splash_image.jpg

Sääski – Kaunistelijasta maailmanparantajaksi

Kriitikko Otso Kantokorpi kysyi taidemaalari Juha Sääskeltä mitä taiteelle kuuluu. ”Elämme viihteen keskitysleirissä”, taiteilija vastasi. Tämä Sääski ei inise.

Vierailin Juha Sääsken työhuoneella Åminneforsissa, Länsi-Uudellamaalla juuri kun seuraavan näyttelyn työt olivat valmistuneet ja täyttivät työhuoneen. Sääskellä tuntuu olevan vimmainen kausi meneillään. Töitä syntyy paljon eikä yksi tyylilaji tunnu riittävän.

Osa Sääsken maalauksista yhdistelee modernistista ilmaisua rankempaan figuratiiviseen materiaaliin, osa uusista maalauksista on silkkaa poppia, jossa yhdistyvät populaarikulttuurin, mainoskulttuurin ja joukkotiedotuksen kuvastot, osa teoksista on valokuvamontaaseja, jossa saattaa monimutkaisen prosessin kautta olla myös jälkiä maalauksesta.

Uusimmissa Espanjan Marbellassa maalatuissa pienemmissä paperitöissä on ihan uudenlaista vapautta ja rentoutta sekä jälkiä katutaiteesta, jota Sääski dokumentoi aina matkustellessaan maailmalla.

Sääsken runsaassa kuvakielessä näkyy sekä erilaisten kuvakulttuurien kerroksellisuus että oma henkilöhistoria. Sääski opiskeli aikoinaan Savonlinnan taidelukiossa, jossa legendaarinen taidemaalari Ensio Onnukka koulutti lukuisia suomalaisia taiteilijapolvia.

”Silloin kun lähdin opiskelemaan, aloitin sen ihan puhtaasti visuaalisista ja esteettisistä syistä”, Sääski kertoo.

Sama jatkui osin Suomen Taideakatemian koulussa, jonka Sääski kävi vuosina 1973–77. Poikkeuksen modernistisessa opettajakunnassa muodosti lyhyestä mutta aikoinaan varsin näkyvästä pop-taidevaiheestaan tunnettu Kari Jylhä. Suuren vaikutuksen jätti myös yksi opiskelutovereista, nuorena kuollut ”fantastinen realisti” Kalervo Palsa (1947–1987). Myöhempien aikojen mieleenpainuvimpia taidekokemuksia ulkomailla on ollut tutustuminen yhdysvaltalaisen Paul McCarthyn tuotantoon.

Sääski on käynyt maalaustaiteen kuvallista ja kuvatonta välinearsenaalia läpi omassa tuotannossaan ikään kuin loogisena jatkumona, mutta hän itse toteaa, että vaiheet ovat tulleet aina jotenkin ”trendeihin nähden väärään aikaan”.

”Omassa kehityksessä oli jotenkin pakko mennä läpi nämä jutut, ja nyt tuntuu, että se oli hyvä, looginen tie.”

Sääski on päätynyt jonkinlaiseksi postmodernistiksi, mutta hänen teoksissaan näkyy aina juonteena modernistinen tausta. Hän on jopa tehnyt sarjan teoksia, joissa hän on tuunannut parikymmentä vuotta vanhoja abstrakteja värikenttämaalauksiaan rankalla yhteiskunnallisella kuvastolla.

”Siivosin varastoja ja löysin vanhat työt. Osa näytti mielestäni niin hyviltä, että voisin käyttää niitä lähtökohtina. Ne eivät ole vitsailua eivätkä myöskään mitään isänmurhaa. Minun on turha pyristellä irti jostain sellaisesta, joka on osa taidehistoriaani. Siinä mielessä olen perusmaalari, mietin sellaisia asioita kuten miten värejä viritellään, miten pinta aktivoituu, niin että se ei sammu, ihan perinteisiä värimaalausajatteluasioita. Kuitenkaan pelkkä abstraktio ei riitä minulle, jotain muuta pitää olla.”

Sääskelle se jokin muu on yhteiskunnallista osallistumista. Hän pohtii usein taiteilijan vastuuta ja moraalia – ja myös taiteilijan mahdollisuutta vaikuttaa. Väliin sävyt ovat varsin synkkiä:

”Tulkintani maailman tilasta on, että elämme talouden diktatuurissa ja viihteen keskitysleirissä. Omassa elämässäni vallitsee ilo ja rakkaus, mutta valitettavasti maailmassa on liian monella ihmisellä päinvastainen olotila.”

Taiteilija pysty parhaimmillaan kuitenkin tekemään asioita näkyväksi ja havahduttamaan katsojan.

”Minun on vaikeata taiteilijana jäädä passiiviseksi sivustakatsojaksi nähtyäni tv-uutisten ja -dokumenttien sekä sanomalehtikuvien välittämät ihmisten ja eläinten kärsimysnäytelmät. Tutkittuani taustoja ja luettuani esimerkiksi Noam Chomskyn teoksia en ole enää viaton ja tietämätön sivullinen vaan kanssarikollinen, ellen reagoi mitenkään.”

”Rakenteellinen väkivalta on sen kuuluisan näkymättömän käden suorittamaa, minkä takia sitä on vaikeampi hahmottaa. Siinä hommassa myös taiteilijat voivat muiden toimijoiden kanssa olla edesauttamassa todellisuuden kohtaamista.”

Taiteilijan vaikutusmahdollisuudet ovat kuitenkin aika rajallisia. Vaikka Sääskelläkin on mielessään jonkinlainen keskivertokatsoja, jolle hän haluaisi töitään näyttää, on yleisö todellisuudessa useimmiten samanmielistä, jolloin tuloksena saattaakin olla vain affirmatiivista mutinaa.

Toisaalta jotkut saattavat pitää Sääsken ilmaisua naiivina – näin hän itse toteaa. Hän myöntääkin olevansa toisinaan naiivi, mutta naiivius on hänelle myös metodinen väline:

”Käyttämäni muoto on sekoitus mediakuvastoa ja itse kuvattua ja kerättyä materiaalia, usein parodiamaiseen muotoon sommiteltuna. Kommentoin havaintojani etäännyttämällä, huumorin, satiirin ja ironian avulla.”

”Rinnastan naiiveja yksinkertaistuksia, kliseitä, iloisia, optimistisia asioita ja (modernismin) estetiikkaa vakaviin ja surullisiin aiheisiin. Tragikoomisella, keskenään ristiriitaisten elementtien yhdistelemisellä pyrin ilmentämään ihmiselämän paradoksaalisuutta ja saamaan asioiden ja ilmiöiden todellisen luonteen paljaammin näkyviin.”

Sääski on pohtinut paljon käyttämänsä kuvamateriaalin metaforisia ulottuvuuksia: ”Metaforien kautta esittäminen mahdollistaa kirkkaan oivalluksen vähentämällä torjuntaa, ennakkoluuloja ja -asenteita teoksen sisältöjä kohtaan, koska asia esitetään ikään kuin mutkan kautta epäsuorasti, vaikkakin todenmukaisesti.”

Viime vuosina Sääski on löytänyt innoitusta katutaiteesta. ”Siitä löytyy paljon yllättävää ja erilaista.” Toisaalta Sääski tunnistaa myös katutaiteen omat maneerin vaarat.

Vähän yllättäenkin hän toteaa, että ”katutaide vetoaa minuun myös modernistisen estetiikan kautta”. Katutaide on hiipinyt uusiin teoksiin muun muassa sapluunan myötä, ja ovatpa Sääsken 7- ja 9-vuotiaat pojatkin saaneet jättää teoksiin omia kädenjälkiään.

”Taiteessa on kaikki jo tehty”, huokaa Sääski, mutta kertoo heti perään motivaatiostaan: ”Pyrin ihmisläheiseen, elämänmakuiseen ilmaisuun, joka ei olisi kuivaa ja teoreettista vaan jossa olisi väkevä ilmaisu kuin vanhalla blueslaulajalla tai kehitysvammaisten punkbändillä Pertti Kurikan Nimipäivät.”

Sääski toteaa nyt kuusikymppisenä tehneensä sopivasti pohjatöitä ja toivoo vihdoin pääsevänsä johonkin.

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja, taidekriitikko & tietokirjailija.

–––––––––––––––

Sääski vs. parasiitit

Juha Sääski on ottanut käyttöönsä monipuolisen välinearsenaalin kyetäkseen lähestymään aihepiiriään useasta suunnasta ja eri näkökulmista. Hänen valitsemansa kuvakieli, jossa yhdistyvät populaarikulttuuri, mainoskuvasto, kuvataiteen historia, lastenkirjat ja katutaide, saattaa ajatukset helposti postmodernismiin.

Toisaalta Sääski osaa ovelasti kuljettaa mukanaan modernismin sääntöjärjestelmiä, jotka antavat hänen teoksilleen eräänlaisen laadukkuuden silauksen. Kovin salonkikelpoiseksi tämä hioutuneisuus ei häntä kuitenkaan onneksi tee. Sääsken asenteessa on aina ollut mukana melkoinen rock-henki, jonka tuottama särmä ei ole himmentynyt.

Sääski on nuoruudessaan tehnyt sekä työläiskuvausta että sodanvastaista, julistavaa taidetta, mutta nyt kun hänen yhteiskuntakriittisyytensä ei kohdistu kovinkaan tarkasti, se tuntuu jopa osuvammalta. Yksittäisten tapahtumien sijaan Sääsken kohteena tuntuu olevan ajan hengen hahmottaminen, analysoiminen ja kritisoiminen.

Kovin optimistiselta Sääsken luoma maailma ei vaikuta. Keskeinen huoli tuntuu olevan länsimaisen yhteiskunnan voimakas vieraantuminen. Tähän kun lisätään vielä Sääsken ”parasiiteiksi” nimittämien ihmisten ahneus, itsekkyys ja röyhkeys, on tarjolla aika masentava maailma. Sääskellä on kuitenkin omat tapansa tuottaa kuvamaailmaansa ristiriitaa ja sävyjä.

Toisinaan ristiriita syntyy humoristisilla elementeillä, toisinaan puhtaasti estetiikan kautta. Näillä ristiriitaa tuottavilla elementeillä Sääski mahdollistaa sen, että teosten potentiaalinen kestävyys ei asetu vaaraan: hänen metaforiensa ja rinnastustensa kieli voi olla näennäisen yksinkertainen, mutta niiden keskinäiset suhteet saattavat olla melko monimutkaisia, jolloin niiden avaaminen ei tyhjennä teosta kuin vitsin hooklinen tajuaminen.

Sääski kykenee myös taidokkaasti välttämään tavaramerkkimäisen, itseään tuotteistavan tekotavan, vaikka hänen tyylinsä onkin toki tunnistettavaa. Ratkaisu on se, että tyylivarianssia onkin hänellä vähän enemmän – myös teknisine ratkaisuineen.

Sääski jaksaa innostua uusista asioista ja kokeilla erilaisia tekotapoja. Nyt hän on esimerkiksi selvästikin löytämässä valokuvamaisen tarkan figuratiivisen tekotavan jälkeen jotain rennompaa, jonka suuntaa voimme vain aavistella.

Otso Kantokorpi

Juha Sääski: Itikkaperspektiivi Helsingin galleria Jangvassa 22.2.–11.3.

–––––––––––––––

Otso Kantokorpi

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu