Suomen-malli on optinen illuusio

Lukuaika: 7 minuuttia

Suomen-malli on optinen illuusio

Ulkomailla ihasteltu ”Suomen-malli” eli hyvinvointivaltion ja luovan kapitalismin risteymä on peräisin 1990-luvulta. Uusliberaalille Suomelle se alkaa olla yhtä suuri haaste kuin muillekin.

Suomalaisfilosofi Pekka Himanen ja Manuel Castells, yksi uusliberaalin aikakauden tunnetuimpia sosiologeja, julkaisivat vuonna 2002 kirjan The Information Society and the Welfare State. The Finnish Model. Castellsin ja Himasen kirjan pääsanoma on, että Yhdysvaltain mallille on vaihtoehtoja.

Tietoyhteiskunta voi kukoistaa autoritäärisissä olosuhteissa, kuten Singaporen esimerkki osoittaa. Suomi tarjoaa paremman vaihtoehdon. Tietoyhteiskunta ja demokraattinen hyvinvointivaltio eivät sulje toisiaan pois, vaan voivat tukea ja edesauttaa toisiaan.

Castellin ja Himasen mukaan suomalaiset innovaatiot ovat kehittyneet hyvinvointivaltion tietoisesti rakentamissa olosuhteissa. Suomi on esimerkki siitä, että historia ei määrää maita pysymään tietyssä tuotantorakenteessa tai maailmanmarkkinoiden rakosessa.

Nyt suomalaiset Nokia ja Linux ovat uuden verkostoyhteiskunnan airuita. Sadat suomalaiset it-yritykset ovat verkostoituneet maailmanlaajuisesti ja luoneet uusia toimintatapoja ja teknologioita.

Castells ja Himanen eivät kuitenkaan ole niinkään kiinnostuneet pitkän aikavälin taloudellisesta kehityksestä kuin viimeaikaisesta nopeasta ja väistämättömästä siirtymisestä maailmanlaajuiseen informaatiotalouteen. Heidän mukaansa Suomi on rajuista muutoksista huolimatta pysynyt suhteellisen tasa-arvoisena ja osallistuvana yhteiskuntana. Myös valtiolla on edelleen tärkeä rooli taloudellisen kehityksen edesauttajana.

Olennaista on vastakohta Yhdysvaltoihin ja erityisesti Kaliforniaan. Sosiaalinen epätasa-arvo ja syrjäytyminen ovat Yhdysvalloissa lisääntyneet nopeasti. Samaten esimerkiksi Kalifornian voimalaitosten yksityistäminen on aiheuttanut vaikeuksia myös informaatiotaloudelle. Yhtäkkiä sähköstäkin tuli pula.

Amerikan malli on johtanut yhteiskunnan perusrakenteiden rapautumiseen esimerkiksi koulutuksessa, terveydenhuollossa, energiantuotannossa ja liikenteessä.

Suomi on Castellsin ja Himasen mielestä ollut menestystarina myös tästä näkökulmasta. Vaikka joitakin ongelmia on 1990-luvun laman jälkeen ollut, on tilanne parempi kuin Yhdysvalloissa. Suomi on yhtä kilpailukykyinen kuin Yhdysvallat, mutta tasa-arvoisempi, osallistuvampi ja rauhanomaisempi yhteiskunta, jonka perusrakenteet toimivat.

Taustalla on Castellsin lineaarinen edistysusko. Castellsin teoria uudesta verkostoyhteiskunnasta perustuu siihen vanhaan uskomukseen, että historia etenee väistämättömissä vaiheissa. Oletuksena on lisäksi että tuotantovoimien kehitys on koko yhteiskunnan muuttumisen moottori. Niinpä teollista kapitalismia seuraa informaatioteknologioihin perustuva kapitalismi. Ne, jotka eivät kykene sopeutumaan kehitykseen tai jouduttamaan sitä, ovat tuomittuja pysähtyneisyyteen ja asemansa laskuun.

Perinteinen oletus on myös ollut, että yhteiskuntatyypit muodostavat kokonaisuuksia, joita ei voi jakaa osiin tai muokata ja kehittää hyvinkin eri tavoin. Kylmän sodan aikana vaihtoehdot olivat kapitalismi, sosialismi tai “kolmas tie”.

Castells ja Himanen toistavat vanhan ajattelun uudessa muodossa. Nyt menestyä voi vain omaksumalla jonkin muunnelman informaatiokapitalismista. Uusi verkostoyhteiskunta voi seurata joko Yhdysvaltain, Singaporen tai Suomen mallia. Itse verkostoitumisen piirteet ovat samat ja yhtä jakamattomat kaikissa.

Informaatiokapitalismi perustuu maailmanlaajuiseen “verkkoon”, jonka muodostavat globaalit rahoitusmarkkinat, monikansalliset yhtiöt, internet sekä uusiin kommunikaatioteknologioihin perustuvat tuotannon ja hallinnan suhteet. Verkostoyhteiskunta edellyttää myös monien teollisen ajan säädösten purkamista ja kaikkinaista taloudellisen toiminnan vapauttamista.

Tällainen ajattelu tunkee historian trendit ja mahdollisuudet yhteen yksinkertaiseen kaavaan. Ja kun kaava on kerran omaksuttu, on enää hyvin vaikea nähdä mitään sellaista, joka ei sopisi sen luomaan kehikkoon.

Castellsin ja Himasen tulkinnan yksi ongelma on, että se esittää Suomen mallina, vaikka 1990-luvun Suomi ei ole pyrkinyt rakentamaan mitään erityistä mallia. Hyvinvointivaltio ja teknologinen suunnittelu ovat peräisin kaudelta, jolloin seurattiin Ruotsin mallia. Suuri osa 1990-luvun muutoksista on seurausta pyrkimyksestä omaksua lännen asettamat säännöt ja mallit, tulivat ne sitten Brysselistä tai Washingtonista.

Tulos on väliaikainen risteymä. Trendit viittaavat muutokseen kohti angloamerikkalaista yhteiskuntamallia. Vaikka on totta, että myös tarkoittamaton risteymä voi näyttäytyä mallina muille, niin Suomen oma kehitys näyttää vievän asteittain pois ”Suomen-mallista”.

Castells ja Himanen käyttävät tilastoja niin, että ne näyttävät tukevan heidän väitettään Suomen- ja Amerikan-mallien vastakohtaisuudesta. Tarkemmassa tarkastelussa paljastuu muuta. He esimerkiksi kuvaavat sitä, kuinka Suomessa epätasa-arvo ja sosiaalinen syrjäytyminen ovat vähentyneet samaan aikaan kun ne USA:ssa lisääntyivät.

Tilasto kuitenkin kuvaa tilanteen vain vuoteen 1990, joka oli käännekohta. Suomen historian tasa-arvoisin vuosi oli 1987, ja 1990-luvun laman aikana ja sen jälkeen eriarvoisuus on palannut aiempien vuosikymmenien tasolle. Yhdysvalloissa uusliberalistinen kehitys alkoi jo 20 vuotta aiemmin.

Suomen menestys tai suomalaisten hyvinvointi ei ole kaikilta osin näköharhaa. Maailmanhistoriallisesta näkökulmasta Suomi on edistynyt paikka: yhteiskunta on rauhanomainen, sangen moniarvoinen, joissakin suhteissa demokraattinen ja keskimäärin vauras. Myös vähäosaiset saavat nauttia muutamista sellaisista asioista, joista suurin osa 1800-luvun suomalaisista tuskin osasi edes unelmoida.

Poliitikkojen ja median rakastamat tarinat ”huippu-Suomesta” tai ”Suomen-mallista” perustuvat kuitenkin kiistanalaisiin mittaustapoihin, kyseenalaisiin kauneuskilpailuihin ja monikerroksisiin illuusioihin. Kilpailukykymittaukset eivät mittaa mitään erityistä ”kykyä” vaan ylikansallisen liikemaailman ihanneyhteiskuntaa.

mainos

Mittaukset ovat myös globaalia poliittista retoriikkaa, jolla yritetään vakuuttaa kansalaisia ja poliitikkoja esimerkiksi ihanneamerikkalaistumisen siunauksellisuudesta. Toisaalta myös Yhdysvaltain johtoa voidaan ojentaa ylisuuresta velkaantumisest a ja protektionismista.

Bruttokansantuotemittaukset ja -vertailut ovat tärkein yksittäinen illuusioiden lähde. Ne suosivat sellaisia maita, joissa kaikki mahdollinen on hyödykkeistetty ja yksityistetty. Kun lasketaan absoluuttisia kasvulukuja suositaan maita, joissa väestö kasvaa. Kun lasketaan keskimääräisiä kasvulukuja henkeä kohti niin piilotetaan se, kuka lisääntyvän markkina-arvon saa. Lisäksi valitsemalla ajanjakson sopivasti voidaan kertoa melkein mitä vain tarinoita suhteellisesta menestyksestä.

Joskus Suomen menestystä perustellaan Ruotsia nopeammalla kasvulla. Pidemmällä aikavälillä maiden kehitys näyttää kuitenkin jokseenkin samalta. Lähemmässä tarkastelussa käy myös ilmi, että Suomen kasvu oli sekä Bretton Woods -kaudella että 1970- ja 80-luvuilla nopeampaa kuin mitä se on ollut vuoden 1990 jälkeen.

Kaiken lisäksi pääosa vuoden 1990 jälkeisestä kasvusta on mennyt kaikkein varakkaimpien taskuihin. Kun kansantuotemittaria korjataan sosiaalisilla ja ekologisilla näkökohdilla, niin on ilmeistä, että 1980-luvun jälkeinen kehitys on kokonaisuutena ollut pikemminkin alikehitystä kuin edistystä.

Uusliberaali Suomi ei ole ollut menestystarina sen enempää kuin Amerikkakaan. Suomen esittäminen mallina muille on samaa kuin yrittäisi vakuuttaa ihmisiä siitä, että ei kannata uskoa mittatikkua vaan puutteellista näkökykyä.

Jos suomalaiset olisivat tehneet edes hivenen omaehtoisempia valintoja viime vuosikymmenten solmukohdissa niin Suomi olisi tällä hetkellä vähintään yhtä vauras ellei vauraampi mutta myös hyvinvoivempi, demokraattisempi ja tasa-arvoisempi maa. Suomen sisällä tehdyt edistyksellisemmät linjaukset olisivat heijastuneet myös ulkosuhteisiin.

Kansalaisilla on tietenkin säilynyt jonkin asteinen kriittinen kyky nähdä virallisten tulkintojen taakse. Joskus ihmiset aivan oikein mieluummin luottavat arkikokemuksiinsa ja havaintoihinsa kuin viralliseen julkiseen kuvaan. Takakentillä käydyt yksityiset keskustelut ovat usein sävyltään aivan jotain muuta kuin virallinen huippukilpailukykykasvuretoriikka. Usein saatavilla on myös toisenlaisia kuvia ja tulkintoja, jos vain näkee vähän vaivaa niiden etsimiseen.

Työelämän kehitykseen tyytymättömät suomalaiset voivat ostaa joukoin historian professori Juha Siltalan kirjaa Työelämän huononemisen lyhyt historia (2004). Siitä he voivat lukea miksi työ, jonka pitäisi vahvistaa heidän identiteettiään, on yhä useammin muuttunut pahenevaksi loukkaukseksi heidän omanarvontunnolleen.

Samat ihmiset voivat kuitenkin joutua työnsä puolesta myös toistamaan liturgiaa huippukilpailukykykasvusta. Tuloksena on monien suomalaisten tapauksessa kasvava ristiriita yksityisen ja julkisen minän välillä – vähän kuin Neuvostoliitossa aikoinaan.

______________

Uusliberalismi

Uusliberalismin tärkeimmät ideologit Friedrich Hayek (1899–1992) ja Milton Friedman (1912–2006) käyttivät itsestään nimitystä liberaali. Hayekin ja Friedmanin talousteoria oli reaktio 1900-luvun puolivälin keynesiläisiä, vasemmistolaisia ja sosialistisia ajatuksia vastaan.

Uusliberaalit yleensä kannattavat muodollista poliittista demokratiaa. Pääpyrkimys on minimoida valtion rooli yhteiskunnassa – myös perustuslain ja kansainvälisten sopimusten kautta.

Mitä enemmän uusliberalismi onnistuu tässä pyrkimyksessä, sitä vähemmän vaaleilla valituilla poliitikoilla on enää mitään päätettävää. Päätavoite on suojella yksityistä omistusoikeutta ja yksilöiden vapautta päättää, mitä omaisuudellaan tekevät.

Uusliberalismi on luopunut klassisen talousliberalismin patriarkaalisuudesta ja hyväksyy miesten ja naisten yhtäläiset oikeudet omistaa, solmia sopimuksia ja osallistua politiikkaan.

______________

Demokratia

Tavanomaisesti demokratialla tarkoitetaan läntistä liberaali-demokratiaa, joka on yksi tapa järjestää kansallisvaltioiden lainsäädäntö- ja hallitusvalta. Sen olennaisin puoli on säännöllisin väliajoin järjestetyt reilut ja vapaat vaalit, joissa valitaan kansanedustajat, jotka puolestaan kontrolloivat hallitusta.

Osallistuvan ja radikaalin demokratian teoriat ovat yrittäneet laajentaa demokratian sisältöä. Alueellistumisen ja globalisaation myötä on alettu keskustella myös ei-valtiollisten hallintajärjestelmien demokratisoimisesta.

______________

mainos

Washingtonin konsensus

Globalisaatio samaistetaan usein niin sanottuun Washingtonin konsensukseen. Washingtonin konsensus on kymmenen kohdan talousohjelma, jota Kansainvälinen valuuttarahasto, Maailmanpankki ja Yhdysvaltain valtiovarainministeriö ovat ajaneet kaikkiin maihin, jotka ovat joutuneet kääntymään niiden puoleen. Ohjelmaan kuuluu kaupan ja investointien vapauttaminen, yksityistäminen, säätelyn purkaminen, yksityisen omistusoikeuden ja markkinamekanismien vahvistaminen sekä erilaiset veroja ja julkisten varojen käyttöä koskevat uudistukset.

______________

Uusi julkisjohtamisen oppi

Uusi julkisjohtamisen oppi (New Public Management) kehitettiin Yhdysvalloissa 1970–1980-luvulla. Aiemmat julkishallinnon opit keskittyivät virkamiesten rationaalisuuteen ja etiikkaan sekä julkisen hyvän käsitteeseen.

Uuden julkisjohtamisen oppi perustuu yksityisten markkinoiden ihailuun ja idealisointiin. Osa julkisen sektorin toiminnoista voidaan yksityistää tai ulkoistaa eli hoitaa yksityisten markkinoiden kautta.

Koska yksityiset markkinat ovat tehokkaat ja perinteinen valtio tehoton, täytyy julkiset organisaatiot uudistaa yksityisten yhtiöiden johtamismallien mukaan. Jokaiselle yksikölle täytyy luoda omat budjetit. Niiden käytettävissä olevat varat sidotaan määrällisiin tuotoksiin, laadullisiin arviointeihin ja ulkoiseen rahoitukseen, josta pieni osa tulee yksiköiden omaan budjettiin. Menestyksellisiä yksiköitä ja varsinkin niiden johtajia täytyy palkita, kun taas heikosti menestyviltä voidaan viedä rahat ja toimintaedellytykset.

______________

Legitimaatio eli oikeuttaminen

Poliittisen elimen tai toiminnan kannatus ja oikeutus, joka kumpuaa joko intresseistä, laillisuudesta tai moraalisesta hyväksyttävyydestä. Kannatus ja oikeutus eivät ole sama asia, vaikka liberaali-demokratiassa oikeutuksen voi saada myös vaalikannatuksesta. Kannatus vaaleissa on kuitenkin vain yksi näkökohta.

Legitimaatiossa on yleensä kyse yleistettävistä ja julkisesti hyväksyttävissä olevista perusteluista sille, että tietyt hallinnan suhteet, käytännöt ja päätökset ovat oikeutettuja tai käypiä eli valideja. Myös enemmistön tai vaaleilla valitun elimen päätökset voivat rikkoa lakeja tai hyvin perusteltuja moraalinormeja vastaan ja olla siten epälegitiimejä.

______________

Uusklassinen taloustiede

Uusklassinen talousteoria on pelkistetty ja matematisoitu versio klassisesta oikeaoppisesta talousteoriasta.

Uusklassisen taloustieteen ensisijaisia oletuksia ovat: (1) talouden toimijat ovat yksilöitä tai yksilöiden kaltaisia kollektiiveja, jotka tekevät rationaalisia valintoja markkinoilla; (2) tärkeää on tutkia markkinoiden ja talouden tasapainon ehtoja matemaattisin menetelmin; ja (3) abstrakti talous voidaan määritellä niin, että suljetun järjestelmän ehdot toteutuvat ja deduktiivis-matemaattisia menetelmiä voidaan hyödyntää.

Ajan kuluessa uusklassisesta taloustieteestä tuli yhä enemmän soveltavaa matematiikkaa, jonka sanat ”talous”, ”kuluttajat” ja ”yritykset” vain näennäisesti kytkeytyvät todelliseen historialliseen talouteen ja poliittisen talouden käytäntöihin, instituutioihin ja prosesseihin.

______________

Rahan kvantiteettiteoria

Monetaristien kannattama, klassisesta taloustieteestä periytyvä rahan kvantiteettiteoria väittää, että liikkeellä olevan rahamäärän liiallinen kasvu aiheuttaa inflaatiota. Rahan määrän lisäys voi elvyttää taloutta lyhyellä aikavälillä, mutta pitkällä aikavälillä se vaikuttaa lähinnä hintatasoon eli kiihdyttää inflaatiota. Näin ollen rahamäärää pitäisi lisätä tasaista, hidasta vauhtia, ja mitään muuta ei sitten pitäisikään tehdä.

Rahan kvantiteettiteoria on läheisessä yhteydessä niin sanottuun Sayn lakiin, jonka mukaan tarjonta aina luo oman kysyntänsä. Talous pyrkii aina automaattisesti tasapainottamaan itse itsensä. Tämä on koko oikeaoppisen talousteorian ja -politiikan avainoletus. Niinpä esimerkiksi jos esiintyy työttömyyttä, se on aina joko ”vapaaehtoista” tai ”luonnollista”. Talouspolitiikan pitää antaa asioiden mennä omalla painollaan.

mainos

______________

Monetarismi

Monetaristinen taloustiede on makrotaloustieteellinen koulukunta, joka on tullut tunnetuksi lähinnä Milton Friedmanin (1912–2006) töiden myötä. Monetarismi oli pitkälle vastareaktio Bretton Woods -kaudella noudatettuun keynesiläiseen talouspolitiikkaan.

Monetaristisen teorian mukaan talouspolitiikka on yleisesti ottaen tehotonta. Markkinat noudattavat omaa logiikkaansa talouspolitiikasta riippumattomalla tavalla. Sen sijaan huono eli oikeaoppisuudesta poikkeava talouspolitiikka voi kuitenkin saada aikaan inflaatiota.

Ensimmäinen paikka, jossa Friedmanin oppeja sovellettiin käytäntöön, oli Chile, jossa kenraali Augusto Pinochet kaappasi vuonna 1973 vallan demokraattisesti valitulta presidentti Salvador Allendelta. Friedman vieraili luennoimassa Chilessä kaksi vuotta verisen vallankaappauksen jälkeen.

______________

Oikeaoppinen talouspolitiikka

Termin ”oikeaoppinen” tai ”ortodoksinen” talousteoria otti käyttöön ensimmäisenä geneveläinen historioitsija ja talousteoreetikko J. C. L. de Sismondi (1773–1842). De Sismondi arvosteli 1800-luvun alkupuolen oikeaoppista talousliberalismia siitä, että se uskoi kysynnän ja tarjonnan lain automaattisesti huolehtivan kokonaistaloudellisesta tasapainosta.

Teoria automaattisesta tasapainosta on de Sismondin mukaan vaarallinen, koska se johtaa laissez-faire-, eli kädet pystyyn -, talouspolitiikkaan ja varsinkin köyhien ihmisten kärsimyksiin erityisesti lama-aikoina. De Sismondi oli ensimmäinen suhdannevaihteluiden teoreetikko. Teorioidensa perusteella hän vaati valtiota säätelemään vaurauden lisääntymisen – eli taloudellisen kasvun – prosessia ja samalla tasaamaan kasvun hedelmiä.

Kaksisataa vuotta myöhemmin oikeaoppinen talousteoria ja -politiikka ovat jälleen vallitseva suuntaus. Argumentit puolin ja toisin ovat pitkälti samoja kuin 1800-luvulla. Nykyään kaikkia oikeaoppisuudesta poikkeavia suuntauksia kutsutaan ”heterodoksiseksi” taloustieteeksi, suuntausten monista keskinäisistä eroista huolimatta. Esimerkiksi suomalainen taloustiede on melkein kokonaan oikeaoppista.

______________

Poliittinen liberalismi

Poliittinen liberalismi lähtee siitä, että vapailla yksilöillä on oikeus kyseenalaistaa poliittinen auktoriteetti, ja että valtio tai sen hallitus ei ole jumalallinen tai luonnollinen vaan ihmisen rakentama järjestelmä. Poliittinen auktoriteetti on siis sopimuksenvarainen asia. Poliittisen auktoriteetin täytyy siksi perustua kansalaisten hyväksyntään tai ainakin passiiviseen suostumukseen.

Termi ”poliittinen liberalismi” viittaa usein erityisesti Alexis de Tocquevillen ja John Stuart Millin 1800-luvulla kehittämään liberalismiin, joka nosti esille demokratian ja vapauden suhteen ja korosti aktiivisen poliittisen osallistumisen tärkeyttä.

Poliittista liberalismia voidaan radikalisoida siten, että kyseenalaistetaan myös yksityisen omistusoikeuden ”luonnollisuus” oikeutetun auktoriteetin lähteenä taloudellisissa organisaatioissa. Mikään olennainen ei erota tällaista liberalismia demokraattisen sosialismin teoriasta.

______________

Ote kirjasta Heikki Patomäki: Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. WSOY 2007.

Lue myös artikkeli Uusliberalismin hiljainen vallankumous.

Heikki Patomäki

  • 9.9.2009