splash_image.jpg

Sarjiskin voi pönöttää

Päin näköä! -sarjakuvanäyttely pyrkii tasoittamaan kuilua kuvataiteen & taidesarjakuvan välillä.

Päin näköä! Sarjakuvan uudet muodot -näyttely lupaa esitellä teoksia, jotka jatkavat sarjakuvien maailmaa näyttelytilassa erilaisin muodoin ja tekniikoin. Näyttelyyn osallistuu 14 suomalaista sarjakuvantekijää.

Arja Miller, Kiasman intendentti ja yksi näyttelyn kuraattoreista, korosti avajaispuheessaan esillä olevien teosten tilallisuutta. Yleensähän sarjakuvat nautitaan lehtinä, albumeina tai tietokoneen näytöllä, kosketusetäisyydellä ja omassa rauhassa.

Sarjakuva on kuitenkin elinvoimainen nykytaiteen alue, ja se on ansainnut paikkansa myös museoissa.

Mutta kuinka esitellä tätä taiteenlajia näyttelyssä niin, että lopputulos on mielekäs sekä katsojalle, sarjakuvan tekijälle että sarjakuvalle? Päin näköä! esittää omat ehdotuksensa vaihtelevalla menestyksellä, ja pyrkii tasoittamaan oletettua kuilua kuvataiteen ja taidesarjakuvan välillä.

Näyttely alkaa komeasti Hanneriina Moisseisen mustille ja valkoisille liinoille kirjaillulla ja painetulla Saari-teoksella. Kuvasarja on osa laajempaa kertomusta taiteilijan isän katoamiseen liittyvistä muistoista.

Työ on koskettava sarjakuva ja hieno teos, joka asettuu luontevasti sille annettuun kapeaan tilaan.

Moisseisen materiaalivalinnat tukevat tarinan sisältöä. Kirjotut ja painetut kuvat on kiinnitetty käspaikka-liinoihin, joita on käytetty Karjalassa paitsi pyyhe- ja ruokaliinoina, myös rituaalisiin tarkoituksiin ihmiselämän eri vaiheissa. Kirjailtu käspaikka voitiin esimerkiksi jättää ikkunaan merkiksi talon asukkaan kuolemasta.

Marko Turusen Sarjakuvatransformerissa sarjakuvat on kiinnitetty ilmassa roikkuviin geometrisiin muotoihin, jotka viittaavat 1980-luvun transformers-robottileluihin. Sarjakuvat ovat kiehtova yhdistelmä arkea ja supersankaritarifantasioita, mutta kuvien yhteys muotoihin jää etäiseksi.

Kolmiulotteisuus tuntuu tässä yhteydessä tarpeettomalta ja haluaisin ennen kaikkea päästä kunnolla lukemaan Turusen kertomuksia. Kyse voi tosin olla näyttelytilaan ja ripustukseen liittyvästä ongelmasta. Huone tuntuu täydeltä, ja myös Jyrki Heikkisen ja Terhi Ekebomin maalaukset kärsivät ahtaudesta.

Alkuperäiset, albumeja varten tehdyt piirustukset ovat perinteisin tapa esitellä sarjakuvaa näyttelyissä.

Kiasmassa tämän esitystavan on valinnut kaksi taiteilijaa. Amanda Vähämäen Villit koirat -sarja koostuu kuultopaperille lyijykynällä piirretyistä A3-kokoisista sivuista ja yhdestä isommalle mattapleksille piirretystä teoksesta. Vähämäen yhtä aikaa hienovaraiset ja voimakkaat kuvat hengittävät, ja sivujen sommittelu ja kuvien koon vaihtelut saavat kokonaisuuden toimimaan.

Vähämäen kertoma tarina on kiinnostava, ja piirros tuntuu tukevan sisältöä. Toinen originaaleja esittelevä taiteilija on Matti Hagelberg, joka yhdessä Katja Tukiaisen kanssa ottaa haltuun näyttelyn viimeisen huoneen. Tukiaisen ja Hagelbergin työt muodostavat näyttelyn toimivimman tilallisen kokonaisuuden. Muissakin näyttelyhuoneissa soisi teosten pelaavan yhteen näin saumattomasti.

Hagelbergin raapekartonkityöt perustuvat Minna Canthin pienoisromaaniin Köyhää kansaa. Tarina on lohduton, ja Hagelbergin mustavalkoisen ankarat kuvat vielä lisäävät ahdistavuutta. Pienikokoiset kehystetyt kuvat toimivat sekä kokonaisuutena että yksittäisinä teoksina, mutta eivät raskaslukuisina päästä katsojaa helpolla.

Hagelbergin teosten synkän maailman vastapainona toimii Katja Tukiaisen huoneen yläosaan toteuttama Paradis k -installaatio, jossa partiotytöt kidnappaavat yksisarvisen. Installaatio yhdistää öljy- ja akryylimaalauksia, värillisiä valoja, seinämaalausta ja piirrosanimaatiota. Kokonaisuus on riemastuttavan riehakas, ja loppuun asti viety toteutus antaa lisäpuhtia Tukiaisen monessa yhteydessä tutuksi tulleille suurisilmäisille partiotytöille.

Tommi Musturin Samuelin olomuodot on näyttelyn viimeinen työ, joka on vähällä jäädä huomaamattomiin verhonsa taakse. Musturin työ antaa omat ansiokkaat vastauksensa tilallisuuden kysymyksiin. Samuelin olomuodot on teostiedoissa nimetty mekaaniseksi teatteriksi. Kyseessä on pyörivä veistos, jota säestävät musiikki ja värikäs projektio. Tämä on näyttelyn ainoa teos, jossa on mukana ääni.

Miksi sarjakuvan sitten pitäisi olla tilallista tai kolmiulotteista? Ainakin tässä näyttelyssä pyrkimys tuntuu jäävän puolitiehen.

Näyttelyn esittelyn perusteella odotin näkeväni enemmän Musturin ja Tukiaisen töitten tyyppisiä, eri medioita yhdistäviä teoksia. Aapo Rapilla ja Marko Turusella on kummallakin selvästi rahkeita vaikka millaiseen tilallisuuteen, mutta nyt teokset ovat varsin varovaisia. Myös Terhi Ekebomin ja Jyrki Heikkisen maalaukset sopisivat avarampaan, vähemmän kurinalaiseen näyttelytilaan.

Toisaalta jos unohdetaan vaatimukset tilallisuudesta, voidaan palata siihen, että Päin näköä! on sarjakuvanäyttely. Vähämäen, Hagelbergin ja Turusen sarjakuvat osoittavat, että tässä taiteenlajissa sen sivuissa ja ruuduissa riittää syvyyttä ja kantavuutta sellaisenaankin.

Mukaansatempaavia kertomuksia lukiessa tuntuu haaskaukselta heittää tarinat ja kerronnallisuus menemään pelkästään kuvallisen ilmaisun rajojen rikkomisen takia. Ovathan monet sarjakuvantekijöistä mestarillisia tarinankertojia.

Kuvan ja tekstin rinnakkaiseloa olisi voinut hyödyntää näyttelyssä perusteellisemminkin, samoin kuin sarjakuvan luonnollista olomuotoa albumina ja kirjana. Ehkä seuraavan sarjakuvanäyttelyn lähestymistapa voisikin olla albumeista ulos pyrkimisen sijaan paluu selailtaville sivuille?

Kirjoittaja opiskelee Aalto-yliopiston Taiteiden & suunnittelun korkeakoulussa kuvataiteiden maisteriohjelmassa.
Päin näköä! 9.9. asti Helsingin Kiasmassa­.

Sanna Härkönen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu