Sukupolvi Miloševicin varjossa

Kirjailija Marko Vidojkovic piirtää Serbian poliittisista oloista kuvion.

Belgradilainen kirjalija Marko Vidojkovic, 31, esittää osanottonsa kuultuaan, että puolentoista vuoden työsopimuksestani Serbia ja Montenegrossa on vielä jäljellä viisi kuukautta. Toisen osanoton hän esittää kuultuaan, että teen työtä nykyisen hallituksen virkamiesten kanssa.

”Hallitus on niin kehno, että pystyisin tuossa tuokiossa kokoamaan paremman kymmenestä kaveristani”, sanoo neljä romaania julkaissut kirjailija, joka pitää kärkisijaa maansa kotimaisen kirjallisuuden myyntilistoilla.

Haastattelen Vidojkovicia viikkoa ennen Slobodan Miloševicin kuolemaa. Haluan tietää, miten kirjailijan ikäpolvi ja häntä nuoremmat selviävät sotien haavoista. Kuulla Serbian eristäytyneisyydestä ja nykyisen hallituksen saamattomuudesta. Ja miten he kestävät sen, että koko Eurooppa ja muu maailma pitää lähes kaikkia serbejä osasyyllisenä Balkanin sotiin.

Marko Vidojkovic kävi peruskoulunsa viime luokkia 1990-luvulla, Kroatian ja Bosnian sotien alkessa. Hänen esikoisteoksensa Ples sitnih demona (”Osa-aikapaholaisten tanssi”) kertoo belgradilaisista koululaisista, jotka kuuntelevat punkmusiikkia, vetelehtivät kaupungin kuumilla kaduilla ja tekevät ensimmäisiä tärskyjään tiukkoihin farmareihin pukeutuneiden tyttöjen kanssa.

Sota on läsnä vanhempien puheissa ja televisiouutisissa. Nuori nainen yrittää vietellä kirjan viatonta koululaista, samalla kun tv-ruudussa ruumiita kannetaan pois. ”Heidän vai meidän?” kyselee kirjan päähenkilö. Sama nuori mies repii myöhemmin palvelukseenastumismääräyksen ja pyytää äitiään polttamaan riekaleet.

Sotaan eivät romaanin keskushenkilöt mene, mutta he ovat nähneet tarpeeksi omien sotilaiden ruumiita kuljetettavan rintamalta kotiin, joten he soittelevat humala- ja pilleritokkurassa herjapuheluja tuntemattomille Bosniaan ja Kroatiaan.

”Kun aloitin koulun, olimme ystäviä kroaattien, serbien, albaanien ja romanien kanssa. Kun lopetin koulun, he olivat vihollisia ja olisi pitänyt lähteä sotimaan.” Armeijaan menoa yrittivät kaikki kiertää. ”Emme halunneet rintamalle.”

Serbiassa opiskelijoiden ei tarvinnut lähteä sotapalvelukseen ja niinpä monilla miehillä onkin useita tutkintoja.

”Ennen sotia ala-asteella kaikki oli hyvin ja meillä oli kaikkea mitä tarvitsimme. Jugoslavia oli arvostettu valtio ja matkustelimme kaiken aikaa naapurimaissa. Olimme jugoslaaveja. Kesti kauan ennen kuin tajusin olevani serbi”, kirjailija kuvailee.

Sosialismin kaaduttua kirkko sai takaisin valtansa, jonka se oli kommunismin aikana menettänyt. Kun serbit saivat monen vuosikymmenen jälkeen rukoilla vapaasti pyhimyksiään, heidät ajettiin sotaan katolisten kroaattien ja bosnialaisten muslimien kanssa.

”Miloševicin propagandakoneiston tukema äärinationalistien, armeijan ja ortodoksikirkon liitto oli hyvin tehokas. Nykyinen pääministeri Vojislav Koštunica pelkää niin ortodoksikirkon pappien rivistöä kuin armeijan salaista poliisia eikä uskalla pidätyttää Ratko Mladicia,” arvioi Vidojkovic serbikenraalin tilannetta.

Ensimmäinen Miloševicin vastainen kansalaisliikehdintä alkoi jo vuonna 1996. Keväällä 2000 Miloševic pakotettiin suostumaan vaaleihin, joita kymmenet- ja sadattuhannet serbialaiset tulivat vaatimaan Belgradin kaduille.

Vaalit pidettiin Kosovon sodan lopettaneiden Naton pommitusten jälkimainingeissa. Vaalit voitti nykyinen pääministeri Koštunica. Miloševicin vilpilliset yritykset vahvistivat viimeinkin serbialaisille, että heillä on johtajanaan kieroutunut rikollinen.

Vaikka Koštunica osallistui Miloševicin kaatamiseen, hänen nykyiset poliittiset näkemyksensä myötäilevät suuresti Miloševiin ajan politiikkaa.

Marko Vidojkovic puhuu sotarikollisille myönteisestä hallituksesta.

Hän toteaa myös, ikään kuin ohimennen, että pääministeri Koštunica on uudistusmielisen, Eurooppaan suuntautuneen pääministerin Zoran Djindjicin murhan takana.

Vidojkovicin neljäs kirja Kandže (”Kynnet”), kuvaa Miloševicin kaatamiseen johtanutta 1990-luvun kansalaisliikehdintää Serbiassa. Kaksikymppinen nuori mies osoittaa mieltään ja opiskelee lakia. Hän kulkee kaupungin katuja kavereidensa ja tyttöystäviensä kanssa ja kuuntelee edelleen punkmusiikkia.

Djindjicin murha maaliskuussa 2003 oli sokki kaikille serbialaisille. Hieman yli kahden vuoden ajan Serbiassa oli eletty uuden poliittisen kulttuurin kautta, ja sinä aikana edistykselliset poliittiset voimat vetivät mukaansa uudistusmielisiä ja innostuneita virkamiehiä.

Uudistusvaiheen into päättyi sala-ampujan luoteihin Belgradin keskustassa. Miloševicin hengenheimolaiset palasivat politiikkaan ja valtion virkoihin julkisuuden kautta.

”Minä voin selvittää, miksi Djindjicin aatteiden perijöiden ei onnistunut jatkaa hänen työtään”, Vidojkovic sanoo ja etsii pöydältään paperia, johon voisi piirtää selventäviä kaavioita. Hän hahmottelee: Miloševic piti tiedotusvälineitä valvonnassaan. Kaikki uutiset diktatuurin aikana olivat valtion sensuroimia. Kun sosialismi hajosi, lehdistö vapautui ja niin kävi myös Serbiassa. Lehdistön äkillinen vapautuminen sai aikaan roskalehdistön ja valtion salaisen poliisin liiton.

Miloševic, Mladic, Karacic ja kumppanit löysivät uuden kanavan vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin ja säilyä vallassa. He käyttivät roskalehdistöä Djindjicin vastaiseen parjauskampanjaan. Djindjic ja hänen puolueensa mustamaalattiin ja yhdistettin mafiaan.

Perjantaipäivä on kääntymässä iltaan. Marko Vidojkovic sulkee tietokoneensa serbialaisen aikakauslehden toimituksessa ja lähtee kotiinsa kirjoittamaan viidettä kirjaansa.

”Meillä on käytössä vain politiikan ulkopuoliset keinot taistelussa kieroutunutta poliittista eliittiä vastaan. Rakastan kirjojani. Teen juuri sitä mikä minua huvittaa ja elän hyvin nykypäivän Serbiassa.”

www.markovidojkovic.com

Päivi Ahonen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu