Sisäinen simpanssi

Tänäkin vuonna julkaistaan 13 667 kirjanimikettä. Kuinka moni on paskaa? Kimmo Laakso kertoo, kuinka voi säilyä älykkäänä lukematta kirjoja.

Yliopisto, ruokala. 

Hymyilen ystävällisesti Rillipirulle, joka rojauttaa pöydälle 678-sivuisen romaanikeijukaisen. Tavallisuudesta poiketen en valehtele. Vastaan ettei minulla ole mitään käsitystä mitä tässä mestariteoksessa tapahtuu. Minua ei kiinnosta. 

Kirjat ovat 2000-luvun uusi uskonto. Tässä skeemassa taivas on täynnä kirjojen lukijoita. Helvetissä katsotaan teeveetä. Näyttää siltä, että kumartelua ja pyllistelyä välttääkseen kirjojen luku on parasta lopettaa kokonaan. Tiukka usko kirjojen voimaan pelastuksen välikappaleina tekee mahdolliseksi myös kapinan. Uuden uskonnon protestantit ripittäytyvät kilpaa  tekemällä paljastuksia omasta sivistymättömyydestään tyyliin: ”Hei nimeni on Saska, en ole lukenut Joycen Odysseusta.”

Ja niin tämä kaapista  tulon kaava on kuin nuorisopastori, joka kertoo riparilaisille kuuntelevansa silloin tällöin rock’n’ rollia. Kaiken kaikkiaan vaikutus on yhtä luciferinen kuin prätkärotsiin pukeutuneen Michael Jacksonin kertosäe: ”I’m bad I’m bad, really really bad.  – You know I’m bad.

Mutta tottakai me tiedämme, että Michael on yhtä kaukana pahuudesta ja  prätkärotseista kuin kokaiini Tarja Halosen sieraimesta. 

“Älä, ihanko totta, mä voin lainata ton sulle. No problem”, Rillipiru sanoo. Rillipirulla on maratoonarin lukukunto. Keskivertoromaanin lukeminen ottaa 7,5 tuntia. Hän on lukenut kaikki Z:n teokset. Niitä on kaikkiaan 25 kappaletta. Mutta lukemisen seuraukset eivät ole aina yhtä autuaaksitekeviä kuin ystäväni Rillipirun lauenneesta naamasta voisi päätellä.  

Yliopistossa opiskeleva Liisa (nimi muutettu) on juuri reputtanut tentissä. Eräs reputtamisen syy on kyvyttömyys kehittää järkeviä perusteluja argumentin tueksi.  Eikä tämä johdu siitä etteikö lukeminen maistuisi. Päinvastoin. Liisa on pakonomainen lukija. Lukeminen ei hänen kohdallaan merkitse ajattelua.  Aamulla herätessään hän ei vedä aamuröökiä vaan parikymmentä sivua romaania. Missä tahansa Liisa istuukin  hänen käteensä hinautuu paperikantinen taskukirja. 

“Mä en voi sille mitään. Hermostun jos mulla ei ole luettavaa”, hän sanoo. 

Tiedän mistä Liisa puhuu. Selittämätön tarve lukea valtaa minutkin usein istuessani WC:ssä.  Koska muuta ei ole tartun tavallisesti pöntön takana olevaan Mr. Proper -pulloon. Tämän miellyttävän kokemuksen selittämättömyys on aina vaivannut minua – siinä on jotain noloa. Yhtäläisen nautinnon tunkeutuminen vartaloni eri reikiin, sekä silmäkuoppiin että peräreikään on aina kiinnostanut minua, siitä huolimatta että ihmiset yrittävät tehdä arvoeron näiden välille. 

Evoluutiobiologisesti katsoen asian voisi esittää: Aivojen ja Peräsuolen Toiminnan Erikoistuminen. En ole varma lukemisen ja paskantamisen erosta enkä tiedä mikä sanan “Methylisothiazolinone” merkitys on, mutta tajuan silti, että pullon kyljessä on oikea kolminäytöksinen draama tikku-ukkoineen jotka neuvovat mitä tehdä jos Mr. Properia menee silmään. 

Kirjojen ja paskan suhde tulee esille ystäväni luona, joka kuuluu suuren päivälehden kunnioitetun kirjapalkinnon raatiin. Tämä mies suhtautuu kirjallisuuteen kuin Mr. Proper paskaan – hän tahtoo erottaa sen kiiltävästä posliinista. 

Onko ollut yhtään hyvää teosta mukana?

“Suurin osa on paskaa. En ole lukenut kaikkia kokonaan. Ne eivät yksinkertaisesti ole sen väärtejä.  Tossa pinossa on ehkä yksi hyvä.”

Lattialla lojuu kymmenittäin uusia, kiiltäviä kirjoja. Ne näyttäisivät hyvältä kirjahyllyssä. Kirjakaupassa koko setin arvo olisi noin 400 euroa. 

Olen hieman tyrmistynyt ystäväni arvioinnista.  

“Saat ne”, sanoo kriitikko. 

“Minusta on mielenkiintoista että sanot näitä kirjoja paskoiksi”, sanon. 

Oletushan on, että kun joku kirjoittaa kirjan, hänellä on enemmän tai vähemmän loistava käsitys omista kyvyistään. Hänellä täytyy olla jotain asiaa, niinhän? Hänen täytyy myös saada kustantaja vakuuttumaan asiastaan.

“Voitaisko tehdä lehtijuttu siitä?” kysyn. (Otsikko: Tämän vuoden esikoiskirjat pelkkää paskaa.) 

“Ei todellakaan. Pointti on siinä, että mä en voi julkisesti sanoa mitä mä niistä ajattelen”, sanoo arvosteluraatilainen. 

Tämä tietenkin on hiukan yllättävältä kuultuna kirjallisuuskriitikolta, joka on päättämässä kenen pää nousee paskasta. Voisi kuvitella, että kirjallisuuskriitikon tehtävä on nimenomaan kertoa mitä hän kirjoista ajattelee.   

Kotiin palattuani sujautan päivän kirjasaaliin kiiltävine selkineen hyllykohtaan Kirjat Jotka Ystäväni Odottavat Minun Lukevan. Ne lipsahtavat kuin evä yksiöni kirjamereen. Siellä on kirjoja esteratsastuksesta, polkupyöräilystä, nenänkaivamisesta ja pari norjalaisen aristokraatin 1800-luvulla kirjoittamaa romaania. Jos luen ne, minusta kuulemma tulee sivistynyt. Mutta minä olen sivistyksen kuun pimeällä puolella. Loppupäivä kuluu internetpornon parissa. 

Sisäinen simpanssini sanoo, että totuus löytyy aukilevitetystä haarasta. Kirjojen availu on pelkkä korvike. 

Kimmo Laakso

_______________

Valehdellen lukeminen

Elokuvassa Fahrenheit 451 eletään yhteiskunnassa, jossa kirjat ovat kiellettyjä. Puhun elokuvasta, koska en ole lukenut samannimistä kirjaa. Elokuvassa ihmiset valehtelevat rangaistuksen pelossa, etteivät lue. Sensuuria onkin aina pidetty kirjallisuuden ja lukemisen pahimpana vihollisena.

Nyt sananvapaus on kuitenkin kulkenut täyden ympyrän: Maailman kirjapäivää varten tuotetun tutkimuksen vastaajista 65 prosenttia oli joskus sanonut lukeneensa kirjan, jota ei ollut lukenut. Tulos ei yllätä. Yleensä valehdeltiin klassikoista, kuten Orwellin 1984, Joycen Odysseus tai Tolstoin Sota ja rauha.

Ajatus, jonka mukaan kirjallisuus voi tarjota nautintoa ja välineitä ajatteluun on muuttunut uskoksi siitä, että lukeneisuus on tärkein sivistyksen merkki. Näin on siitä huolimatta, että esimerkiksi eurobarometri kertoi muutama vuosi sitten, että noin puolet eurooppalaisista ei ollut viimeisen vuoden aikana lukenut yhtään kirjaa.

Empiirinen tutkimus lukemisesta on aina ollut surkeissa kantimissa – siksi tutkijoidenkaan ei ole helppo muuttaa sitä vääristynyttä kuvaa, joka monilla on lukemisesta ja joka johtaa valehtelemaan.

Apua valehtelemisen tuskaan on kuitenkin yrittänyt tarjota ranskalainen kirjallisuuden professori Pierre Bayard kirjallaan Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Kuten ranskalaiset teoreetikot 1970-luvulla, myös Bayard yrittää saada uskomaan, että on olemassa kollektiivinen kirjasto, jonka tarinoista ja ajatuksista ammennamme. Yksittäisten kirjojen lukeminen ei ole niin tärkeää, eikä oikein edes maksa vaivaa. Bayard rohkaisee valehtelemaan ja vapauttaa häpeästä.

Bayardin kirja ei kuitenkaan vapauta valehtelemisen pakosta tai klassikkojen ihannoinnista. Sekään ei kehota reippaasti puhumaan totta.

Hanna Kuusela

Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Atena 2008. 189 s.

_______________

Voima

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu