Saame-neidot

Seitsemän citysaamelaista naista kertoo, minkälaista elämä etelässä on. Perinteisen saamelaisen naisen taidot, käsityöt ja ruuanlaitto, opitaan pienestä pitäen. Yllättäen myös modernit Saame-neidot nostavat käsityötaidon ”todellisen” saamelaisnaisen tunnusmerkiksi.

Alkuperäiskansamme jäsenet virtaavat pikkuhiljaa etelään, kouluttautumaan, rakkauden perässä ja muuten vain etsimään parempaa toimeentuloa. Ennen lähtijät olivat lähinnä naisia, sittemmin sukupuolijakauma on tasoittunut. Saamelaislapsista ja -nuorista jo reilusti yli puolet asuu varsinaisen saamelaisalueen ulkopuolella.

Saamelaisten määrä Helsingissä on suurempi kuin missään muussa kunnassa, sillä Suomen 8 000 saamelaisesta 1 000 asuu pääkaupunkiseudulla.

Vaikka jotkut nyt, työllisyystilanteen hiukan parannuttua, palaavatkin pohjoiseen koulut käytyään, jää valtaosa lähteneistä sille tielleen.

Näkökulmasta riippuen citysaamelaisuutta voi pitää joko oireena tai lääkkeenä. Toisaalta työllistyminen Lapissa on vaikeaa ja perinteisten saamelaisten elinkeinojen harjoittaminen on pitkään jatkuneen kolonisaation vaikutuksesta lähes mahdotonta, mikä pakottaa saamelaiset etsimään vaihtoehtoja etelästä.

Toisaalta junan tuomat voivat täällä edistää oman kulttuurinsa tuntemusta ja parhaimmillaan vaikuttaa positiivisesti sen asemaan ja tulevaisuudennäkymiin. Kaikki tämä tapahtuu kuitenkin valtakulttuurin ehdoilla.

1900-luvun alussa alkaneen suomalaistamispolitiikan seurauksena saamen kieli lähes katosi, ja edelleenkin melko harva puhuu saamea äidinkielenään.

Saamelaisten 70-luvulta lähtien toteuttaman voimakkaan identiteettipolitiikan ansiosta kielen ja kulttuurin arvostusta on vähitellen pystytty palauttamaan. Silti pieni vähemmistö on marginaalissa. Entä sen naiset?

Saamelaisnaisia on totuttu pitämään vahvoina ja tasa-arvoisina. Tätä juttua kootessani törmäsin usein kysymykseen siitä, mitkä ovat oikean saamelaisuuden kriteereitä. Yllättäen monet pitivät ”todellisen saamelaisnaisen” tunnusmerkkinä käsityötaitoa.

Kulttuurin säilyttäminen merkitsee siis myös perinteiden säilyttämistä. Kuuluvatko siihen olennaisena osana myös perinteiset sukupuoliroolit?

Kautokeinossa asuva saamelainen tutkija Rauna Kuokkanen on kirjoittanut Saamenmaan kolonisaation vaikutuksesta saamelaiseen yhteiskuntaan. Hän sanoo, että saamelaisnaisilta vaaditaan paitsi perinteisten kulttuuriarvojen säilyttämistä, myös sopeutumista nyky-yhteiskunnan naisille asettamiin odotuksiin.

Ei ole ihme, että artikkelissa esiintyvistä seitsemästä naisesta ketään ei tarvinnut suostutella kirjoittamaan itsestään. Saamelaisille ei ole tarjolla paljoakaan mediatilaa. Vielä harvinaisempaa on, että saa itse päättää, mitä identiteetistään haluaa tuoda esille.

Identiteetin määritteleminen liittyy aina vallankäyttöön. Kuten näiden naisten kertomuksista voi lukea, identiteetit ovat liikkuvia ja kerrostuneita. Ne ovat jatkuvassa muutostilassa olevia tarinoita omasta itsestä.

Teksteistä on helppo lukea, että jokainen kirjoittaja on joutunut miettimään omaa asemaansa alkuperäiskansan edustajana kaupunkiympäristössä ja naisena saamelaisyhteisössä.

________________

Anna Näkkäläjärvi, 28, klarinetisti:

”Äiti ja isä tapasivat Inarin matkailuhotellilla 1970-luvulla. Äiti muutti työn perässä pohjoiseen. Silloin oli syrjäseutulisät, paljon rakennustöitä ja nuoria ihmisiä. Äiti on riuku eli suomalainen nainen. Isä on poromies isosta suvusta.

Lapsena minusta hienointa saamelaisessa kulttuurissa olivat taiteentekijät, muusikot, taiteilijat, joikaajat ja kirjailijat. Itsekin halusin sellaiseksi. On kai luontevaa, että minusta on tullut muusikko.

Kaikkien perheenjäsenten täytyi venyä, kun minä halusin vain soittaa. Pidän itseäni onnekkaana, kun olen saanut opiskella ja nyt työskentelen haaveideni alalla. Toisaalta ammatinvalinnan takia olen lähtenyt pois pohjoisesta. Saa nähdä, palaanko enää ikinä sinne pysyvästi. Mieli ehkä tekisi.

Perinteisen saamelaisen naisen taidot opitaan pienestä pitäen: käsitöitä, ruoanlaittoa ja niin edelleen. Minusta tuntuu, että niitä taitoja en osaa mitään. Olisihan se mukava vaikka mennä jollekin käsityökurssille, mutta ei se ole mahdollista täällä etelässä. Täytyy ilmeisesti tyytyä siihen, että vaikka en niitä osaa niin osaan sitten jotain muuta hyvin.”

”Joskus tämä saamelaisvouhotus tuntuu aika raskaalta. Se seuraa minua kaikkialle ja joskus olisi tavallaan hauska olla yksi muista eikä aina se saamelainen. Ei minulla ole mitään yksiselitteisiä tasapäisiä vastauksia toimittajille. On vain tämä oma todellisuuteni, joka on kuitenkin ollut elämäni alusta asti taiteilua kahden kulttuurin välillä. Ei, en tiedä miten saamelaisuus näkyy arkipäivässäni – se on se kysymys, joka näyttää kiinnostavan suomalaisia eniten. Jos se ei näy, olenko sitten saamelainen?

Nykyään saamelaisyhteisö on paljon lähempänä kuin silloin, kun aloitin opiskelut 2000-luvun alussa. On tosi ihanaa, että saamelaisalueen tapahtumista saa helposti tietoa netin kautta. Nykyään voi jopa saamiradiota kuunnella netin kautta suorana. Se onkin suuri parannus. Kumma kun radiosta tulee jollain kanavalla uutisia vaikka millä kielellä. Miksei saamen kielelläkin voisi tulla edes yhdet?

Käyn pohjoisessa aika usein, ja on sinne ikäväkin. Saattaa olla kuitenkin, että kun on ollut jo näin monta vuotta pois, ei sinne enää sopeutuisi kokonaan asumaan. Pitäisi varmaan kokeilla.”

”Kaupungissa on aika rankkaa tietoisesti edistää kulttuuria, joka ei luontaisesti sinne kuulu. Ehkä yhteisöllisyys kaupungissa on enemmänkin esimerkiksi sellaista että koetaan jonkun saamelaisartistin konsertti yhdessä ja saadaan yhteinen oman kulttuurin kokemus. On se vähän niin että kaupungissa saamelaisuutta pitää oikein harrastaa jos sen haluaa konkreettiseksi osaksi omaa elämää.”

_______________

Pirita Näkkäläjärvi, 30, KTM:

”0len kotoisin Inarista, mutta muutin pohjoisesta pois jo 17-vuotiaana. Ensin pääsin stipendiaattina kansainväliseen lukioon Walesiin ja sen jälkeen olen opiskellut ja työskennellyt Lontoossa ja Helsingissä. Ostan työkseni yrityksiä Nokialle.

Olen elänyt niin saamelaisen lapsuuden kuin vain Suomessa on mahdollista. Kummatkin vanhempani ovat porosaamelaisia, mutta porohommien lisäksi isällä on yritys ja äiti on opettaja. Puhun saamen kieltä, osaan merkitä poronvasan ja heittää suopunkia. Meillä on kotona syöty joka päivä poronlihaa.

Ajan kelkalla ja mönkijällä niin kuin pojat konsanaan, joikaan, osaan ommella sisnapussin, olen aina käyttänyt juhlatilaisuuksissa lapintakkia ja yläasteen työharjoittelut tein aina Saamen radiolla. Meidän perheemme oli 1980-luvulla niitä harvoja perheitä Inarissa, jotka olivat avoimesti saamelaisia ja pitivät saamelaisuutta yllä ennen kuin siitä tuli muotia 1990-luvun lopulla.

Identiteettini pohja on niin luja, että minun ei ole tarvinnut enää aikuisiällä etsiä itseäni. Olen voinut vastata suurkaupunkien kutsuun menettämättä saamelaisuuttani.”

”Kaupunkiarjessa saamelaisuus näkyy kaipuuna muiden city-saamelaisten seuraan, nälkänä pysyä kärryillä saamelaisasioista, -politiikasta ja -muodista, ja vaikkapa saamelaisen sävel- ja elokuvataiteen kuluttamisena. Minulle on myös tärkeää olla jatkuvassa yhteydessä pohjoisen saamelaisyhteisöön. Se tapahtuu nykyään helposti esimerkiksi Facebookin kautta, jonne alun perinkin liityin sen takia, että sinne oli muotoutumassa suuri pohjoismainen saamelaisyhteisö.

Olen jatkuvasti jäljessä lapintakkimuodista ja minua hävettää mennä etenkin Norjan puolen saamelaisjuhliin. Muodissa mukana pysyminen on statuskysymys.”

”Meitä saamelaisia on pääkaupunkiseudulla satoja, mutta muodostamme parhaimmillaankin valitettavasti vain erittäin väljän, hajanaisen ja pienen yhteisön. Jos hankkisin lapsia, en missään tapauksessa haluaisi kasvattaa heitä Helsingissä. Heiltä jäisi oppimatta piilomerkityksiä, tapoja ja elämäntyyli, jotka voi sisäistää vain asumalla pohjoisessa. Ja en todellakaan kestäisi sitä, että saamelaiset lapseni puhuisivat suomea stadilaisittain!”

_______________

Tuuni Länsman, 33, muusikko:

”Muutin kotoa pois jo hyvin aikaisin, kuten varmasti moni muukin pohjoisen lapsi. Arkipäivät asuimme asuntolassa ja viikonlopuksi tulimme kotiin. Mutta ainakin näin jälkeenpäin monelle lapselle tämä oli ihanaa, kun sai olla muiden lasten kanssa yhdessä. Itselläni alkuaika tuotti aluksi suuria vaikeuksia, kun olin hiljainen enkä niin sosiaalinen lapsi.

Kuusitoistavuotiaana muutin isosiskoni kanssa Helsinkiin työn perässä. Pohjoisessa ei ollut studioita, levy-yhtiöitä ja managereita.

Meni aika kauan aikaa siihen, että tajusin ihan oikeasti saamen kielen ja saamelaisuuden arvon. Parikymppisenä huomasin olevani aina hiljaa haastatteluissa, vaikka minulla oli omiakin mielipiteitä. Sen jälkeen olen tuonut omia ajatuksia esiin aktiivisemmin.”

”Muusikkona on ihanaa se, että voi omalla musiikillaan edistää omaa kulttuuria ja kieltä. Saamen kielen ja kulttuurin tuntemus on Suomessa vielä hataralla pohjalla, vaikka tilanne onkin pikkuhiljaa paranemaan päin. Tunnen, että kaikilla saamelaisilla on vastuu tukea omaa kulttuuria.

Asun Helsingissä yhdessä aviomieheni ja poikani kanssa. Olen ollut jo aika pitkään valmis muuttamaan pois täältä. Tietyllä tavalla olen tämän nähnyt ja valmis muuttamaan väljemmille vesille.

Haluan, että poikani oppii saamen kielen ja pystyy sitä käyttämään kotona. Kielen opettamiseen tarvitsisin tukea: kirjallisuutta ja muita saamenkielisiä lapsia ja aikuisia ympärilleni. Isäni lähettelee onneksi saamenkielisiä cd-levyjä.

Kulttuurin poika kyllä oppii aivan varmasti. Katsomme elokuvia ja kuuntelemme musiikkia. Äidilläni ja siskoillani on suuri siivu tästä opetuksesta.”

”Pohjoisessa on rauha, luonto, tasapaino sekä omat ihmiset, joita kovasti kaipaan. Ihanaa on nähdä pohjoisen ihmisiä ja puhua heidän kanssaan omalla kielellämme.”

_______________

Katja Gauriloff, 35, dokumenttiohjaaja:

”Olen kolttasaamelainen äitini puolelta ja asunut varsinaisen saamelaisalueen ulkopuolella koko elämäni. Kasvoin Rovaniemellä ja valuin sieltä eri elämäntilanteiden mukana vähitellen kohti etelää.

Kieltä taitamattomana saamelaisidentiteetti ei ole minulle itsestäänselvyys. Saamelaisuus on minulle kuin koti sydämessä, tietoisuus siitä mistä olen tulossa ja mihin kuulun tässä esiäitien jatkumossa.

En tiedä mitään parempaa tekemistä kuin viettää päivän järvellä kalastelemassa isän kanssa. Luonto ja varsinkin metsät ovat minun paikkojani. Helsinkiin palatessani minulla on mukana niin paljon poronlihaa kuin saan mukana tuotua. Syön poroa melkein päivittäin. Citysaamelaisen löysin itsestäni, kun eräänä päivänä jouduin turvautumaan valmisateriaan ja lämmittelin työhuoneen mikrossa Saarioisten savuporokeittoa.”

”Ulkomailla esittelen itseni saamelaiseksi Suomesta. On hienoa huomata, kuinka kiinnostuneita ihmiset toisella puolella maailmaa ovat meistä. On myös ollut avartavaa huomata, kuinka paljon yhteistä meillä saamelaisilla on esimerkiksi Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kanssa.

Olen perustajaosakkaana elokuvatuotantoyhtiö Oktoberissa, joka on minulle kuin toinen perhe. Toivon, että elokuvillani olisi merkitystä ja voisin edistää saamelaisasiaa tai tehdä sitä vähän näkyvämmäksi. On ollut hienoa huomata, jos elokuva on koskettanut tai antanut jotain toiselle ihmiselle – ja että minut on hyväksytty kansani puolestapuhujaksi.”

”Saamelaisnaisen rooli nyky-yhteiskunnassa voi olla ristiriitainen. Pitäisi hallita kaikki perinteiset taidot, hoitaa koti ja lapset, mutta myös täyttää nykyajan tuomat odotukset esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä.

Mielestäni saamelaiset naiset ovat hyvin itsenäisiä, he tarttuvat uusiin asioihin ja vievät asioita eteenpäin. Esimerkkinä voisin mainita saamelaisäitien ja -lasten lähetystön, joka pari vuotta sitten tuli vaatimaan hallitukselta ja Yleisradiolta saamenkielisiä lastenohjelmia televisioon. Lastenohjelmat saatiin. En usko, että perinteisellä politiikalla sitä olisi tapahtunut.”

_______________

Anita Pesonen, 61, sosiaalityöntekijä:

”Äidinäitini Saara oli inarinsaamelainen. Kirkonkirjojen mukaan hänen esivanhempansa ovat asuneet Inarijärven tienoilla ikiajoista alkaen, jo silloin kun verottaja ei luetteloinut maksajia eivätkä papit katrastaan. Myös äidinisäni Eetun esiäideistä löytyy inarinsaamelaisia. Juureni ovat siis syvällä Inarissa.

Äitini matkasi pohjoisesta Suomenlahden rannikolle vuonna 1943 kihlattunsa kanssa. Häät vietettiin juhannuksena. Äitini ei puhunut saamea, hänen kotikielensä oli suomi. Isäni oli suomenruotsalainen. Kotona ja koulussa puhuimme suomea. Tunnen olevani saamelainen, mutta kielen puuttuminen kaihertaa.

Harmikseni en osaa saamea, en inarinsaamea, en pohjoissaamea enkä koltansaamea. Kieliperintö katkesi äitini kohdalla. Katson netistä Ylen saamenkielisiä uutisia, joiden seuraaminen suorana on mahdotonta, koska lähetykset ovat niin myöhään. Luen Ylen sivuilta saameradion uutisia. Yritän lukea inarinsaamenkielistä Anaras-lehteä sanakirjan avulla. Kuuntelen inarinsaamenkielistä cd-levyä.”

”Olen asunut koko ikäni eteläisessä Suomessa. Ensimmäisen kerran kävin äitini kotona Inarissa kun olin nelivuotias. Siitä en muista mitään. Seuraavalla vierailulla olin jo seitsenvuotias ja matka syöpyi mieleeni. Muistan mummin ja papan, ja vaaralla kimmeltävän ihmeellisen kivipohjaisen kirkasvetisen lammen. Myöhemmät matkani ovat olleet vahvoja elämyksiä.

Viime matkallani kävin Siidan kahvilassa. Viereisessä pöydässä istui joukko nuoria saamelaisia naisia. He jutustelivat ja nauroivat helisevää luontevaa naurua. Tuntui kotoisalta. Arkipäiväiset asiat, miten toinen ihminen kohdataan, miten liikutaan, miten asiat tehdään, luovat sen tuttuuden ja kotoisuuden tunteen, joka syntyy aina Inarissa käydessäni. Tämä on äitini perintö, jonka hän on saanut äidiltään, joka on saanut sen äidiltään… ja minä heiltä. Arvostan sitä.”

”Arvokasta saamelaisessa kulttuurissa on esivanhemmilta peritty ajatus siitä, että elämää on paitsi ihmisissä, eläimissä, kasveissa ja muissa luontokappaleissa, myös esineissä, joita yleensä pidetään elottomina. Niilläkin on luonne ja tarkoitus. Tämä ajatus on saamelaisuuden ydin ja sen haluan antaa lapsilleni perinnöksi.”

_______________

Neeta Jääskö, 22, kultaseppäopiskelija:

”Saamelaisuus on määrittynyt minulle sen kautta, mitä minulta puuttuu. Äidinkieleni on suomi; pohjoissaamen opin vasta vanhemmalla iällä. Sukujeni enemmistökieliä eli inarin- ja koltansaamea en ole koskaan oppinut. Vasta viime vuosina olen oppinut ymmärtämään sitä, mikä ja kuka olen, ja miksi. Lapsena en ajatellut asiaa ollenkaan, ja tuijotin televisiosta tasan samat muumit ja tohtorisykeröt kuin lapset muualla Suomessa.

En ole pitänyt itseäni kunnon saamelaisena, koska en ole äidinkielinen puhuja enkä ole kunnolla oppinut käyttämään gáktia, kansallispukua. Se oli minulle pitkään jonkinasteinen traumakin.

Etelässä ravaaminen on kuitenkin avannut silmäni sen suhteen, millaisen perinnön olen kielen puutteesta huolimatta saanut. Käsityö on minulle tärkein näkyvä saamelaiskulttuurin muoto, ja siksi ajauduin kultasepänalalle. Nykyäänkin itse hankitut tiedot ja taidot pitävät yllä tiettyä riippumattomuutta. Ne ovat konkreettisia varantoja, joita ihmiseltä ei voi ottaa pois ja joilla on aina vaihtoarvoa.”

”Osaamisen ja pärjäämisen arvostuksella on tietysti varjopuolensakin. Varsinkin saamelaisnaisten taakkana on vuosikymmeniä ollut vahvuuden myytti, jossa ihminen pärjää ja pärjää vaikka niskaan sataisi mitä tahansa vastoinkäymisiä. Ei saisi olla heikko, eikä missään tapauksessa saisi valittaa. Perinteinen roolijako kummittelee käytännön elämässä edelleen, ja mielekkäiden roolimallien puute on mielestäni yksi tärkeimmistä syistä, miksi nuoret naiset lähtevät kotiseudultaan. Lähtemisestä syyllistäminen puolestaan takaa sen, etteivät naiset enää palaa takaisin. ”

”Olen etelässä oppinut, että saamelainen on saamelaisalueen ulkopuolella mukava ja harmiton erikoisuus, mutta saamelaiset kansana näkyvät yleensä vain maaoikeus- ja elinkeinokonfliktien sekä Skábmagovat-festivaalin tapaisten kulttuurijuhlien kautta. Kaksijakoisuuden jyrkkyys on joskus todella hämmentävää. Ehkä täällä etelässä on helpompi nähdä saamelaiset piristävänä lisänä maan kulttuurikirjoon, koska valtaväestöllä ei ole täällä menetettäviä etuja, jos saamelaiset yhtäkkiä saisivat virallisen oikeuden hallita omia alueitaan ja talouttaan.

Suhtautuminen saamelaisiin jonkinlaisena erikoisuutena ja kulttuurisena koristeena on kuitenkin yksi tapa asettaa saamelaiset yhteiskunnan ulkopuolelle ja tehdä saamelaisasioista ”ei meitä koskevia”.

Joissakin suhteissa kotiseutuni ja etelä ovat täysin eri maailmoita, joiden välinen kanssakäyminen on pahimmillaan yksipuolista ja pinnallisiin seikkoihin takertuvaa sanelu- ja vastaiskupolitiikkaa. Siitä on päästävä yli, jotta kyettäisiin edes alkeelliseen dialogiin.”

_______________

Irja Seurujärvi-Kari, 50, saamen kielen lehtori:

”Muutin Helsinkiin vuonna 1986 perhesyistä. Minulla oli Utsjoella virka saamelaislukion rehtorina, joten työn vuoksi minun ei olisi tarvinnut lähteä. Nykyään toimin Helsingin yliopiston saamen kielen lehtorina.

Osallistun aktiivisesti saamelaispolitiikkaan ja olen Inarissa kokoontuvien saamelaiskäräjien varapuheenjohtaja. Voisi sanoa, että elän saamen kielestä. En ole koskaan katkaissut kielen puhumista, vaan käytän sitä päivittäin lasteni, City-Sàmit-yhdistyksen jäsenten ja opiskelijoiden kanssa.

Helsingissä kieli ei juurikaan näy. Lasten olisi tärkeää saada koulussa opetusta saameksi, jotta kielitaito vahvistuisi. Saamea voi Helsingissäkin opiskella vieraana kielenä, jos ryhmä on tarpeeksi iso ja vanhemmat jaksavat olla aktiivisia sen perustamisen suhteen. Omat poikani ovat opiskelleet koulussa saamea juuri näin – vieraana kielenä muun opetuksen lisänä.”

”Käyn saamelaisalueella pääsiäisenä ja jouluna, ja kesällä vietän pitkän aikaa pohjoisessa. Kielen ylläpitäminen on kiinni yhteyksistä pohjoiseen. Puhun paljon puhelimessa, mutta en käytä esimerkiksi Facebookia niin kuin nuorempi ikäryhmä.

Helsingissä huomaa, että yhteydenpito on toisenlaista, katkonaista ja aika vähäistä. Ihmisillä on täällä toisenlainen elämä, johon kuuluvat työt ja harrastukset. Lapissa ihmisten kasvokkain oleminen on tärkeää.

Kuulun City-Sàmit-järjestön perustajajäseniin. Heti, kun yhdistys perustettiin, sen jäsenmäärä nousi sataan ja on pysynyt suunnilleen sellaisena koko 20 vuotta. Olemme varsinaiselta Saamenmaalta katsottuna periferiassa emmekä siksi kovin helposti saa rahaa tapahtumien järjestämiseen. Onneksi olemme kuitenkin aina pystyneet järjestämään saamelaisten kansallispäivän.”

_______________

Riikka Kuoppala opiskelee Kuvataideakatemiassa, tila-aikataiteen osastolla maisteriohjelmassa. Juttu on osa Kuvataideakatemian ja City-Sámit ry:n järjestämää kaupunkitaidetapahtumaa.

City-Sámit ry:n 20-vuotisjuhlat Sámit Citys 20 jagi -juhlaklubilla Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla 26.4. Esiintyjinä muun muassa Wimme, Áigi & Elin Kåven.

Riikka Kuoppala

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu