Saako kuminalleille nauraa

Sananvalta: Juutalaismuseon käytävillä hymyily tai nauraminen alkaa nopeasti nolottaa.

BERLIININ JUUTALAISMUSEON TUNNELMA on sisäänkäynnistä alkaen vakava. Kaikkien kaupungin suurimpien juutalaismuistomerkkien ja synagogien tavoin museon edustalla on poliisivartiointi, ja lipunmyyntitiskille astutaan metallinpaljastinten sekä tiukan turvatarkastuksen läpi.

Sisään päästyään ihmiset kävelevät Daniel Libeskindin suunnitteleman huikean rakennuksen käytävillä ja sokkeloissa varovasti. Melkein jonkinlaisessa hiljentyneessä horroksessa. Kaikesta aistii, ettei kyse ole mistä tahansa museosta.

Vakavaksi mielen vetää viimeistään satojen metallista tehtyjen naamataulujen päällä käveleminen korkeassa ”muistin tyhjiöksi” nimetyssä huoneessa, joka täyttyy painavan metallin kalkkeesta jokaisella askeleella. Lähemmäs tunnetta kuolleiden yli kulkemisesta tuskin pääsee yhdelläkään hautausmaalla.

MUSEON ALKUPUOLELLA käydään läpi Euroopan juutalaisvainoja kautta vuosisatojen – alkaen ensimmäisten ristiretkeläisten vuonna 1096 toimeenpanemista verilöylyistä ja suuren ruttoepidemian aikaisista massamurhista 1300-luvun puolivälissä. Pyhää maata kohti matkanneet kristinuskon puolustajat hioivat tappamistaitojaan ennen Jerusalemin muslimiväestön lahtaamista surmaamalla tuhansia juutalaisia pääosin Saksan kaupungeissa. Kolmasosan Euroopan väestöstä tappaneen Mustan surman aikaan taas uskottiin yleisesti, että juutalaiset olivat levittäneet ruttoa myrkyttämällä kaivoja.

Juutalaisvainojen historia on mantereellamme niin pitkä, ettei tarve synagogien poliisivartioihin 2000-luvun Saksassa ole kovin suuri ihme.

MISTÄ IHMEESTÄ sitten juutalaisvastaisuus yhä kumpuaa, puoli vuosisataa maanosan häpeällisimmän kansanmurhan jälkeen? Kansanmurhan, jonka kollektiivinen häpeä ei kosketa pelkästään Berliinin museokävijöitä, vaan ketä tahansa järjellä ja omallatunnolla varustettua eurooppalaista.

Oma juutalaisuuden tuntemukseni on melko rajattu, vaikka olenkin vuoden elämästäni viettänyt juutalaisperheessä. Luulen silti ymmärtäväni jotain ainakin yhteisöllisyyden tärkeästä merkityksestä juutalaisille. Yhdistettynä holokaustin perintöön sekä Israelin valtion ongelmalliseen historiaan se on taatusti vahvistanut ”me vastaan muu maailma” -tunnetta erityisesti Israelin juutalaisten keskuudessa.

On myös luonnollista, että kansa, joka on satojen vuosien ajan joutunut järjettömän vihan kohteeksi, reagoi herkästi pienimpäänkin merkkiin historian toistumisesta. Israelin tapauksessa puolustautuminen on tarkoittanut myös valtion suojaamista yhdellä maailman tuhovoimaisimmista armeijoista.

JOKAINEN ANTISEMITISTINEN HYÖKKÄYS on nykypäivän maailmassa liikaa, samoin kuin kaikki muu uskontoon, ihonväriin tai etnisyyteen perustuva väkivalta. Väkivallantekoja puolustelematta on silti aiheellista pohtia, voiko nykypäivän antisemitismissä olla kyse muustakin kuin tuhatvuotisen uskonnollisen vihan jatkeesta.

Voisivatko 2000-luvun juutalaisvastaiset asenteet selittyä osin myös Israelin valtion häikäilemättömällä miehityspolitiikalla ja ihmisoikeusrikoksilla Palestiinassa? Voisiko Lähi-idän ainoa ydinasemahti itse toimia oikeudenmukaisemmin ja siten lieventää vihaa, jota sen teot herättävät?

NÄIDEN KYSYMYSTEN ESITTÄMINEN on kovin arkaa tässä tabujen täyttämässä maailmassa, jossa juutalaismuseon käytävillä hymyily tai nauraminen alkaa nopeasti nolottaa. Silloinkin, kun hymyilyn ainoa syy on kerrosten välistä löytyvä karkkiautomaatti, joka myy Haribon kosher-kuminalleja.

Berliinin syysaurinkoon astellessa, kosher-karkit ja Primo Levin keskitysleirimuistelmat repussa, voi jo hymyillä vapautuneemmin. Kunhan tajuaa, että kuminalleille hihittely on yhtä kaukana väkivaltaisesta antisemitismistä kuin Sharonin hallituksen militarismi juutalaisesta uskosta.

Tommy Lindgren

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu