splash_image.jpg

Sokeriöverin jälkeen

Välillä satujen imelä hattara synnyttää pahoinvoinnin ja sokeriöverien lisäksi vastareaktioita.

Satujen helmasynti on mustavalkoisuus: susi on paha ja Punahilkka hyvä, prinssi on rohkea ja prinsessa kaunis. Motiiveista ja viitekehyksestä viis. Välillä imelä hattara synnyttää pahoinvoinnin ja sokeriöverien lisäksi vastareaktioita. Tällaisesta käy esimerkiksi Gregory Maguiren satukirja Noita. Sadun muotoon kääritty yhteiskunnallinen satukritiikki tarttuu klassikkoelokuvaan ja -kirjaan Ihmemaa Oz ja paljastaa ne mustavalkoiseksi propagandaksi.

Maguiren Ozin ihmemaahan sijoittuva tarina osoittaa Ozin Velhon julmaksi diktaattoriksi ja Pohjoisen Hyvän Noidan turhamaiseksi pyrkyriksi. Tosin sen enempää diktaattori kuin pyrkyrikään ei toimi vailla motiiveja. Tuttu tarina, jossa Dorothy pelmahtaa hurrikaanin retuuttaman talon kyydissä ihmemaahan, saa uuden tulkinnan, kun paljastuu että Kansasin tyttö onkin valtapoliittinen pelinappula.

Kuinka tämä sitten siirtyi suurelle näyttämölle ja taipui musikaaliksi? Yllättävän hyvin, mutta ei kuitenkaan ongelmattomasti: Helsingin Kaupunginteatterin suurproduktio Wicked on silottanut herkullisimmat särmät Noidan yhteiskunnallisuudesta. Se myös sortuu harmillisesti satujen rakkaus voittaa -syntiin. Siinä, missä Noidan lopetus oli lohduttomuudessaan täydellinen kliimaksi satukritiikille, musikaalin tekijät haluavat yleisön tuntemuksien olevan esityksen jälkeen mukavan lämpöisiä.

Noidan läpi paksuna punaisena lankana kulkeee uskontokritiikki. Siinä fanaattinen suvaitsemattomuus, arvokonservatiivisuus ja tukahdutettu seksuaalisuus sidotaan uskonnollisen fundamentalismin ympärille tavalla, johon harvemmin saduissa törmää. Tämä on puhdistettu Wickedistä pois, mutta ehkä olisikin liikaa odottaa broadway-tuotannon koskevan noin tulenarkaan aiheeseen. Varsinkin, kun Noidan uskontoreflektion kärki osuu melkoisen suoraan puritaaniseen kristinuskoon.

Ilmeisesti myös ajattelevien eläinten (ihmis-)oikeuksien kautta esitetyt kysymykset eläinten asemasta ja kasvissyönnin oikeellisuudesta eivät ole aiheita, joilla kosiskellaan yleisömassoja. Onneksi Wickedissä on kuitenkin säilytetty eläinoikeuksien kautta peilattu rasismikeskustelu, jossa Velho tarjoaa kurjuudessa elävälle köyhälistölle halveksunnan kohteen, jota katsoa nenänvartta pitkin. ”Eläimet saavat näkyä, mutta eivät kuulua” -iskulauseesta voisi sanan ’eläin’ tilalle vaihtaa vaivattomasti sanan ’maahanmuuttaja’.

Puutteista huolimatta Wicked on varmastikin juuri niin hyvä, kuin mitä se saattaa olla. Koska suuri yleisö, on sitten valmis radikaalimmalle viestille on toinen kysymys.

Gregory Maguire: Noita – Lännen Ilkeän Noidan elämä ja teot. Sammakko 2008, 461 s.

Wicked, Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä, esityksiä tänä vuonna 31.12. asti.

Jari Tamminen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu