Säteilyn edistämiskeskus

Pääkirjoitus: Öljyn ehtyminen pakottaa ajattelemaan paitsi energiavaihtoehtoja niin myös suojautumisvälineitä ekologis-taloudellisen romahduksen varalle.

Kansantalouden ykkösmies Raimo Sailas ampui alas elokuussa budjettikeskustelujen sivussa poliitikkojen hurmioituneet puheet biopolttoaineisiin siirtymisestä. Ilmeisesti ne olivat tulevien eduskuntavaalien aiheuttamaa kuumehourailua. Valtiovarainministeri Eero Heinäluoma otti etäisyyttä teollisuuden energiapolitiikkaan, vaikka budjetissa Heinäluoman biopoliittisia painotuksia ei näy lainkaan.

Silti retorista elettä on kunnioitettava, se on sentään poliittinen yritys hallita energiapolitiikkaa. Energiakysymystä ei pidäkään jättää vihreille. Itse asiassa energia nousee maailman keskeisimmäksi taloudellis-poliittiseksi teemaksi hyvinkin pian, kuten Jussi Sinnemaan raportista Pisan maailmanlopun seminaarista voi päätellä (s. 32).

Öljyn ehtyminen pakottaa ajattelemaan paitsi energiavaihtoehtoja niin myös suojautumisvälineitä ekologis-taloudellisen romahduksen varalle.

Ydinvoiman voi nähdä yhtenä ratkaisuehdotuksena energiaongelmaan, mutta puheet sen halpuudesta ja teollisuusvetoisuudesta on heitettävä romukoppaan. Lisäksi suomalaisen energiapolitiikan erityinen piirre on se, että valtion Säteilyturvakeskus (STUK) on käytännössä ydinvoiman keskeinen edistäjä.

Viime toukokuussa olin Säteilyturvakeskuksen järjestämällä toimittajille suunnatulla kurssilla. Kurssilla oli toimittajia kaikista suurista suomalaisista mediayhtiöistä. Kävimme Loviisan ydinvoimalassa ja sen sisarlaitoksessa Kuolassa Polarni Zorissa, venäläisessä Springfieldissä.

Säteilyturvakeskuksen pääjohtaja Jukka Laaksosella on yli 25 vuoden kokemus ydinlaitosturvallisuudesta. Pitkässä, meille toimittajille suunnatussa puheessaan hän kertoi, kuinka stuk on ollut mukana luomassa turvallisuusstandardeja ydinvoimateollisuudelle ympäri maailmaa. STUK toimii yhteistyössä USA:n, Venäjän, Neuvostoliiton, Belgian ja Kiinan kanssa. Laaksonen kiertää ympäri maailmaa, tapaa ministereitä ja kansanedustajia ja kertoo turvallisemmasta ydinvoimateknologiasta.

Olkiluodon uuden reaktorin prototyypin kehittämisessä STUK:illa on ollut keskeinen rooli, mutta samalla projekti on maailmanlaajuinen pioneerihanke. Jos se onnistuu, muut ydinvoimamaat tulevat Suomen perässä.

Käytännössä STUK ohjeisti Olkiluodon uuden voimalan vaadittavat ominaisuudet, ja saksalais-ranskalainen yritys teki suunnitelman näiden ohjeiden perusteella. Tämä kaikki ylläpitää käsitystä Säteilyturvakeskuksesta turvallisuusviranomaisena.

Sitten särähtää ilmoille jotakin outoa. Jossakin kohtaa puhettaan Säteilyturvakeskuksen pääjohtaja Laaksonen alkaa puhua me-muodossa Olkiluodosta ja Teollisuuden Voimasta. ”Kuinka tärkeää ydinvoimateollisuudelle on, että me onnistumme.”

Koko ydinvoimaturvallisuuden eteen tehty työ alkaa kuulostaa pelkästään ydinvoiman edistämiseltä. Miksi ydinvoiman edistäminen olisi Säteilyturvakeskuksen etu?

Puheensa perusteella pääjohtaja Laaksonen ei kykene erottelemaan Säteilyturvakeskukselle kuuluvaa valvontatehtävää ja ydinvoiman edistämistehtävää. Osaako eduskunta erotella ne?

Oudointa suomalaisessa ydinvoimahurmoksessa on puhe halpuudesta, johon ei ole sisällytetty paikallisten energiayhtiöiden investointeja ydinvoimateollisuuteen. Pahinta on, että kysymys ydinjätteen jälleenkäsittelystä ja varautumisesta ydinvoimaonnettomuuteen on tosiasiassa kokonaan auki.

Laaksosen omien sanojen mukaan on todennäköistä, että ydinjätteitä ei oikeasti tulla laittamaan Olkiluodon Onkaloon, vaan jatkokäsittelyyn odotetaan keksittävän ratkaisut seuraavan 50 vuoden kuluessa. Kuka silloin maksaa viulut?

Ydinjätetehtävän epäonnistumista varten valtio on perustanut noin 1,4 miljardin euron rahaston, joka on kerätty ydinvoimateollisuudelta. Kuitenkin rahaston varat on lainattu takaisin ydinvoimateollisuudelle 0,45 prosentin negatiivisella korolla. Kysypä omasta pankistasi samaa! Hulluinta on, että lainan takuuna on ydinvoimateollisuuden taustayhteisöjen omaisuus, joka menettää todennäköisesti samalla arvonsa, kun kaikki menee pieleen.

Ja sitten niistä vaihtoehdoista. Suomen vuotuinen sähköntarve on tällä hetkellä hieman alle 90 terawattia, josta ydinvoiman osuus on noin vajaa neljännes. Pinta-alaltaan hieman suuremmassa Saksassa tuulivoimaa tuotetaan vuodessa 25 terawattia.

Olosuhteet Suomessa ja Saksassa eivät tietenkään ole samat, mutta pelkästään tämä esimerkki todistaa, että löytyy vaihtoehtoja myös etanolipohjaiselle bioenergialle. Puhumattakaan siitä, että sähkön ja energiankulutusta pyrittäisiin yksinkertaisesti myös vähentämään vuosittain kuten Ruotsissa.

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu