Saisinpa koiran osan sairaalassa

Kirjoittajan koira sai parempaa hoitoa sairaalassa kuin hänen äitinsä.

Sekä äitini että koirani vatsasta löytyi pari vuotta sitten kasvain. Äidillä kasvain oli hyvälaatuinen, koiralla löydös oli aggressiivista syöpää.

Tapauksissa yhteistä oli se, että molempia, äitiä ja koiraa, hoidettiin julkisella puolella.

Äiti odotti leikkausta kuukausia. Oli epämiellyttää antaa kasvaimen möllöttää vatsassa. Kertaalleen leikkaus peruutettiin, koska kirurgi oli liukastunut ja murtanut kätensä. Sijaista ei löytynyt. Piti malttaa odotella.

Koiraa hoidettiin heti tarmokkaasti, kun löydös oli tehty. Yliopistollisen eläinsairaalan onkologillekin soitettiin kesken hänen Floridan-matkansa ja pyydettiin konsultaatio.

Koska koiran ennuste oli lohduton, ei itkustani ollut tulla loppua. Odotellessani tuntikausia sairaalassa mukava vastaanottajavirkailija kysyi vointiani ja päästi syömään henkilöstöruokalaan, etten vain pyörtyisi. Se lohdutti.

Koira sai pyytämättä ennen leikkausta neljä verensiirtoa ja sen jälkeen kipulaastarin.

Koira oli viikon teho-osastolla. Minulle soitettiin joka päivä ja kerrottiin koiran kuulumiset; esimerkiksi, että se viedään ulos neljän tunnin välein. Myös sen lempiruokaa kysyttiin, koska ruoka ei maistunut.

Äidin piti kysellä oman leikkauksensa jälkeen jälkihoito-ohjeita ja muistuttaa lääkäriä omasta kivunlievityksestään. Hän sanoi toivovansa, että häntä olisi kohdeltu sairaalassa kuin koiraa.

Koira kävi lähellä kuolemaa monta kertaa. Ihme kuitenkin tapahtui: antibiootti puri, veriarvot nousivat ja lopulta tuli se kaikkein paras uutinen: muutosalueilta ei löytynyt kasvainsolukkoa.

Ajattelin miten valtavan onnekas olen, kun saan olla länsimaalainen tyttö, jolla on mahdollisuus viedä koira keuhkoröntgeniin, sisäelinultraan ja lopulta vaativaan kirurgiseen operaatioon.

Olen totta kai myös onnellinen, että saan pitää itsestäänselvyytenä, että äitini sai laadukkaan hoidon. Koiran kanssa sain kuitenkin osakseni omaisena hämmentävää välittämistä, johon en ihmisten sairaaloissa ole koskaan tottunut.

Kun koiran onnellistakin onnellisempi kotiutuspäivä koitti, sain mukaani mapillisen sairaskertomuksia ja tarkat ruokintaohjeet.

Leikkauksen jälkeen äiti sai parin lauseen epikriisin ja ilmoituksen koepalan lähettämisestä laboratorioon. Vastausta ei tosin kuulunut koskaan.

Eniten äiti oli kuitenkin kateellinen koiran kotiuttaneen lääkärin terveisistä: ”Pikaista paranemista suloiselle Xandralle.”

Äidin sairaalasta saamat saatesanat kun olivat ”ottakaa yhteyttä, jos ulosteessa on verta.”

Johanna Mitjonen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu