saara cantell | mistä pelkäämme

Tässä todellisuudessa elämä ilman pelkoja olisi väistämättä elämä ilman rakkautta. Vasta kun rakastaa jotakuta (ehkä myös jotain), tietää mitä on pelätä. Menetyksen pelko on rakkauden hinta.

Kolmevuotias ei pelkää hirviöistä, dinosauruksista eikä pöllöistä. Mutta kummituksista hän pelkää. Ainakin niin kauan kuin on vielä pelkkä pikkuveli. Isoveljeksi tultuaan hän ei aio pelätä enää kummituksistakaan. Eikä pelkääkään. Melkein neljävuotiaana, pikku- ja isoveljenä, hän pelkää vain pimeää.

Seitsenvuotiaan kanssa luemme Narnia-kirjoja. Viimeisessä osassa kristitty kirjailija tarjoaa lukijalle käsityksensä uskossa pysyneiden iänkaikkisuudesta: ”Eikö olekin ihanaa?” Lucy sanoi. ”Oletteko huomanneet, että täällä ei kykene pelkäämään, ei vaikka haluaisikin?”

Yritän kuvitella maailmaa ilman pelkoa. Ajatus on houkutteleva, mutta tämänpuoleiseen sidotulle (ja uskossa heikolle) mahdoton. Tässä todellisuudessa elämä ilman pelkoja olisi väistämättä elämä ilman rakkautta. Vasta kun rakastaa jotakuta (ehkä myös jotain), tietää mitä on pelätä. Menetyksen pelko on rakkauden hinta.

Vanhemmuus on pelossa elämistä puhtaimmillaan. Käänteinen Pandoran lipas, jonka lapsen saadessaan joutuu avaamaan. Lippaan kannen alta ulos lennähtävät kaikki ilot, riemut ja täydellisen onnen hetket. Ja niiden alla lepää raskaana pohjalla pelko, siitä lähtien pysyvänä seuralaisena. Sen kanssa on vain opittava elämään. Kuten myös sen tiedon kanssa, ettei mitään lopullista suojaa ole. Vaikka käyttäisi kaikki voimansa ja jokaisen hetkensä varjeluun, ei siltikään voi taata turvaa rakkaimmilleen. Kaikista pahin, sairaus, onnettomuus, joku kauhu, jota ei halua edes mielessään nimetä, saattaa kohdata koska ja kenet tahansa, ilman erivapauksia.

Ja silti on voitava elää. Uskallettava rakastaa kuin menetyksen mahdollisuutta ei olisikaan. Kieltäydyttävä antamasta pelolle valtaa. Sillä jos pelon päästää pinnalle, ovat seuraukset surullisia. Pelon vallassa päätyy helposti rajaamaan elämänsä niin kapeaksi, ettei siitä, minkä pelkää menettävänsä, enää voi nauttia.

Yhteisöjen tasolla pelon varjolla ylläpidetään rakenteita, jotka itsessään murentavat sitä, mitä lupaavat suojella. Vai mitä sanotte yhteiskunnasta, jossa säästämisen pakkoon vedoten typistetään terveydenhuoltoa ja lakkautetaan kouluja ja päiväkoteja? Mutta ylläpidetään instituuttia, jonka tärkein tehtävä on kannatella yli puoli vuosisataa vanhoja uhkakuvia.

Tiesittekö, että yksi ainoa harjoituslaukaus tykillä voi maksaa tuhat euroa? Yritän ymmärtää, mitä ovat ne uhat, joita vastaan kannattaa niin kalliisti räiskiä. Ehkä kummituksia, hirviöitä ja pöllöjä?

Saara Cantell, saara.cantell@kolumbus.fi

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu