Sairauskertomuksia

Kevään esikoiskirjat ovat ehkä synkkiä, mutta niiden 
kirjoittajat uskovat parempaan maailmaan.

Dystopia on utopian vastakohta, antiutopia – synkkä kuvitelma tulevaisuudesta. Lajityypin tunnetuimpia edustajia lienevät kaikkien koululaistenkin läpikahlaamat George Orwellin 1984 sekä Aldous Huxleyn Uusi uljas maailma.

Viime vuosina dystopiat ovat karanneet koulujen lukulistoilta trendikkäiksi myyntimenestyksiksi. Etenkin Yhdysvalloissa erilaiset katastrofien jälkeisiin tai sortovallan alaisiin yhteiskuntiin sijoittuvat selviytymiskertomukset ovat vallanneet niin kirjamarkkinat kuin elokuvateatteritkin. Siellä kirjakaupoissa ei ole enää aikoihin mahtunut kääntymään tönäisemättä vähintäänkin yhtä synkkään tulevaisuuteen sijoittuvaa seikkailutrilogiaa.

Sama ilmiö näyttää olevan nyt rantautumassa Suomeenkin.

”Dystopioiden ilmaantuminen kirjallisuuskenttäämme kertonee yhteiskunnan kasvavasta pahoinvoinnista”, kevään esikoiskirjailija Jan Salminen analysoi. ”Dystopia on ennen kaikkea yhteiskunnan sairauskertomus.”

Dystopioiden aineksia ovat kirjoittamishetkellä ajankohtaiset aiheet ja vallitsevat olosuhteet. Näistä totuuden siemenistä kirjailija kasvattaa romaanin mittaisen kauhuskenaarion.

”Kirjoittaja rakentaa tekstistään vääristävän peilin, josta aikamme pelot näkyvät outoina mutta selkeinä kuvajaisina”, Salminen selittää.

Dystooppiset romaanit ovat aina olleet sitä suositumpia, mitä epävakaammilta ajat ovat tuntuneet. Toisen maailmansodan jälkeen lukeva yleisö suorastaan ahmi dystopioita, sillä niiden visiot heijastivat heidän senhetkisiä pelkojaan. Tuon aikakauden romaaneissa vilisee ydinsotia ja ydinkatastrofeja kaikissa kuviteltavissa olevissa muodoissaan. Myös erilaiset totalitaristiset hallinnot ja väkivaltaiset valtiokoneistot kukoistivat kirjojen sivuilla kommentoiden natsi-Saksaa ja Neuvostoliittoa.

Talouskriisin ja ilmastonmuutoksen poliittisesti epävakaassa maailmassa dystooppisen kirjallisuuden uusi nousu ei kummastuta. Nyt maailmanjärjestystä eivät enää uhkaa kommunistit vaan yhä useammin esimerkiksi öljyn loppuminen ja ympäristökatastrofit.

Ympäristötuhojen maailmassa liikkuu myös Emmi Itäranta, joka voitti Teemestarin kirja -romaanillaan kustannusosakeyhtiö Teoksen suuren fantasia- ja scifikirjoituskilpailun. Itäranta kertoo esikoisromaaninsa tapahtumien kehyksen, ekokatastrofista johtuvan makean veden pulan, liittyvän saumattomasti dystopioiden perinteeseen.

”Kaikkeen, mikä on elämälle välttämätöntä, liittyy mahdollisuus käyttää valtaa”, Itäranta muistuttaa. ”Ja vallan kuvaaminen kuuluu dystopioiden ydinaineksiin.”

Itäranta kertoo halunneensa herättää lukijansa ajattelemaan nykyhetkeä ja ottamaan vastuuta tulevaisuudesta.

”Uskon, että dystooppiset romaanit ovat pohjimmiltaan aina keskustelunavauksia ja pyrkimyksiä kohti muutosta.”

Jan Salmisen Äidinmaa on hyvä esimerkki dystopiasta, joka versoo ajankohtaisesta keskustelusta. Salminen ei tosin liioittele jo olemassa olevaa vaan kääntää asetelmat ylösalaisin: tulevaisuuden Suomesta on tullut Äidinmaa, naisten hallitsema yhteiskunta, jossa koiraiksi kutsutuilla miehillä on tuskin lainkaan arvoa. Naiset elävät heimoissa ja vain yhden rakastaminen, monoseksuaalisuus, on sairautta.

”Yhteiskunnan tapa suhtautua vähemmistöihinsä on selvimpiä merkkejä siitä, kuinka terve tai sairas yhteiskunta on”, Salminen sanoo.

Äidinmaan teemat ovat yhtä ajankohtaisia kuin Itärannan kauhukuvat ilmastonmuutoksesta ja ympäristökatastrofeista. Dystopia, joka ei perustu jo johonkin olemassa olevaan, ei pelota. Pelon pitää tulla lähelle, jotta se haastaisi lukijan.

”Dystopioita kirjoittavat useimmiten parantumattomat idealistit – juuri ne, jotka jääräpäisesti uskovat, että voivat fiktion keinoilla herättää lukijansa ajattelemaan ja sitä kautta ehkä jopa toimimaan”, arvelee Itäranta.

”Dystopia on jo määritelmällisesti yhteiskunnallisen kirjallisuuden muoto”, komppaa Salminen. Tulevaisuudesta kertoessaan kirjailija kirjoittaa nykyhetkestä. Salminen sanookin kirjansa kertovan ihmisistä, jotka koettavat elää elämäänsä ilman, että heitä sorretaan, piinataan, alistetaan ja pilkataan.

”Sellainen on vaikeaa valitettavan monelle suomalaiselle nytkin.”

_______________

Uhkaavat naiset

Voiko väkivallan kitkeä pois yhteiskunnasta ja ihmisistä väkivallalla? Onko ihminen aina ihmiselle susi? Vartija Anna-Liisa ja palvelemaan koulutettu koiras Benjamin näkevät Äidinmaan eri puolet, ja kolmas kertoja on jossakin niiden välissä.

Esikoiskirjailija Jan Salminen on maailmanrakentajana perusteellinen. Äidinmaan synnystä saa tarkan kuvan, ja lukijalle tarjotaan myös monista heppoisemmista dystopioista puuttuvaa historiankirjoitusta sekä herkullisia yksityiskohtia. Kirjan kielikin on kekseliästä: monoseksuaalisuuden ja Kantaneiden muistopäivän kaltainen sanankäyttö riemastuttaa.

Kirjan loppu olisi hyötynyt tiivistämisestä, sillä suomalaiselle kirjallisuudelle tyypillinen maalaileva kertomus henkisestä hajoamisesta alkaa pian tylsistyttää. Myös eri kertojanääniin olisi kaivannut suurempia eroja, sillä ne ovat toisinaan sekoittua.

Kunnianhimoisesta romaanista ei suuria teemoja puutu: sukupuoli, seksuaalisuus, uskonto, väkivalta… Äidinmaa on mielenkiintoinen, provosointia pelkäämätön teos.

Jan Salminen: Äidinmaa. Tammi 2012. 392 s. Kolme tähteä.

_______________

Janoinen maailma

Nuori Noria on tuleva teemestari, jonka kotona riittää aina vettä. Se on eriskummallista maailmassa, jossa puhdas vesi on lähes lopussa, vesirikollisuudesta teloitetaan ja lapset kuolevat janoonsa. Teemestariuteen liittyy salaisuuksia, jotka valkenevat Norialle vähitellen hänen jäädessään yksin niiden kanssa.

Salaisuuksia kätkee sisäänsä myös muovihauta, josta löytyy kertomus menneestä. Onko juomakelpoista vettä sittenkin lisää? Yritetäänkö se salata? Ja mitä univormujen vartioima pieni ihminen voisi mahdollisesti asialle tehdä?

Emmi Itärannan kieli on huolellista, tarkkaa ja juuri sopivaa. Runollisuus ja veteen liittyvät vertauskuvat rauhoittavat kirjan rytmiin kuin tarinassa keskeiseen teeseremoniaan. Jatkuvaa toimintaa kaipaaville kirja tuskin sopii: teeseremonian lailla se soljuu hitaasti, ja kaikilla liikkeillä on tarkoituksensa, pienilläkin. Sen aikana tulee vain katsoa ja kuulostella. Kiire ei saa olla.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos 2012. 256 s. Neljä tähteä.
_______________

Muita tämän kevään dystopioita:

Salla Simukka: Jäljellä. Tammi 2012. 224 s.

Laura Lähteenmäki: North End – Niskaan putoava taivas. WSOY 2012. 258 s.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Hiekkasotilaat. WSOY 2012. 400 s.

Lue Simukan ja Lähteenmäen kirjojen arviot Fifistä!

Oona Juutinen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu