splash_image.jpg

Sähköautolla Alppien yli

Diplomi-insinööri Heikki Suonsivu päätti kesällä 2013 hankkia sähköllä kulkevan menopelin Espanjasta. Kotimatkasta kehkeytyi seikkailu, jonka aikana sähköautoilun pioneeri kohtasi käytännön haasteita.

Polttoaineen hinta hipoo pilviä ja jokainen tankkauskerta tekee lompakkooni syvän loven. Olen valmis vaihtamaan vanhan bensasyöpön autoni uuteen.

On selvää, että uuden auton pyörien pitää pyöriä sähköllä. Suomessa sähköautot ovat kuitenkin tyyriitä. Ryhdyn kartoittamaan autoliikkeiden tarjontaa eri puolilla Eurooppaa.

Ylivoimaisesti eniten myyty sähköauto on Nissan Leaf. Sen hintaluokka on kohtuullinen ja maksimiajomatka riittää kaupunkiliikkumiseen.

Pitkällisen etsinnän jälkeen valtuutetusta Nissan-liikkeestä Barcelonasta löytyy lähes uudenveroinen Leaf. Kun paikallinen tuttavani on käynyt katsastamassa auton, teen kaupat 18 000 eurolla.

Auton rahtaaminen kontissa Helsinkiin maksaisi parituhatta euroa. Päässäni alkaa itää ajatus sähköautoilusta pitkin Eurooppaa. Harrastan mielelläni pienoisseikkailuja, ja matkan varrelta löytyy paljon nähtävää: kauniita kyliä, viinitiloja ja museoita.

Matkanteosta tekisi haastavaa se, että Nissan Leaf kulkee yhdellä latauksella vain reilut sata kilometriä. Onneksi maailmassa on paljon enemmän sähkötöpseleitä kuin huoltoasemia.

Päätän matkustaa ensin lautalla Barcelonasta Italian Genovaan. Sieltä ajaisin 650 kilometriä Alppien yli Müncheniin, josta kulkee autojuna Hampuriin. Saksassa ja Sveitsissä on kohtuullisen laaja sähköautojen latausverkosto.

Sitten matkaan!

Aluksi säästän yli 500 kilometrin ajomatkan matkustamalla autolautalla Genovaan. Lautta saapuu perille aamulla, ja ajattelen käyttää päivän kiertelemällä kaupunkia.

Ensimmäisen sähköauton latauspisteen löytäminen osoittautuu varsin hankalaksi. Genovan katuja kierrellessäni bongaan useita lataustolppia, mutta niitä varten tarvitsisin Enel-sähköyhtiön rfid-napin. Sellaisen saa hankittua seuraavana arkipäivänä, ja on tietenkin pyhä.

Genovan satamassa sijaitsevasta NH-hotellista löytyy lopulta kunnollinen latauspaikka. Siirrän auton hotellin talliin hörpylle ja keskityn loppupäiväksi turistiohjelmaan.

Hotellin vieressä sijaitsevan hienon merimuseon jälkeen suuntaan vanhaankaupunkiin ja keskustaan. Kiertelen Via Garibaldi -kävelykadun kiinnostavissa liikkeissä ja kurkistan sisään vanhoihin palatseihin ja kirkkoihin. Harmaan ulkokuoren sisällä on upeaa taidetta ja arkkitehtuuria.

Yöpymispaikakseni valitsen viinitilahotelli Relais Villa Pomelan reilun 50 kilometrin päässä Genovasta. Varausta tehdessäni varmistan, että autolle löytyy pistoke latausta varten.

Aamulla sankka sumu on laskeutunut viinitilalle. Olen poiminut seuraavaksi määränpääkseni Milanon keskustan latauspisteellä varustetun parkkihallin. Pikkuteitä pujotellen matkaa kertyisi noin 110 kilometriä.

Autoni akku alkaa kuitenkin näyttää vajaalta jo ennen Milanoa. Latauspistekarttaa seuraten ajan valtavan Carrefour-marketin pihaan. Latauspiste löytyy, mutta sekin vaatii rfid-napin.

Käyn hankkimassa latausnapin hypermarketista. Seuraavaksi ilmenee, että lataustolppa on älykääpiön suunnittelema.

Voimavirtapuoli katkaisee virran antaen ylikuormavirheen. Schuko-puolen töpselin kansi taas on muotoiltu niin, ettei sinne mahdu yksikään kaapeleistani, ei edes maailman yleisimmän sähköauton vakiolaturi. Tarvitsemaani Schuko-jatkojohtoa ei löydy Carrefourista.

En voi muuta kuin ajaa Milanon keskustaan. Selviää, että latauspisteellä varustettu parkkihalli on viikonloppuisin kiinni.

Alan huolestua. Auto varoittaa akun latauksen olevan jo ”very low”. Jatkan matkaa kävellen ja varaan muutaman korttelin päästä hotellin.

Hotellin ohjeiden avulla etsin läheisestä parkkihallista nopeasti lataavan 16A-liitännän. Siirrän Milanon parkkipirkkojen laputtaman autoni lataukseen.

Kaikeksi onneksi hotellini sijaitsee vain parin korttelin päässä Milanon katedraalista ja katetusta kävelykatualueesta. Kaupunkikierros ja erinomainen meren antimista valmistettu illallinen rentouttavat ja saavat unohtamaan päivän kommellukset.

Aamiaisen jälkeen jatkan matkaa kohti Leccoa, josta Alppien rinteet aloittavat nousunsa. Tien mutkitellessa ylöspäin näkymät muuttuvat komeiksi. Vuoriston juurella pilkottavat Italian järvialueet ja pienet rantakylät.

Seuraava etappini on sveitsiläinen Vicosopranon kylä yli kilometrin korkeudessa. Vuoristossa ilma alkaa viiletä ja pitkä nousu syö auton akkua. Ajan virtaa säästääkseni 80 kilometrin tuntivauhtia ja meinaan hermostuttaa rekkakuskin pitkässä tunnelissa.

Vicosopranon saavuttaessani auto varoittaa jälleen, että akku on tyhjenemässä. Hotelliini on vielä viisi kilometriä. Alan pohtia, joudunko palaamaan alamäkeä takaisin edelliseen kylään.

Pääsen nipin napin hotellille. Siispä ”very low” -varoituksen ilmestyessä autolla ajaa vielä ainakin sen viitisen kilometriä!

Hotelliyön jälkeen matkani jatkuu parin kilometrin korkeuteen Sankt Moritzin kylään, jossa latauskartta lupailee sähköä olevan tarjolla.

Sähköyhtiö St Moritz Energien palvelu on suorastaan ylenpalttista. Latauspisteiden sijainti tullaan näyttämään sähköautolla. Saan rfid-kortin lainaksi ja lopuksi vielä kyydin keskustaan. Lisäksi yhtiö varaa hotellin, jonne se ilmoittaa jo etukäteen sähköautostani. Paikka on kallis, kuten kaikki Sveitsissä.

Seuraavana aamuna vuoristossa on kuulas pakkassää. Kuuraiset tienpinnat ja alla olevat kesärenkaat tuovat ajomatkaan jännitystä. Tie viettää hiljakseen alaspäin, ja ensimmäiset kymmenen ajokilometriä kuluttavat akusta vain yhden kilowattitunnin energiaa.

Itävallan puolella ajan Landeckin pikkukaupunkiin kahden joen risteyksessä. Kaupungintalo tarjoaa sähköt turismin ajaksi, ja lounaan jälkeen matkani jatkuu kohti Saksan rajaa täydellä akulla.

Pienen solan läpi kulkeva tie vie Biberwierin kylään, jonka kohdalle karttaan on merkitty latauspiste. Biberwier elää kesäisin vaeltajista ja talvisin laskettelijoista. Paikka näyttää täysin kuolleelta, koska sesonki ei ole vielä alkanut.

Kylässä syömäni päivällisen jälkeen ajan suorinta reittiä Münchenin autojunaterminaaliin. Ehdin hyvin illan Hampurin-junaan, josta varaan oman kuuden hengen hytin saadakseni nukkua rauhassa. Konduktööri myy ravintopuoleksi voileipiä ja punaviiniä hyttiin.

Perillä Hampurissa autojen purkaminen junasta kestää lähes tunnin. Autoni on likaantunut avonaisessa junanvaunussa.

Latausasema löytyy muutaman korttelin päästä asemasta. Vattenfall, siinä lukee.

Ruotsalaisyhtiö on kunnostautunut Saksassa ostamalla ja jatkamalla hiilikaivostoimintaa. Se kaivaa noin sata neliökilometriä Saksaa kerrallaan kuunmaisemaksi, ja kun kaikki hiili maan alta on poltettu, alue palautetaan järveksi tai metsäksi.

No, ehkäpä heiltä saa sähköä autoon, vaikka se onkin likaista hiilisähköä, ajattelen. Koska Vattenfallin tolppa on jälleen rfid-nappia vaativa malli, soitan tolpassa olevaan numeroon ja kysyn koulusaksallani, puhuttaisiinko toisessa päässä englantia. Kielitaitoni ei ilmeisesti riitä, koska vastaaja lyö luurin korvaani.

Kuvittelen hyväuskoisesti, että kyseessä oli tekninen vika tai väärä numero, ja soitan uudestaan. Puhelimesta tiuskaistaan kiukkuisesti ymmärtääkseni: ”älä soita tänne enää!”

Mitäpä muuta voi odottaa ruotsalaiselta valtion hiilisähköfirmalta. Lienevät asennelleet lataustolppia lähinnä viherpesumielessä eivätkä edes oikeasti halua niitä käytettävän.

Onneksi löydän keskustan parkkihallista RWE:n latausaseman, joka aukeaa puhelinsoitolla. Sähköyhtiöissä on totisesti eroja.

Illan lähestyessä katson parhaaksi lähteä kohti Travemünden satamaa. Lautta Helsinkiin lähtee vasta puolenyön jälkeen, ja ehdin vielä aterioida rantakadun mainiossa italialaisessa ravintolassa.

Finnlinesin laivalla Leafilleni on tiedossa sähköä. Kun yritän latausta 16A-kaapelilla, sulake napsahtaa. On tyydyttävä hitaampaan 10A-lataukseen. Pitkän laivamatkan aikana akku täyttyy silläkin.

Helsinkiin tulee jokaisella laivalla kymmeniä tuontiautoja, ja tulli on järjestänyt opastukset valmiiksi satamaan. Papereiden täyttäminen sujuu vartissa.

Autoni saa Suomessa ensimmäisen latauksensa Helsingin Stockmannin parkkihallissa. Facebookiin lataamani kuva autosta ansaitsee 36 tykkäystä.

_______________

Paljonko se maksoi?

Puoli vuotta vanha ja 10 000 kilometriä ajettu Nissan Leaf maksoi espanjalaisessa autoliikkeessä 18 000 euroa. Lisäksi oli maksettava Suomen autovero, noin 1 500 euroa, rekisteröintikatsastus 170 euroa ja kilvet noin 50 euroa. Talvirenkaat ja -vanteet maksoivat noin 1 000 euroa. Auton lopulliseksi hinnaksi tuli näin laskettuna 20 500 euroa.

Matkakustannukset Barcelonan-lentoineen, lauttoineen, junineen ja hotelliyöpymisineen olivat 2 128 euroa.

Mitä tankkaus maksaa?

Sähköauton lataus ei yleensä maksa mitään. Nissan ­Leafin akun täyttäminen kuluttaa sähköä enintään muutaman euron edestä.

Tulevaisuudessa sähköauton latauksesta aletaan todennäköisesti veloittamaan. Kauppakeskukset saattavat kuitenkin säilyttää latausasemansa maksuttomina asiakkaita houkutellakseen.

Missä auton voi ladata?

Euroopassa on tuhansia sähköautojen latauspisteitä. Internetistä löytyy latauspistekarttoja, kuten www.plugshare.com, openchargemap.org ja lemnet.org. Lisäksi on maakohtaisia latauspistekarttoja. Monet hotellit pystyvät järjestämään latausmahdollisuuden.

Paljonko auto kuluttaa sähköä?

Nissan Leaf kuluttaa kaupunkiajossa 18–24 kilowattituntia sähköä sataa kilometriä kohti. Sähkönkulutusta voi vähentää hidastamalla ajovauhtia, kytkemällä lämmityslaitteen ja ilmastoinnin pois ja ajamalla suoria ja tasaisia teitä, jolloin kulutus painuu alle 15 kilowattituntiin.

_______________

Heikki Suonsivu

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu