Science fiction

Suomalaiset tutkijat auttoivat Yhdysvaltain armeijaa ja tiedustelua ydinkokeisiin ja atomisotaan liittyvissä tutkimuksissa.

Suomalaiset tiedemiehet tekivät atomisotaan, ydinkokeisiin ja ohjuksiin liittyvää yhteistyötä Yhdysvaltain sotilas- ja tiedusteluelinten kanssa kylmän sodan vuosina. 1950-luvun lopussa Suomella ja suomalaisilla näyttää olleen rooli jopa Valkoisen talon strategiapalavereissa.

Suomessa seurattiin Neuvostoliiton ydinkokeita 1960-luvulla amerikkalaisten laitteiden avulla, ja tiedot lähetettiin USA:lle. Hankkeeseen kuului Suomen ensimmäisen atomi-iskun kestävän suojan rakentaminen Nurmijärvelle. Se jäi lopulta suunnitelmaksi.

Suomi oli virallisesti puolueeton maa, jota sitoi Neuvostoliittoon YYA-sopimus ja jonka jokaista askelta lännen suunnalla seurattiin tarkoin.

Tapahtumista on vaikea saada tietoja. ”Nämä ovat vähän niin kuin sotasalaisuuksia, joista ei oikein vieläkään sovi puhua”, vastaa eräs suomalainen asianosainen. Amerikkalaisten tutkijoiden mukaan ohjelma ei kuitenkaan ollut ”suurimmaksi osaksi” salainen.

Parhaat aivot seismologiaan

Neuvostoliiton ydinräjäytys elokuussa 1949 oli sokki Yhdysvaltain johdolle. Presidentin oli ilmoitettava kansalle, ettei lännellä ollut enää ydinasemonopolia.

Kansa uskoi, että USA:lla oli asemien ja agenttien verkosto, joka seurasi venäläisten ydinkokeita. Itse asiassa havainnon teki lentäjä, joka lensi Tyynenmeren yllä radioaktiiviseen hiukkaspilveen yli viikko sen jälkeen, kun pommi oli räjähtänyt Kazakstanin Semipalatinskissa. Sitä ei kerrottu.

Tarkkailutekniikan heikko tila oli salaisuus. Korkean tason elin, jota johti vasta perustetun keskustiedustelupalvelun (CIA) ensimmäinen pääjohtaja Roscoe Hillenkoetter, oli kyllä pohtinut ja kokeillut ydinräjähdysten seurantaa tutkimalla maassa (seismologia) ja ilmakehässä (mikrobarografia) eteneviä aaltoja sekä säteilyä (radiologia).

Vähän ennen venäläisten ydinkoetta amerikkalaiset asiantuntijat päättivät, että seismologiset laitteet tarvisisivat vielä paljon kehittelyä, mutta olisivat silti turhan kalliita ja epävarmoja. Vuonna 1948 oli todettu, että eri tekniikat mahdollistivat ilmassa, maan alla tai vedessä suoritetun räjäytyksen seuraamisen enintään noin tuhannen mailin päässä. Neuvostoblokin keskiosien ydinkokeet jäisivät siis havaitsematta.

Sitä paitsi ei ollut varmaa keinoa erottaa ydinpommia tavallisesta räjähdyksestä – eikä maanjäristyksestä, meteoriitista tai tulivuorenpurkauksesta. Luotettavien laitteiden kehittämisen ja asemaketjun perustamisen arvioitiin kestävän vuosia.

Neuvostopommin räjähdettyä USA:n johto päätti, että ”parhaat aivot” ja korkeakoulujen seismologian laitokset oli kytkettävä hankkeeseen ja että sopivia tarkkailupaikkoja oli löydettävä kotoa ja ulkomailta. Näin kertovat Charles Ziegler ja David Jacobson kirjassaan Spying Without Spies (Vakoilua ilman vakoojia).

Suomalaistieteilijät värvätään Yhdysvaltoihin

Professori, entinen kansanedustaja, Geodeettisen laitoksen johtaja ja Kansainvälisen isostaattisen (maankuorta tutkiva) instituutin johtaja Veikko Heiskanen oli kutsuttu Kaliforniaan 1948. Vuonna 1950 hän sai tarjouksen: Ohio State University (OSU) Columbuksessa kutsui hänet tutkijaprofessoriksi ruhtinaallisesti rahoitettuun laitokseen. Hän johtaisi maailman gravimetristä kartoitushanketta.

Geodesia on tiede, joka tutkii maapallon muotoa, rakennetta ja painovoimaa. OSU oli merkittävin geodesiakeskus. Mankilansaaressa Savossa syntynyttä Heiskasta (1895–1971) ja sukellusveneiden painovoimamittauslaiteen kehittäjää F.A. Vening Meinesziä pidettiin siellä yksinkertaisesti maailman parhaina tutkijoina. Heistä tuli työtovereita.

Tietokonehaku paljastaa, ettei huippututkija Heiskasen nimi esiinny kertaakaan Helsingin Sanomain elektronisessa arkistossa.

Vuonna 1948 sai myös seismologian tohtori Eijo Vesanen Amerikan-kutsun, University of Washingtoniin Seattlessa. Hän oli sodan jälkeen lukenut itsensä hammaslääkäriksi koska arveli, ettei voi omalla alallaan saada työtä Suomessa. Seismologihan tutkii maanjäristyksiä, ja niitä ei Suomessa juuri ole.

Muuallakin seismologia oli mitätön, ”lähes kuollut” tieteenhaara, joka houkutteli harvoja tutkijoita ja kituutti vähällä rahoituksella.

Vesasen (1912–2005) saksankielinen väitöskirja vuodelta 1942 käsitteli seismisten järistysaaltojen kaukohavainnointia. Hän ei osannut englantia; opetustyöstä Amerikassa ei siis voinut olla kyse. Vesasen silloinen vaimo piti kutsua niin käsittämättömänä, että kieltäytyi lähtemästä mukaan.

Molempiin miehiin, Heiskaseen ja Vesaseen, piti sodan jälkeen kirjeyhteyttä legendaarinen tiedemies, Caltech-instituutin professori Beno Gutenberg, joka oli määritellyt Maan ytimen koon ja kehittänyt maanjäristyksiä mittaavan Richterin asteikon. Erikoista kyllä, Gutenbergin käyttämä yhteysosoite Fysiikan laitokselle oli Ratakatu 12, joka oli valtiollisen poliisin ja suojelupoliisin talo.

Gutenberg oli seurannut New Mexicon ensimmäisiä ydinkokeita, ja hän kertoi olevansa samaa mieltä kuin Vesanen: maan- ja vedenalaisia ydinräjäytyksiä voi havainnoida luotettavammin seismologisin kuin meteorologisin havainnoin, joita ilmavoimien (USAF) lentokoneet tekivät.

Molemmat supervallat kilpailivat Euroopan parhaiden ”aivojen” värväämisessä sodan jälkeen, ja voi arvata, että länsi tahtoi tässä tapauksessa ehtiä ennen itää. Amerikkalaisten ongelma oli, että monet eurooppalaiset tiedemiehet olivat julkikommunisteja. Eivät kuitenkaan suomalaiset.

Taistelu sieluista oli kovaa. Esimerkiksi: USA järjesti 1955 Helsingissä ”atominäyttelyn”, joka professori Erkki Laurilan mukaan oli ”puhdasta propagandaa”. Heti sen jälkeen USA:ssa vieraillut Laurila kertoi siellä tarjotun Suomelle atomiyhteistyötä. Neuvostoliitto yritti pian kutsua suomalaisia tutkijoita omaan atominäyttelyynsä ja yhteistyöneuvotteluihin.

Geotieteet sulautuvat politiikkaan

Vesasen oleskelu Yhdysvalloissa venyi neljän vuoden mittaiseksi. Heiskanen puolestaan jäi Ohioon koko loppu-uransa ajaksi.

”Nyt alkoi uusi aika, ja geopolitiikka ja geodesia sulautuivat toisiinsa kylmän sodan strategian merkeissä”, toteaa Heiskasen uraan perehtynyt Cornellin yliopiston tutkija John Cloud. Hänestä on erikoista, että joukko ulkomaalaisia, ja etenkin suomalaisia, vedettiin mukaan ”USA:n tiedusteluhistorian salaisimpaan projektiin”.

Heiskasen saavuttua Ohion valtionyliopistoon perustettiin Geodeettis-fotogrammetris-kartografinen instituutti IGPC. Sitä johtivat hänen rinnallaan eräs sotilastiedustelu-upseeri ja keskustiedustelupalvelu CIA:n tiede- ja teknologiaosaston päällikkö Wallace Brody.

Ajan mittaan viimeksi mainitut erosivat, jolloin Heiskanen, alun perin tutkimusjohtaja, toimi yksin koko instituutin johtajana. Hänen apulaisiaan olivat Suomesta tulleet tohtorit H.A. Hirvonen ja T.J. Kukkamäki. Professori Kukkamäestä tuli Geodeettisen laitoksen johtaja Suomessa ja Kansainvälisen geodeettisen seuran varapresidentti.

Urho Uotila tuli Ohioon jatko-opiskelijana, ja pian hän oli jo yhden osaston johtaja. Simo Laurilan kanssa Heiskanen julkaisi Ohiossa 1962 kirjan Geodesy in Space Age.

Tiedusteluelimet rahoittivat tutkimusta

Apulaisprofessori Vesanen asensi Washingtonin yliopiston maanalaisiin holveihin uudenlaiset ”supersensitiiviset” seismografiset laitteet, joihin liittyi äärimmäisen tarkka kello. Kolmiomittausta varten hän rakensi muualle vielä kaksi asemaa. Laitteilla saattoi rekisteröidä ja paikantaa pienetkin järistykset, samoin ydinkokeet kaikkialla maailmassa.

Tämä käy selville tuon ajan paikallislehtien kirjoituksista ja kuvista. Sen jälkeen Vesanen katoaa julkisuudesta. Hänen nimeään ei mainita alan amerikkalaisissa historiikeissa, hämmästelee Georgetownin yliopiston professori Kai-Henrik Barth.

Heiskanen puolestaan keskittyi lopuksi ohjuksiin ja tiedustelusatelliitteihin, kertoo Cloud laajassa artikkelissaan Studies in the History and Philosophy of Modern Physics -lehdessä.

Rahoittajat – tiedustelupalvelu ja USAF eli ilmavoimat – ehdottivat, että Heiskasen IGPC siirtyisi täysin salaiseen sotilaalliseen tutkimukseen, joka käsittelisi ”Euraasiaa” ja kohdistuisi suurimmalla tarkkuudella ”linjaan Leningrad–Moskova–Stalingrad”.

Heiskasen laitos oli samaa mieltä Euraasiasta mutta kirjoitti vastauksessaan 1953, ettei ollut viisasta tehdä tutkimuksesta täysin salaista vaan pitää se osin julkisena, jotta saataisiin tietoja ulkomailta. Niitä hankittiin kaikkialta maailmasta tavoitteena mahtava World Geodetic System.

Rahoittajat taipuivat. Cloudin mukaan käytännössä toteutuivat niiden toiveet, vaikkei sitä todettu sopimuksessa suoraan. Ne rahoittivat tutkimukset, määräsivät suunnat ja tavoitteet ja lähettivät laitokseen opiskelijoita, jotka olivat nuoria tiedusteluvirkailijoita. Rahaa ei puuttunut; tietokoneet otettiin jo varhain käyttöön tutkimustyössä.

Heiskasen elämäkerrassa Kansallisbibliografiassa sanotaan, että ”suurvallat, Yhdysvallat etunenässä, jarruttivat [gravitaatiomittaus] aineiston kokoamista” maailman eri puolilta sotilaspoliittisista syistä

Valkoinen talo kiinnostuu Suomesta

Washington huolestui 1950-luvun lopulla: ”vetypommin isä” Edward Teller varoitti venäläisten osaavan ”vaimentaa tai naamioida” maanalaiset yhdinkokeensa niin, että niitä oli vaikea havainnoida. Ongelmasta tuli yksi USA:n ulkopolitiikan prioriteeteista.

Presidentti Dwight Eisenhower antoi Pentagonin, puolustusministeriön, tehtäväksi etsiä kiireellinen ratkaisu ydinkokeiden tarkkailupulmaan. Työryhmää veti John McCone, josta 1961 tuli CIA:n pääjohtaja.

Suomella oli oleva osansa ongelman ratkaisussa. Suomi sijaitsi samalla mannerlaatalla kuin Kuolan niemimaa ja Neuvostoliiton ydinkoealue Novaja Zemlja, ja Suomessa oli vähän ”seismologista taustahälyä”. Seismiset aallot saavuttivat Suomen nopeasti, mikä oli tärkeää kohdennettaessa tiedustelusatelliitti räjähdyspaikkaan.

Eri syistä USA:lla ei ollut paljon valinnanvaraa. Iranista oli kyllä hyötyä, samoin liittolaismaa Norjasta, mutta sen asemat soveltuivat paremmin Kazakstanin kuin lähialueiden seurantaan. Ruotsi kieltäytyi 1960-luvulla poliittisista syistä tällaisesta yhteistyöstä

Turvallisuuspolitiikan korkein muotoilija oli Kansallinen turvallisuusneuvosto NSC, joka kokoontui Valkoisessa talossa presidentin johdolla. Eisenhowerin arkistossa olevista 1950-luvun lopun kokousten asialistoista näkyy, että aiheena oli usein Finland ja että presidentin eteen tuotiin toistuvasti seuraavanlaisia asiakirjoja:

Ydinkokeiden salaaminen, Ydinkokeiden havainnointi, Ydinkoeseurantalaitteiden asentaminen, Tarkkailuongelmat, Ennakkovaroitus, Kommunikaatiojärjestelmät, Geofyysinen tutkimus, Seisminen systeemi, Seismisen erottamisen teoria, Maanalaisten ydinräjähdysten seisminen asteikko, Seismiset parannukset, Seismologinen tutkimus…

Seuraukset näkyivät pian Yhdysvalloissa ja ulkomailla. USA:n hallitus yli 30-kertaisti liittovaltion raha-avun seismologialle, kertoo professori Barth. Tutkijoiden ja opiskelijoiden määrä moninkertaistui.

Neuvostoliiton ammuttua Sputnikin avaruuteen 1958 Eisenhower käski Pentagonin perustaa ARPA:n (Advanced Research Projects Agency) kehittämään sotilaallista teknologiaa ohjuksista aina psykologiseen sodankäyntiin asti. Yksi painopistealue oli vuodesta 1959 alkaen seismologia; tämä tutkimus- ja kehitysohjelma tunnettiin nimellä Vela Uniform, ja sekin vei siviilitutkijat yhteistyöhön sotilaiden (USAF) ja tiedustelupalvelun kanssa.

Kymmenessä vuodessa seismologia sai noin 250 miljoonaa dollaria varoja Vela Uniformin kautta. Professori Barthin mukaan käytännöllisesti katsoen koko amerikkalainen seismologikunta ”ostettiin” – ja rahaa riitti myös eurooppalaisille.

”Kylmä sota ja valtava rahavirta muuttivat pienen, nuoren ja alikehittyneen tieteenalan suureksi akateemis-sotilaallis-teolliseksi yritykseksi”, Barth sanoo. ”Tuloksia haluttiin mahdollisimman pian.”

Suomessa syntyi seismologisia asemia nopeaan tahtiin Sodankylään (1956), Nurmijärvelle (1958), Kajaaniin, Porkkalaan, Porvooseen ja Helsinkiin (1959), Joensuuhun (1960), Kevolle (1961), Ouluun (1963), Jyväskylään (1968), Sysmään…

Ydinohjuksille laskettiin lentoreittejä

Toisaalta myös Ohion IGPC-instituutti aktivoitui ja laajeni huimasti 1950-luvun lopulla. Tärkein tehtävä oli nyt selvittää, miten strategiset ydinohjukset (icbm) saataisiin osumaan kohteisiinsa. Sitä varten mitattiin tarkasti tiettyjen pisteiden etäisyydet ja painovoima maapallon eri alueilla.

Heiskanen ymmärsi, että täysin tarkat mittaustulokset saadaan vain satelliittien avulla. Avaruustarkkailua oli kokeiltu jo 1958, jolloin koetettiin mitata räjähdysaaltoja, säteilyä ja painovoimakenttiä.

OSU:n nimissä kehitelty satelliittitutkimusohjelma oli peitenimeltään Discoverer, mutta itse asiassa siinä käytettiin CIA:n huippusalaisia Corona-tiedustelusatelliitteja, mikä paljastettiin vasta 1990-luvun puolivälissä.

Vela-ohjelman puitteissa tehtiin seitsemän erilaista ydinkoeräjäytystä eri puolilla Pohjois-Amerikan mannerta. Myös Vela alkoi tarkkailla maapalloa – ennen kaikkea Neuvostoliittoa – avaruudesta. Ensimmäiset 12 Vela-satelliiteista alkoivat toimia 1963. Hanke tunnettiin nimellä Vela Hotel.

Helsingin Sanomat haastatteli kesällä 1960 amerikkalaisia geofyysikkoja otsikolla ”Ydinräjäytyksin tutkitaan maankuorta”. Nämä kertoivat saaneensa selville, miten räjähdyksiä voi vaimentaa niin, ettei niitä havaita.

Erikoislaittein varustettu USA:n laivaston Lockheed Constellation -kone, joka suoritti ”geomagneettisia mittauksia”, piti Seutulan lentokenttää tukikohtanaan viikon ajan heinä-elokuussa. Miehistönä oli kahdeksan upseeria, 12 teknikkoa ja viisi geofyysikkoa. Lehtitietojen mukaan amerikkalaiset ryhtyivät toimeen tyydyttääkseen ”näiden tietojen yhä kasvavan tarpeen”. Edelliset maamagnetismimittaukset oli tehty 30 vuotta aiemmin.

Sukellusveneiden navigointiverkkoa kalibroitiin

Syksyllä 1961 Yhdysvallat alkoi parantaa navigointiverkostoaan Pohjois-Euroopassa. Teknikot matkustivat kalibrointityöhön (asteikkojen viritys) eri maihin. Washingtonista tuli Helsingin-lähetystölle Loran C -asemia koskenut luottamuksellinen sähke, jossa pyydettiin ottamaan yhteyttä suomalaisiin asiantuntijoihin. Yksi heistä oli mies, jonka kirjan meriradioliikenteestä Sanoma Oy oli julkaissut.

Seismologian laitoksella ja Otaniemessä oli erityisen tarkkoja kelloja, joista oli mahdollisesti hyötyä kalibroinnissa.

Amerikkalaisten hanke oli ”kiireellinen” ja sillä olisi ”käyttöä merenkulussa”. Toisaalta Suomen radioliikenteelle voisi aiheutua häiriöitä. Posti- ja lennätinhallitus valtuutti kaksi diplomi-insinööriä yhteistyöhön amerikkalaisten kanssa.

Washington varoi kertomasta, että Loran C:llä oli tuolloin vain sotilaskäyttöä: uudet Polaris-sukellusveneet tarvitsivat sitä tarkkaan paikanmääritykseen. Niiden ydinohjukset Pohjois-Atlantilta olisivat lentäneet Suomenkin yli.

Vuodesta 1957 alkaen pääesikunta korosti, että väestön suojaamiseksi ydinlaskeumalta tarvittiin jatkuvaa ja tehokasta valvonta- ja tiedustelutyötä. Ydinkokeet Novaja Zemljalla olivat alkaneet, ja Suomen lähialueilla oli mahdollisia ydiniskukohteita. Radioaktiivisuuden toteaminen ilmasta ja sadevedestä oli liian hidasta – se vei päiviä. Vuonna 1961 Suomessa alkoi tehostettu valtakunnallinen säteilyvalvonta. Työhön osallistuivat myös Ilmatieteen ja seismologian laitokset.

Matine (Maanpuolustuksen tieteellinen neuvottelukunta) laski 1971, että Leningradiin ammuttavat ydinohjukset voivat hyvin osua Suomen puolelle, etenkin kun venäläiset ryhtyvät torjuntatoimiin. Suomen ilmatilan merkitys USA:n strategisten ilmavoimien mahdollisena ylilentoreittinä tunnettiin, ja Suomesta oli valittu ennaltaehkäisevien ydiniskujen kohteita.

Vapaamuurariloosi kokosi tiedusteluveljet

Ystävykset Heiskanen ja Vesanen pitivät USA:ssa toisiinsa yhteyttä, mutta 1952 Eijo Vesanen siis palasi Suomeen. Samaan aikaan Vesasen hyvä ystävä Seattlessa, amerikansuomalainen Harry Järvinen, joutui erikoisen skandaalin keskipisteeksi.

Järvinen vuoti CIA:lle valheellisen tiedon, että tunnettu tiedemies Owen Lattimore valmisteli matkaa rautaesiripun taa. Senaattori Joseph McCarthy oli jo syyttänyt Lattimorea kommunistien vakoojaksi, ja nyt USA:n ulkoministeriö kielsi päästämästä häntä maasta. Seurasi oikeusjuttu, jossa CIA kieltäytyi ”turvallisuussyistä” todistamasta Järvistä vastaan.

Ystävykset Heiskanen ja Vesanen pitivät USA:ssa toisiinsa yhteyttä, mutta 1952 Eijo Vesanen siis palasi Suomeen.

Pian paluunsa jälkeen Vesanen otettiin jäseneksi merkittävimpään vapaamuurariloosiin, Suomi Loosi 1:een. Sen jäsenluettelo soittaa kelloa jokaisen tiedustelutoiminnasta kiinnostuneen päässä: Rex Bosley, N.P. Byrd, Reino Hallamaa, U.A. Käkönen, Kaarlo Somerto, Heikki Sysimetsä, Paavo Talvela, I.T. Virkki, J.R. Ylitalo, Matti Äyräpää…

Päämajan entinen tiedustelupäällikkö Hallamaa poistui Suomesta 1945, tarjosi palveluksiaan läntisille tiedustelupalveluille ja antoi ja myi niille tietojaan. Hän asettui Francon Espanjaan – ja tarjosi myöhemmin sieltä taas palveluksiaan Suomen tiedustelulle.

Vesanen ja Hallamaa tulivat jo ennen loosiaikoja jotain kautta hyviksi ystäviksi. Espanjassa Hallamaan naapuriin rakensi puolestaan huvilan suomalainen liikemies, joka lahjoitti jostain syystä suuren rahasumman Helsingin yliopiston seismologian laitokselle 1963.

Vesasen ystävyysverkosto koostui yliopistomiehistä, korkeista upseereista, diplomaateista ja huippuliikemiehistä. Joukkoon lukeutui geologian professori Vladi Marmo. Tämä oli mukana siinä agenttien värväämisessä entisten kaukopartiomiesten keskuudesta, jota Nato-maat harrastivat Suomessa 1950-luvulla.

Vesasen ystäviä olivat myös USA:n sotilasasiamiehet, joiden yksi tehtävä Suomessa oli järjestää ja rahoittaa tätä vakoilua itärajalla. Armeijan vastavakoilun vuosiraportti totesi 1959, että länsivaltojen sotilasasiamiesten ”yksi päätehtävä on tutkia maatamme tulevana taistelukenttänä”.

Seismologian laitos pystyyn USA:n tuella

Vesanen perusti seismologian laitoksen vuonna 1960, ja seuraavan vuoden alussa hänestä tuli sen johtaja. Kun ennen oli sanottu, ettei alalla ollut tulevaisuutta Suomessa, koki seisomologia nyt nopean kasvun.

Seismologia oli ollut vain fysiikan laitoksen yksi osasto, jolla oli koeasema Ilmatieteen laitoksen observatoriossa, nurmijärveläisessä rantasaunassa. Se seurasi järistyksiä ja ydinkokeita maan ja ilmakehän välityksellä. Piirturi oli omatekoinen: piikki piirsi käyrää noetulle paperille. Ongelmana oli, että suuret ja kaukaiset ”värinät” havaittiin paremmin kuin läheiset ja pienet.

Seismologia sai oman laitoksensa, jolla oli kolme huonetta Siltavuorenpenkereellä ja pian suuremmat tilat töölöläisessä kivitalossa. Laitos sijaitsee nykyään Kumpulan uudella kampusalueella. Se oli jo kauan ollut digitalisoitu ja tietokoneistettu ja ilmeisesti suojattu elektromagneettista pulssia (EMP) vastaan.

”Yks kaks tämä pieni laitos oli pullollaan uusinta jenkkiteknologiaa”, kertoo eräs asiantuntija. ”Tuskin on toista maata, jossa on kokoon ja asukaslukuun nähden niin tiheä ja huippumoderni tarkkailuverkosto. Ja suuri osa saatiin ilmaiseksi, lahjoituksena!”

Laitoksella aikoinaan 40 vuotta työskennellyt Pekka Teikari ajoittaa kaiken hieman toisin. ”Minusta laajeneminen alkoi jo aiemmin, kansallisin voimavaroin, kun ydinkokeet maailmalla alkoivat. Amerikkalaisia huippulaitteita alkoi tulla vuonna 1963.”

”Käsittääkseni laitos syntyi ja kasvoi 1950–60-lukujen vaihteessa ennen muuta suomalaisten viranomaisten ydinkokeita ja säteilyriskejä koskevan huolen takia”, sanoo laitoksen nykyinen johtaja Pekka Heikkinen. ”Suomeen tarvittiin havaintoverkko, joka pystyy monitoroimaan ydinkokeita.”

Teikari väittää, ettei laitteita säädetty seuraamaan erityisesti ydinräjäytyksiä. Hänen mukaansa uusien laitteiden ansiosta mannerlaattateoria voitti alaa tutkijoiden keskuudessa. Tarkoin järistysmittauksin onnistuttiin määrittelemään laattojen reunat. Myös Fennoskandian laatan keskiosien huomattava paksuus havaittiin.

”Taas on avattu uusi uraanikaivos”

Apu kanavoitui USA:n kauppaministeriön alaisen U.S. Coast and Geodetic Survey -laitoksen (sittemmin US Geological Survey) kautta Suomeen ja noin 60 muuhun maahan – ei kuitenkaan sosialistisiin eli neuvosto-blokin maihin ja Kiinaan, kirjoittaa brittitoimittaja Duncan Campbell. Neuvostoliitto oli siis ikään kuin asemien piirittämä.

Tämä laitos kiitteli kirjeissään suomalaisten ”suurenmoista panosta” ja kutsui heitä Amerikkaan. Heitä palveli muun muassa Bermudaa tukikohtanaan pitäneellä tutkimusaluksella, joka suoritti räjäytyksiä merellä. ARPA:n ja USAF:n edustajia vieraili puolestaan Suomessa – vielä 1960-luvun lopussakin.

Maailmanlaajuiseen WWSSN-verkkoon rakennettiin ja varustettiin 125 seismologista asemaa, ja niiden käyttökuluja korvattiin. Amerikkalaisten mukaan heidän verkostonsa ei ollut salainen, ja sen keräämät tiedot olivat alan tutkijoiden käytettävissä.

Suomessa suomalaiset kustansivat rakennukset. Amerikkalaiset paitsi lahjoittivat myös kävivät asentamassa ja käynnistämässä modernit seismometrit sekä kalibrointi-, radio-, nauhoitus- ja ajastuslaitteet. Valokuvapaperitkin lahjoitettiin. Laitteita kokeiltiin yhteistyössä Suomen merivoimien kanssa, miinaräjäytyksin. Osa digitaalisista seismogrammeista asennettiin armeijan tutka-asemille.

Laitteet olivat hyvin herkkiä. ”Taas on näköjään avattu uraanikaivos itärajan takana”, sanoivat työntekijät joskus rekisteröityään pienen räjähdyksen. Joitakin räjäytyksiä arveltiin linnoitustöiksi, ja puolustusvoimain johto informoi niistä presidentti Urho Kekkosta.

Vedenalaiset räjähdykset ydinsukellusvene Kurskilla elokuussa 2 000 seismologian laitos kuuli ja paikallisti tarkemmin kuin tiettävästi yksikään muu elin Venäjän ulkopuolella.

Utsjoen Kevolla, maailman pohjoisimmalla tutkimusasemalla, kuultiin Jäämeren laineiden iskut rantakallioihin sadan kilometrin päässä. Voimakas venäläinen ydinpommi särki Kevon seismogrammin, joka oli sijoitettu luolalaboratorioon.

Kevolla tutkittiin ”revontulia, kärpäsiä ja jäkäliä”. Tämä satelliittiasema, joka oli huippuluokkaa Euroopassa, siirtyi antenneineen Sodankylän geofysikaaliseen obsevatorioon.

Samanlaisen aseman perustaminen 1962 Uuteen-Seelantiin johti siellä mielenosoituksiin, joiden vuoksi laitos avattiin valikoiduille vieraille. Sen selitettiin tarkkailevan revontulia ja ydinfyysisiä välähdyksiä.

Kevossa oli suuri pyöreä antenni, jota sanottiin ”jenkkien” pystyttämäksi; kirjallisten lähteiden mukaan antennin kuljettivat paikalle ”saksalaiset ammattimiehet”. Sillä voi sekä vastaanottaa että lähettää, ja on mahdollista, että tietoja välitettiin sen kautta Norjaan, missä oli amerikkalaisten ja norjalaisten yhteisiä tiedustelu- ja tarkkailuasemia. Niiden tiedot välittyivät satelliittien kautta eteenpäin.

Hamarin lähellä Norjassa on NORSAR-asemaketju (Norwegian Seismic Array). USAF ja ARPA onnistuivat neuvottelemaan Norjalta rakennusluvan 1960-luvulla. Pentagon maksoi kaiken Vela-ohjelman puitteissa, ja täysin toimintakunnossa laitos oli vuonna 1971.

Projektijohtaja Norjan puolelta oli kapteeni Öyvind Brandtzaeg. Hän piti yhteyttä Helsinkiin ja kutsui suomalaistutkijoita Norjaan. Jotkut näistä viettivät 1970-luvulla useita kuukausia kerrallaan NORSAR:issa tutkimus- ja opiskelutehtävissä. Norjassa oli myös Naton tutkimuslaitos, johon kutsuttiin seismologeja eri maista.

Suomalaiset seismologit kävivät 1960-luvulla säännöllisesti Norjassa Suomen pääesikunnan edustajan, eversti Gunnar Öhmanin kanssa. Öhman oli armeijan suojelupäällikkö.

NORSAR:in tehtävänä oli koota seismologista tietoa Fennoskandiasta, ja se oli myös pääasema, joka välitti Euroopasta kootut tiedot Amerikkaan. Suomesta ainakin Sysmän asemaketju alkoi 1980-luvulla syöttää tietoa NORSAR:iin.

Norjalaisten tutkijoiden mukaan yhteistyöllä oli myös tiedustelu- ja sotilaallinen puolensa. He arvioivat, ettei mitään tieteellistä syytä voinut olla sille, että digitaalinen telemetrinen data siirrettiin kalliilla satelliittiyhteydellä heti, ”reaaliajassa”, Pentagonin tehokkaaseen ARPAnet-tietoverkkoon. NORSAR oli melkein ainoa Arpanetiin kytketty ulkomainen laitos.

Arpanet kokosi yhteen seismiset tiedot ja sukellusveneisiin kohdistuneen kuuntelun tiedot. Nettiin oli kytkeytynyt muun muassa USA:n salaisin tiedusteluelin nsa (National Security Agency).

Vesanen kirjoitti keväällä 1959 muistiossaan, että Sodankylän oli saatava enemmän itsenäisyyttä, Lappiin oli perustettava kaksi, kolme muutakin asemaa ja että kootut tiedot oli analysoitava joka päivä ja välitettävä heti Helsinkiin ja ulkomaille puhelinkaapelia pitkin. Myöhemmin kaukorekisteröinti ”transistoroitiin”.

”Seismologinen tutkimustyö maassamme on nykyisin joutunut kehitysvaiheeseen, jossa siihen kohdistuvat vaatimukset ovat suunnattomasti kasvaneet.” Laitokselle oli muistion mukaan ehdotettu ”erittäin vaativia erikoistehtäviä”. Prioriteetti oli Fennoskandian suunta.

Mainittakoon, että vuonna 1980 opetusministeriö epäsi rahoituksen eräältä Lapin revontulitutkimukselta, koska sen arveltiin olevan luonteeltaan sotilaallinen; USAF olisi rahoittanut 60 prosenttia suomalaisten ionosfääritutkijoiden hankkeesta. Jo 1968 oli syntynyt kohua, kun kävi ilmi, että Otaniemessä tehtiin osin USAF:n rahoittamaa tutkimusta.

Epäilyjä vuodoista Neuvostoliittoon

Heti Kiinan räjäytettyä ensimmäisen atomipomminsa 1964 Vesanen työskenteli vuoden Unescon vakanssilla eksperttinä tokiolaisessa tutkimuslaitoksessa, ja hänen jälkeensä sinne tuli muita suomalaisia tutkijoita.Osa työstä oli ehdottoman salaista: raportteja ei saanut julkaista eikä Japanin ”systeemistä” kertoa kenellekään. Tietyn japanilaisprofessorin puoleen sai kääntyä luottamuksellisesti.

Puolustusvoimat halusi raportteja Japanista, ja eversti Öhman auttoi järjestämään tutkijoille rahoitusta. Vesanen tutustui toimintaan myös Formosan saarella, siis Taiwanissa.

Muutenkin laitoksen henkilökunta liikkui maailmalla erittäin aktiivisesti. Toimintakertomuksista päätellen USA:n hallitus kattoi heidän matkakulujaan.

Vesanen alkoi ajan mittaan epäillä jonkinlaista tietovuotoa itään: 1960-luvulla vierailulla Neuvostoliitossa hän huomasi isäntien olevan perillä seikoista, jotka olivat vain hänen itsensä ja muutaman muun suomalaisen tiedossa.

Teikari pitää tätä väitettä ”absurdina”. ”En ymmärrä, mitä vuodettavaa oli. Järistystiedot olivat avoimia, niitä meni Neuvostoliittoonkin, ja sikäläinen professori vieraili suomalaisilla asemilla 1960-luvulla.”

Avoimuutta ovat korostaneet myös amerikkalaiset. Toisaalta norjalaiset tutkijat muistuttavat kirjoissaan Norge i atomstrategin ja Onkel Sams kaniner, että ohjelmalla oli myös salainen puolensa ja että ydinsodan sattuessa NORSAR:illa olisi ilmeisesti ollut sotilaallinen rooli.

Suomi sai laitteita – USA tietoa

Yhtä tärkeää kuin ydintietous oli varmasti puolustusvoimain salaisen radiokuuntelu- ja tutkatiedusteluelimen eli Viestikoelaitoksen tietojen välittäminen amerikkalaisille. Kauan on arveltu, että laitteiden toimituksia vastaan suomalaiset antoivat niillä kerättyjä tietoja.

Amerikkalainen tiedustelututkija, tri Jeffrey Richelson kirjoittaa, että Suomella oli USA:n kanssa samanlainen tiedustelualan yhteistyö- ja tietovaihtosopimus kuin läheisellä liittolaismaalla Etelä-Korealla ja Nato-maa Italialla.

Se tiedetään, että sukellusveneiden liikkumista Suomenlahdella on jo pitkään seurattu amerikkalaisilla laitteilla, joiden havainnot välitetään edelleen Yhdysvaltoihin.

Lauri Sutela käytännössä loi uudestaan Suomen sotilastiedustelun 1950-luvun lopulla ja auttoi solmimaan sille suhteet läntiseen suurvaltaan. Hän vieraili sen vuoksi valehenkilöyden turvin CIA:n päämajassa 1960-luvun alkupuolella, kuten YLE:n tv-dokumentti hiljattain kertoi.

Toinen kenraali kävi salaa Länsi-Saksassa solmimassa suhteet amerikkalaisten perustamaan Gehlorg-tiedustelupalveluun. Suomen rajakoulun johtaja puolestaan teki lomamatkaksi naamioituja matkoja Länsi-Saksaan ja luennoi siellä länsimaiden tiedustelujohtajille.

Jalkaväenkenraali Sakari Simelius kävi 1962 pyytämässä USA:sta radioita, tutkia ja tiedustelulaitteita. Huippueloktroniikkaa tuli, samoin asiantuntija-apua. Asiantuntevien lähteiden mukaan huipputekniikkaa saatiin pilkkahintaan ja erotus maksettiin tietoina.

Vain suppea upseerijoukko tiesi kaiken. Puolustusvoimain komentajana ollessaan Sutela lopetti USA-yhteistyön sen paljastumisen pelossa. Vielä 1969 USA:n ulkoministeriön korkea virkailija perusteli sotilastekniikan myyntiä sillä että ”kontaktit Suomen länsimieliseen sotilasjohtoon pitävät arvokkaan kanavan avoimena”.

Nurmjärvelle suunniteltiin ydinbunkkeri

Neuvostoliiton ja Kiinan kokeiden valvonnasta tuli erityisen tärkeää vuoden 1963 jälkeen USA:n, Neuvostoliiton ja Britannian sovittua ydinkoekiellosta ilmakehässä, maan pinnalla ja vedessä. Sallittuja olivat siis vain maanalaiset kokeet.

1960-luvun alkupuolella Nurmijärven tutkimusasemaa päätettiin laajentaa rakentamalla sen alle ydiniskun kestävä bunkkeri. Laitteet sinne saatiin Yhdysvalloista. Tiedot siitä, oliko tarkkailukohteena ennen kaikkea Novaja Zemlja, vaihtelevat. Hanketta johti Berkeleyn yliopistossa tutkimustyötä tehnyt professori Matti Nurmia.

Arkkitehti Jaakko Kontio oli asiantuntijana mukana. ”Se oli todellinen ja salainen projekti, ja aika kiireellinen. Kojeet sinne lahjoitti USA tietääkseni suomalaisen hammaslääkärin kautta, ja ne ehtivät jo tulla perille”, hän muistelee. Heikkisen mukaan laitteita ei hankittu.

”Se kaatui kuitenkin pohjatutkimuksiin”, Kontio sanoo. ”Nurmijärvellä on paksu sorakerros, ei siinä ollut järkeä. Suoja olisi vaatinut kallioperän. Ja sittenhän suurvallat alkoivat solmia ydinkokeita rajoittavia sopimuksia.”

Tunnettu geofyysikko, professori Cristian Sucksdorff oli hänkin rakennustoimikunnan jäsen. ”Ei siinä ollut mitään erikoista, tällaisia valvontaverkkoja on muissakin maissa”, hän sanoo. ”Laitteita USA:sta saatiin sekä Nurmijärvelle että Kevolle.”

Ilmaiseksi? ”No, kaikkea ei tarvinnut ostaa. Ne olivat kaupallisia hyviä seismometrejä. USA halusi tiedot, ja testivalvonnasta tehtiin valtioiden yhteispäätös. Suomihan oli lähellä Neuvostoliiton koealueita. Useita asemia tarvittiin, jotta suunta selviäisi ja mittaus olisi tarkkaa.”

”1960-luvun alussa suunniteltiin vain turvallista paikkaa, missä tehdä mittauksia sotatilanteessa. Se olisi ollut luola, joka kestäisi melkein ydinaseen täysosuman. Piirustuksia laadittiin mutta hanke ei toteutunut. Vastaavanlainen sotilaallinen ydinsuoja syntyi sitten muualle Suomeen.”

Teikarin mukaan kyseessä oli pelkkä laitesuoja, joka vaati pitkän tunnelin ja jonka teko hänen tietääkseen kaatui rahapulaan. Hän kävi katsomassa USA:ssa Suomeen tulevaa strain-seismometriä.

Arkistoista ei löydy sopimuksia

Seismologian laitoksen johtaja Heikkinen sanoo, että hänen tietääkseen amerikkalaiset antoivat laitteet lahjoituksina Kevolle ja Nurmijärvelle.

”Asemat rekisteröivät seismogrammit valoherkälle paperille, joka kehitettiin ja toimitettiin linja-autossa laitokselle Helsinkiin. Laitos lähetti analyysituloksensa päivittäin teleksillä kolmeen kansainväliseen tietokeskukseen, Strassburgiin, Washingtoniin ja Moskovaan. Valokuvausrekisteröinnit toimitettiin USA:han, missä ne mikrofilmattiin ja palautettiin meille arkistoitaviksi.”

”Seismologian kehittyminen sai vauhtia ennen muuta suomalaisten omasta aloitteesta”, Heikkinen sanoo. ”Asemien instrumentointi oli kallista puuhaa, mutta 1960-luvun alussa ilmeni mahdollisuus saada Suomeen USA:sta kahden aseman laitteisto ja alussa vielä valokuvauspaperitkin.”

Mahdollista valtioiden välistä sopimusta tai lahjoitusehtoja Heikkinen ei löydä arkistosta. ”Ilmeisesti aineiston toimittaminen mikrofilmausta varten oli lahjoituksen tärkein ehto.”

Laitos tekee edelleen ydinkoevalvontaa, ja Sysmän asemaketju on määritelty osaksi ydinkoekieltosopimuksen kansainvälistä valvontaverkostoa. Vuodesta 1995 Suomen tiedot menevät NORSAR:in ja VSAT-satelliitin kautta Arlingtoniin Yhdysvaltoihin.

Jukka Rislakki

Kommentoi Facebookissa
Helsinki liikkuu