Sinne minua houkutat

Kumpi laulussa on tärkeämpi, melodia vai sanat?

Kumpi laulussa on tärkeämpi, melodia vai sanat? Laulun kirjoittamisen kannalta varmaan sanat, jotka toimivat inspiraationa musiikille. Ja kuitenkin lopulta melodia kaappaa vallan, määrää sanojen merkityksen ja kertoo jotakin enemmän.

Olen kuunnellut Kaj Chydeniuksen uutta Virta venhettä vie -levyä kymmeniä kertoja. Koska laulujen pohjana on suomalaisia klassisia runoja, ei laulujen rakenne avaudu helpolla ja kokonaisuus kestää poikkeuksellisen paljon kuuntelua. En tosin vieläkään saa kiinni, mitä mieltä levystä olen, mutta pidän sen kuuntelemisesta.

Chydeniuksen valtava neljän tuhannen sävellyksen sisältävä tuotanto alkoi jo 1960-luvulla. Sitä tulee miettineeksi, miten Chydenius on onnistunut toistuvasti säveltäjänä poimimaan runoista tahtotilat ja asettamaan melodian palvelemaan runossa ilmennyttä tehtävää.

Ja kuitenkin useita eri solisteja käyttävän Chydeniuksen oma rooli kutistuu usein minimalistisesti pianosäestäjäksi. Tällä levyllä solisteina toimivat muun muassa Taru Nyman, Monna Kamu, Tuukka Leppänen ja Kai Hyttinen. Kaikki laulavat hienosti, säestäjä-sovittajana toimii myös Eero Ojanen.

Chydeniuksella on ollut niin suuri merkitys poliittisessa laululiikkeessä, että välillä saattaa unohtua, miten paljon hän on alusta alkaen säveltänyt suomalaista runoutta. Hänen kulttuurinen päätyönsä onkin ollut siirtää kansanlaulut ja suomalainen runous modernismiin. Tällä levyltä löytyy muun muassa Eino Leinoa, P. Mustapäätä ja Eeva-Liisa Mannerta.

Modernistinen pyrkimys ottaa kiinni kansallisesta kokemuksesta on intellektuaalisesti nykyään orpoa ajattelua, koska aatteellisesti positiivista ilmaisua ei kansalliselle kokemukselle enää ole. Chydeniuksen musiikillinen onnistuminen on muistomerkki ajattelusta, joka ei hylji kansallista, poliittista eikä yhteistä. Nykyään taas hyvä musiikkikin on – hyvin tuotettuna – viihdettä, joka pyrkii välttämään kansaan vetoamisen poliittisessa tai kansallisessa merkityksessä. Se herättelee parhaimmillaankin vain uteliasta vähemmistöidentiteettiä.

Siksipä Veljekset Chydeniuksen Isän kädestä -levy ärsytti ensikuulemalta. Ja ärsytystä lisäsi se, että kyse on Kaj Chydeniuksen omista pojista. Levy ei ole tosiaan tulkinnallisesti isänmurha vaan musiikillinen synttärilahja. Muutaman kuuntelun jälkeen alkaa kuulostaa, että eivät Veljeksetkään ole täysin lahjattomia.

Kaj Chydenius: Virta venhettä vie. Texicalli 2009. Neljä tähteä.

Veljekset Chydenius: Isän kädestä. Johanna/Pyramid 2009. Kaksi tähteä.

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *