen kyynisyys kirvoitti happamia kommentteja aikanaan, mutta tavallaan hän oli oikeassa. Syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen silmiemme eteen on noussut uusi Lähi-itä, joka ei muistuta lainkaan mitään sellaista, mitä Yhdysvaltain poliittiset päättäjät olisivat voineet kuvitella. Siitä on tullut iso ja pysyvä epävakautta tuova tekijä maailmaan. •

VIITTEET:

(1) http://bostonreview.net/BR32.3/burns.html

(2) Liittovaltion tilaa käsittelevä puhe 11. tammikuuta 2007:

http://www.whitehouse.gov/news/releases/2007/01/20070110-7.html

(3) Philippe Droz-Vincent, Vertiges de la puissance. Le moment américain au Moyen-Orient, La Découverte, Paris, 2007.

(4) Floridan Orlandossa 8. maaliskuuta 1983 pitämässään puheessa Yhdysvaltain valtakunnalliselle evankeliselle yhdistykselle (National Association of Evangelicals) Ronald Reagan kehotti kuulijoita muistamaan sen, ”ettei molempia osapuolia suinkaan voi syyttää yhtä lailla, ettei historian faktoja ja pahan imperiumin aggressiivisia pyrkimyksiä saa unohtaa ja ettei kilpavarustelu ole pelkästään valtaisa väärinymmärrys.”

(5) Katso Gérard Prunierin “CIA coup in Somalia”, Le Monde diplomatique syyskuulta 2006.

(6) Katso Roland Marchalin ”Somalie : un nouveau front antiterroriste?”, Les Etudes du CERI, 135, Centre d’études et de recherches internationales, Pariisi, kesäkuu 2007.

(7) ”US guns sent to Iraq used for crimes in Turkey”, International Herald Tribune, 31. elokuuta 2007.

(8) Katso Vali Nasrin, The Shia revival: How Conflicts within Islam will Shape the Future, Norton, New York, 2006.

(9) Katyasha-tyypin ohjus, joka on Kassam-rakettia tarkempi ja jolla on sitä pitempi kantama, laukaistiin Gazasta Israeliin 7. lokakuuta.

(10) ”An Israeli defeat in Sderot”, Haaretz, Tel Aviv, 8. kesäkuuta 2007.

(11) Monissa heimojen sisäisissä liittoumissa on mukana sekä sunneja että šiioja. Jäsenyys tällaisessa on tärkeämpää kuin sunni- tai šiia-identiteetti.

(12) Katso Walid Chararan ”Constructive instability”, Le Monde diplomatique elokuulta 2005.

Englannin kielestä suomentanut Taneli Nordberg. Voima Kustannus Oy julkaisee Le Monde diplomatiquen suomalaista painosta.

Alain Gersh

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu