Skitso-öykkäri

Lipposelle järki on aktivismikammoa, kommunismin pelkoa ja ydinvoimahehkutusta.

Paavo Lipposen teosta Järki voittaa hallitsee yksi kysymys: eikö todellinen sivistys ole jotakin muuta kuin pyrkimystä olla hienompi ihminen?

Väärä sivistysajattelu tuottaa Lipposen mukaan luokkaeroja ja luokkataistelua. Usko omaan paremmuuteen oli ominaista myös saksalaiselle elitistiselle sivistysideaalille, Lipponen määrittelee. Tämä ideaali johtaa keskitysleirihin. Lipposelle sivistys on pohjimmiltaan fasismia.

Lipponen myöntää kyllä, että korkea koulutusaste on Suomen kilpailukyvyn salaisuus. Samalla Lipponen ruotii yliopistoja: ”Yhdysvalloissa opiskelleena ihmettelen suomalaista akateemista vapautta, jonka nimissä on mahdollista lorvia vuosikausia valmistumatta.”

Lipponen valmistui valtiotieteen maisteriksi yli kolmikymppisenä.

Ranskalaiset filosofit kyllästyttävät Lipposta retoriikallaan ja Noam Chomsky vainoharhaisella Bush-kritiikillään. Samaan aikaan Lipponen kaipaa Suomeen syvällistä eurooppalaista keskustelua ja älykästä newyorkilaista läppää.

”Chomsky edustaa hyvin lajiaan: totalitarismiakin pahempi on hänelle liberaali kapitalistinen järjestelmä demokratioineen.”

Lipponen iloitsee aikakauslehti The Prospectin listasta, jossa intellektuelleja ovat myös demokratian ystävät paavi ja Irakin sodan isä Paul Wolfowitz.

Ja pian Lipponen kritisoi aktivisteja ja eliittiä ”parlamentaarisen demokratian väheksymisestä” ja ottaa todisteeksi Göteborgin EU-kokouksen 2001 ja Smash Asem -mielenosoituksen: ”Kummassakaan tapauksessa lukemattomat intellektuellit eivät kyenneet tai halunneet erottaa toisistaan katuterrorismia ja kansalaisaktivismia.”

Lipponen ei välitä siitä, mitä oikeasti tapahtui.

Intellektuellityhmyyden korkein aste on Lipposen mukaan uusliberalismin kritiikki ja erityisesti ydinvoiman vastustaminen, joka tuottaa kansalaisille tarpeettomia vaikeuksia.

”Tämä vihertävä ylimielisyys nousee suoraan kansaa halveksivasta länsimaisesta intellektuelliperinteestä: halutaan kertoa, mitä ihmisten rauhaan kuuluu.”

Tämän jälkeen Lipponen silti vaatii: ”Me tarvitsemme taistelevia intellektuelleja!” Ja jatkaa: ”Järjen käytön korvaa suoraan 1970-luvun äärivasemmiston perinteestä nouseva fundamentalismi ja sitä myötäilevä pastoraaliseen idealismiin piiloutuva vanhoillinen maalaisliittolaisuus. Mistä löytyvät ne taistelevat intellektuellit, jotka uskaltavat nousta tätä valtamedioihinkin pesiytynyttä öykkäröintiä vastaan?”

Liittolaiset Euroopassa löytynevät Lipposen parjaamasta Ranskasta, ydinvoimaa Olkiluotoon rakentavan Arevan kotimaasta: ”Niinpä energiapolitiikassa Suomen kannattaa hakeutua yhteistyöhön Ranskan kanssa, jotta voimme puolustaa kansallisia etujamme ydinvoimaa käyttävänä maana.” Näin puhuu ydinvoimateollisuuden tilaama lobbari.

Mikä voima on laittanut entisen pääministerin kirjoittamaan kirjan sivistyksestä? Mikä voima pakottaa eroavan puheenjohtaja Eero Heinäluoman ehdottamaan SDP:n presidenttiehdokkaaksi lääketeollisuuden lobbari Suvi-Anne Siimestä? Epäilen, että pelko Erkki Tuomiojasta SDP:n puheenjohtajana tai presidenttiehdokkaana.

Ja mitäpä suomalainen punaniskademari pelkäisi enemmän kuin sosialismin vaaleanpunaistakaan häivähdystä? Lipponen painottaa painottamistaan, kuinka sosiaalidemokraattien merkitystä on vähätelty taistelussa kommunisteja vastaan.

Kommunismin viha ja länsimaisuuden sokea rakkaus kävelevät käsi kädessä. Lipposelle ”lännettyminen on siis tarpeen kaikkialla, missä länsimaiset arvot eivät ole juurtuneet”.

Minusta tuntuu vaikealta ymmärtää, että kriittisyys omia arvojamme kohtaan olisi jotain muuta kuin länsimainen arvo. Yhtä vaikeaa on hyväksyä, että maailman politiikan väkivaltaiset ja epäoikeudenmukaiset realiteetit pitäisi hyväksyä ”hyvää tarkoittamisen” näkökulmasta.

Lipposen mukaan kun ”länsimaiden hyvää tarkoittavat pyrkimykset tukahtuvat autoritaaristen hallitusten ja niitä vastustavien ääriliikkeiden välissä”.

Lipposen kirja on harvinaisen harkiten koostettu argumentti ”parempia ihmisiä” vastaan. Seurauksena on kuitenkin tekstillinen skitsofrenia: öykkäri joka yrittää näyttää sivistyneeltä ja kokee olevansa toisinajattelija, jolla ei ole ollut julkisuutta. Sama tyyppi hallitsi politiikkaa ja mediaa suvereenisti vuosikausia.

Lipposen kirja kannattaa lukea siksi, että me paremmat ihmiset ymmärtäisimme, mikä merkitys tahdolla on politiikassa. Ei kukaan ole kaapannut valtaa Suomessa, vaan me hyvät kansalaiset olemme antaneet vallan lipposille ja uusliberalistisille virkamiehille.

Paavo Lipponen: Järki voittaa. Otava 2008. 240 s.

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu