Senegalin renessanssiruhtinas

Samat ihmiset, jotka nostivat Abdoulaye Waden Senegalin ?presidentiksi, yrittävät nyt päästä hänestä eroon.

Lauantaina 26. syyskuuta 2009 Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n päämajassa Washingtonissa soi puhelin. Langan toisessa päässä on Alex Segura, IMF:n juuri pestinsä päättänyt Senegalin-maajohtaja.

Segura ilmoittaa, että hänellä on hallussaan salkku, joka sisältää 100 000 dollaria ja 50 000 euroa. Salkun hän on saanut edellisenä iltana läksiäislahjaksi Senegalin presidentiltä Abdoulaye Wadelta tämän palatsissa Dakarissa. Nyt rahat ovat Barcelonassa, johon Segura on lentänyt Pariisin kautta.

Rahoja on vaikea tulkita muuksi kuin korruptointiyritykseksi. Toisaalta Wade ei Seguran mukaan ole pyytänyt häneltä vastapalvelusta. 

Lyhyen pohdinnan jälkeen IMF:ssä päätetään, että salkku sisältöineen on parasta palauttaa Wadelle.  

Senegalissa tapauksesta nousee valtava kohu. Kadut täyttyvät mielenosoittajista, oppositio vaatii ”korruptoituneen, kyvyttömän ja epädemokraattisen” presidentin eroa. 

Tiedotusvälineet, jotka vielä edellisellä viikolla herkuttelivat Waden yli miljoona euroa maksaneilla matkoilla Ranskan ja Sveitsin lomakohteisiin, repivät uudesta skandaalista kaiken irti.  

Ainoa, jota kohu ei suuremmin liikuta, on presidentti itse. 

”En puhu enää tästä asiasta”, Wade ilmoittaa toimittajille päivä Seguragaten paljastumisen jälkeen. 

Hänen mukaansa lahjat kuuluvat afrikkalaiseen kulttuuriin, eikä sadallatuhannella sitä paitsi edes saa Euroopassa juuri mitään. 

Kolmekymmentä vuotta oppositiossa istunut Abdoulaye Wade valittiin länsiafrikkalaisen Senegalin presidentiksi valtavalla äänivyöryllä vuonna 2000. Hänen takanaan oli paitsi laaja puolueiden liittymä, myös suuri osa maan älymystöstä, tiedotusvälineistä, kansalaisliikkeistä ja kulttuuriväestä. 

Erityisesti nuorison äänten kannalta ratkaisevaa oli, että heidän ihailemansa hiphop-tähdet kampanjoivat Waden puolesta. Senegalissa rap on paitsi erittäin suosittua myös erittäin poliittista.  

Wade lupasi kansalle muutosta. Ruokaa pöytään, puhdasta vettä, sähköt koteihin, työtä, sananvaltaa, parempia julkispalveluita. 

Parikymmentä vuotta Abdou Dioufin presidenttiyttä ja kansainvälisten rahoituslaitosten epäonnistuneita rakennesopeutusohjelmia olivat jättäneet maan talouden heikkoon jamaan ja kasvattaneet eriarvoisuutta. Mitta oli täysi. 

”Ihmiset äänestivät enemmän muutoksen puolesta kuin Wadea henkilönä”, Daara J -yhtyeen Ndongo D sanoo.

Daara J on alle kolmikymppisten senegalilaisten keskuudessa käsittämättömän suosittu. Yhtye oli aktiivisesti mukana nostamassa Wadea valtaan.

Valitettavasti muutos ei ole ollut odotetun kaltainen.

Lupaukset avoimesta ja kansaa kuuntelevasta demokratiasta, aidosta parlamentarismista, oikeuslaitoksen itsenäisyyden vahvistamisesta sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden parantamisesta unohtuivat pian vaalivoiton jälkeen. 

Wade runnoi nopeasti läpi presidentinvaltaa lisääviä lakeja, nimitti avainpaikoille itsevaltaisesti luottohenkilöitään ja sivuutti virkamieskoneiston, kieltäytyi poliittisesta vuoropuhelusta, omi valtion varat omaan käyttöönsä ja jatkoi valtion omaisuuden yksityistämistä ja peruspalveluiden leikkauksia.

Yhtä aikaa toiveiden kanssa mureni presidentin valtaan nostanut koalitio.

”Tilanne on vain pahentunut. Kansa kärsii, hyödyt ovat jääneet presidentille ja hänen lähipiirilleen. Kaikki tietävät tämän, eikä Wadea kunnioita enää kukaan”, Ndongo D arvostelee.

Vankilassakin 1980-luvulla poliittisen toimintansa vuoksi istuneesta kansan sankarista on monien silmissä tullut korruptoitunut, epäluuloinen ja epäpätevä yksinvaltias, joka 84-vuotiaana tarraa entistä tiukemmin valtaan ja tekee kaikkea sitä, mitä oppositiojohtajana vastusti.

Yleisessä hokemassa Waden kampanjaslogan sopi (muutos wolofin kielellä) on kääntynyt muotoon sapi (katkeruus).

Pettymys johtajaan on synnyttänyt uuden puolue- ja ideologiset rajat ylittävän vaihtoehtoliikkeen. Benno Siggiil Senegal -ryhmittymässä on monia, jotka aikoinaan uskoivat Wadeen. Nyt he vaativat ennenaikaisia vaaleja, presidentin eroa ja asettamista syytteeseen virkarikoksista. Edellisiä parlamenttivaaleja oppositio boikotoi, minkä vuoksi valtaosa lainsäätäjistä tulee tällä hetkellä presidentin puolueesta.  

Wade suhtautuu voimistuvaan arvosteluun samoin kuin Segura-kohuun: väitteet ovat typeriä eivätkä niiden esittäjät tiedä mistä puhuvat. 

Hän on hiljentänyt monia vastustajiaan nostamalla heitä hallinnon avainpaikoille (tai sulkenut vankilaan), korvannut ”epäluotettavia” ministereitä mielistelijöillä, hyökännyt kriittistä mediaa vastaan, uhkaillut ja lahjonut. 

Ainoa, johon presidentti luottaa täysin, on hänen poikansa Karim.

Karim Wadesta piti vuosi sitten tulla Dakarin pormestari, mutta Wadejen liberaalidemokraattinen PDS-puolue hävisi paikallisvaalit, ja toive jäi toteutumatta.

Lohdutuslahjaksi Abdoulaye-isä paketoi kolme keskeistä hallinnonalaa superministeriöksi ja nosti Karimin niiden johtoon. Samalla maahan perustettiin varapresidentin virka, johon Karim oli luonnollinen valinta. Jos isä joutuisi yllättäen luopumaan tehtävästään, poika nousisi presidentiksi. 

Ranskalaisissa eliittikouluissa opiskellut Karim ei osaa wolofia tai muita Senegalin alkuperäiskieliä, joita ihmiset muissa kuin äärivirallisissa yhteyksissä puhuvat, hän ei tunne maan kulttuuria, eikä häntä ole ikinä valittu vaaleilla yhteenkään julkiseen tehtävään. Karimia pidetään yleisesti isäänsäkin korruptoituneempana.

Pappa-Wade on ilmoittanut asettuvansa ehdolle kolmannelle presidenttikaudelle vuoden 2012 vaaleissa. Tuolloin hän olisi 86-vuotias. Puolijulkisesti on kuitenkin jo pitkään puhuttu presidentin pyrkivän siirtämään vallan pojalleen.

Mikäli tämä onnistuu, eräänlainen historian kehä sulkeutuu.

Politiikantutkija Abdou Aziz Diop muistuttaa Le Monde diplomatiquen toukokuun numerossa, että kun presidentti Léopold Sédar Senghor vuonna 1980 erosi virastaan ja nimesi tuolloisen pääministerin Abdou Dioufin perintöprinssikseen, Abdoulaye Wade oli äänekkäimpien joukossa syyttämässä heitä avoimuuden puutteesta, kansanvallan häpäisemisestä ja sellaisen järjestelmän luomisesta, jossa ”kuka tahansa voi käyttää mitä tahansa keinoja noustakseen valtaan ja pysyäkseen siellä”.

Korruptoitunut, itsevaltainen ja rutiköyhän kansan kustannuksella pröystäilevä afrikkalaisjohtaja kuuluu samaan kuvastoon pallomahaisten lasten ja viidakkoveitsiä heiluttavien kansanmurhaajien kanssa. Länsimaisessa mediassa ja arkikeskusteluissa Afrikka merkitsee edelleen usein takapajuisuutta, eriarvoisuutta, kärsimystä ja katastrofeja.

Abdoulaye Wadesta tekee mielenkiintoisen, että hän on aktiivisesti pyrkinyt murtamaan tätä yksiulotteista ja rasistista kehystä – ja kuitenkin lopulta uusintaa sitä.

Kansainvälisillä areenoilla itseään ”Afrikan koulutetuimmaksi presidentiksi” tituleeraava Wade on esiintynyt suurena rauhanvälittäjänä, hyväntekijänä ja visionäärinä. Hän on korostanut vahvan, yhtenäisen ja itsenäisen Afrikan merkitystä. 

Vuonna 2005 Wade perusti digitaalisen solidaarisuuden rahaston, jonka tarkoitus on supistaa digitaalista kuilua köyhien ja rikkaiden maiden välillä ja lahjoittaa afrikkalaisille 500 miljoonaa tietokonetta. 

Hän on myös pannut alulle öljyä tuottamattomien afrikkalaismaiden yhteisön, ”vihreän Opecin”, jonka on määrä tulla johtavaksi biopolttoaineiden ja vaihtoehtoisten energiamuotojen tuottajaksi, sekä ”Suuren vihreän muurin”, Dakarista Djiboutiin ulottuvan, 15 kilometriä leveän aavikoitumista ehkäisevän puuvyöhykkeen.

Liukasliikkeinen maailmanmies on kehunut neuvotelleensa rauhansopimuksia useiden Afrikan valtioiden välille ja sovitelleensa myös maiden sisäisiä kiistoja. Toukokuussa hän kertoi olleensa ratkaiseva linkki, kun Iran vapautti lähes vuoden vankina pitämänsä ranskalaisopiskelijan.

Työstään Wade on saanut Unescon rauhanpalkinnon ja useita Nobel-ehdokkuuksia. Senegalilaislehtien mukaan hän raivostui kuultuaan Barack Obaman nobelista, koska piti itseään parempana vaihtoehtona. 

Haitin taannoisen maanjäristyskatastrofin jälkeen Wade lupasi haitilaisille Senegalin maita ”afrikkalaisen veljeyden” nimissä. Vielä ennen vuoden loppua hän aikoo lanseerata länsimaisen tiedonvälityksen kanssa kilpailevan yleisafrikkalaisen televisiokanavan.

Yhteistä näille ja muille Waden maineteoille on, että hänen tulkintansa omasta roolistaan eivät usein vastaa muiden näkemyksiä ja että näyttävästi käynnistetyt projektit tuppaavat kuihtumaan. Esimerkiksi digirahasto on osoittautunut flopiksi, ja rauhanvälittäjänä Wadea on syytetty puolueelliseksi ja egoistiseksi. 

Presidenttiä on moitittu myös siitä, että hän puhuu afrikkalaisesta solidaarisuudesta, mutta on itse harjoittanut samankaltaista luonnonvarojen ja kansallisomaisuuden muuntamista yksityiseksi hyödyksi, joista hän on arvostellut entisiä siirtomaavaltoja.  

Esimerkiksi kansallisen maaseudun kehittämishankkeen sivutuotteena perheviljelijöitä on järjestelmällisesti häädetty perinteisiltä mailtaan, jotka ovat päätyneet joko monikansallisten yritysten tai liberaalihallinnon ja korkeiden virkamiesten omistukseen.  

Yhden panafrikkalaisen megaprojektin presidentti on kuitenkin saanut valmiiksi.

Mamellesin kukkuloilla Dakarissa seisova patsas on mykistävä näky.

Miestä, naista ja pientä lasta esittävän 53 metriä korkean ja 22 tonnia painavan valtavan pronssimonumentin on tarkoitus symbolisoida ”afrikkalaista renessanssia”, orjuutetun ja kolonisoidun maanosan kukoistavaa itsenäistä tulevaisuutta, johon patsaan pojan sormi osoittaa.  

Patsaan viralliseen julkistamisseremoniaan huhtikuun alussa osallistui parikymmentä afrikkalaista valtionpäämiestä. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta Senegalin ja monen muun Afrikan maan itsenäistymisestä.

Arvostelijat ovat tosin huomauttaneet, ettei teoksessa ole mitään kovin afrikkalaista. Hahmoilla on niukalti vaatteita, mikä sopii huonosti yhteen afrikkalaisten ja Senegalin valtauskonnon islamin perinteiden kanssa, ja muutenkin presidentti Waden itsensä ideoiman pronssikolossin muotokieli on lähempänä sosialistista realismia kuin afrikkalaisia taideperinteitä.

Tyyli ei sikäli ole yllätys, että monumentin rakentamisesta vastasi pohjoiskorealainen jättipatsaisiin erikoistunut valtionyritys.

Pohjoiskorealaisten hinnat ovat kilpailukykyisiä, mutta veistos maksoi silti ainakin 25 miljoonaa dollaria, joidenkin arvioiden mukaan jopa 70 miljoonaa. Köyhyyden, työttömyyden, ravinnonpuutteen ja monien muiden ongelmien riivaamassa maassa rahoille olisi ollut muutakin käyttöä.

Waden mukaan patsas maksaa itsensä takaisin, koska siitä tulee Eiffel-tornin kaltainen turistinähtävyys. Eivät amerikkalaisetkaan aluksi pitäneet Vapaudenpatsaasta, presidentti on muistuttanut. Teoksen isänä hän aikoo ottaa kolmasosan lipputuloista itselleen.

Senegalilaisten ylivoimainen enemmistö on vastustanut hanketta alusta asti. Monille patsas on selkein osoitus oppositiojohtajasta itsevaltiaaksi muuttuneen presidentin suuruudenhulluudesta, suhteellisuudentajun puutteesta ja piittaamattomuudesta.

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy kertoi vuoden 2007 valtiovierailullaan senegalilaisille Afrikan ongelman olevan, ettei se ”ole koskaan tullut osaksi historiaa”.

Abdoulaye Wade haluaa olla osa paitsi historiaa myös tulevaisuutta. Jos korealaisten myyntipuheet pitävät paikkansa, hänen patsaansa on pystyssä vielä 1 200 vuoden kuluttua.

_______________

P-Korean uusi vientihitti: mauttomat megapatsaat

Senegalin presidentti Abdoulaye Wade ei ole ainoa afrikkalaisjohtaja, joka on viehtynyt pohjoiskorealaiseen patsasosaamiseen. 

Dakarin renessanssimonumentin lisäksi Mansudae Overseas Project Group of Companies on rakentanut vapauden, itsenäisyyden ja menestyksen symboleita lukuisiin Afrikan maihin, muun muassa Beniniin, Kongoon ja Maliin. 

Namibiaan Mansudae pystytti patsaan, jossa maan perustaja heiluttelee AK-47-konepistoolia. Beninissä valtava 1800-luvun kuningas Gbehanzin viittoo ranskalaisvalloittajille, että tänne ei ole tulemista.  

Senegalin veistos on kuitenkin firman toistaiseksi suurin työ. Sen rakentaminen vei 150 pohjoiskorealaiselta ja noin 50 senegalilaiselta lähes kolme vuotta.

Homma on saattanut poikia jo uuden keikan: Wall Street Journal -lehden mukaan Libyan Muammar Gaddafi on tiedustellut presidentti Wadelta, kuinka hän voisi saada samanlaisen patsaan. 

Mansudae perustettiin vuonna 1959. Kim Jong-ilin erityissuojeluksessa oleva firma työllistää nettisivujensa mukaan 4 000 henkeä, joista tuhat on taiteilijoita.  

Vaikka taiteilijat ovat saaneet huippukoulutuksen Pjongjangin taidekoulussa, kulttuurierot tekevät välillä tepposia. Senegalin renessanssipatsaan ensimmäinen versio ei kelvannut tilaajalle, koska hahmot näyttivät liiaksi aasialaisilta. 

_______________

Henri Purje

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu