Rujo realisti

Lukuaika: 2 minuuttia

Rujo realisti

Arto Salmisen teokset ovat tylyjä tarinoita työväenluokasta.

Tutustuin Arto Salmisen tuotantoon ehkä todennäköisimmällä mahdollisella tavalla. Kirjallisuutta opiskeleva ystäväni kertoi niin tylyistä kirjoista, etteivät kirjailijan sukulaiset halua niistä puhuttavan. Kirjastoreissulta lähti mukaan Ei-kuori, teos, jossa kirjailija itsekin oli epäillyt menneensä liian pitkälle. Jo aloituskohtaus vei jalat alta niin lukijalta kuin hevoselta, jonka kuljetusvaunun lattia pettää Vihdintiellä ja eläimen kaviot kuluvat asfalttiin. Kuski ei huomaa mitään eikä perässä ajava päähenkilö välitä, tarkkailee vain tilannetta.

Ihmetellessäni tuota puistattavaa tekstiä en vielä tiennyt, että kirjailijan kulttimaineeseen nostaneen Paskateorian aloitus ”Tapansa kullakin: Jasmine pieri nussiessaan.” tulisi sijoittumaan Helsingin Sanomien lukijaäänestyksessä toiseksi parhaaksi suomalaisen kirjan aloitukseksi. Se jäikin yhdeksi harvoista Salmisen saamista huomionosoituksista Koskenkorva- ja Olvi-palkintojen ohella.

Läpimurtonsa kynnyksellä vuonna 2005 kuolleen Arto Salmisen tuotannon tunnusmerkkejä ovat tarkka, riisuttu kielenkäyttö ja realismi, joka sai yleensä kriitikoiden kehuissa inho-etuliitteen. Kirjailija itse ei pitänyt siitä, että tuolla yhdellä sanalla helposti kuitattiin ja mitätöitiin koko hänen työnsä.

Pikkutarkka miljöökuvaus saa kieltämättä tuntemaan, että lohduttomat tapahtumat voisivat oikeastikin tapahtua juuri niillä kaduilla, joille ne tekstissä sijoittuvat. Uskottavuutta lisää myös tieto siitä, että kirjailijalla oli kokemusta lähes kaikista ammateista, joissa hänen henkilönsä kompuroivat. Hän työskenteli esimerkiksi taksikuskina, sanomalehden jakajana, iltapäivälehden toimittajana ja pakolaisten vastaanottokeskuksessa.

Yhtä lailla kuin realistina Salmista on syytä pitää myös moralistina. Hänen kirjojensa läpeensä vastenmielisillä henkilöillä ei ole varaa käyttäytyä moraalisesti. Monet heistä ovat kuitenkin tuskallisen tietoisia asemastaan koneistossa, jossa valta on näkymättömällä pääomalla ja pienen ihmisen tilanne on päivä päivältä ahtaampi.

Yhteiskuntakritiikki jää sanoihin ja yritykset ottaa oikeus omiin käsiin pikkurötöksiin, jotka tahtovat ennen pitkää levitä reisille. Köyhä kansa on turrutettu viinalla, aineilla ja viihdeteollisuudella. Vaikka kerronta on kärjistettyä, ei tarvitse kuin vähän vilkuilla lähiöitä, tv-sarjoja tai lehtiä tosielämässä niin huomaa, ettei Salminen näitä juttuja ole pelkästään päästään keksinyt.

Ihmiset on niin rikkaita, että vain harvassa maassa. Ne ostaa niin perkeleesti. Kyllä mä tiedän, että tuolla itäpuolen slummeissa paska haisee ja veri lentää mutta sen tietää kaikki muutkin, ei se ole mikään uutinen. Ja vaikka olisikin, niin ei ainakaan järkevä uutinen. Kahlatkoot siellä narkkarit neuloissaan ja palelkoot köyhät murjuissaan. Elämän laki on tyly: jos et pärjää niin saat haistaa pitkän vitun. Sitä viisautta me ei tämän lehden sivuilla järkytetä.– Mulla on uutinen, sanoi urheiluosaston päällikkö. – Ihan oikea uutinen.– Kerro heti, sanoi Juurakko.– Jokerien maalivahti on homo. Se tunnustaa. – Loistavaa! huusi Juurakko. Siitä lööppi! (Paskateoria, 2001)

Jos maailma tuntuu kurjalta paikalta, niin ainakaan Salmisen tuotannon ei siihen tuskaan uskoisi helpotusta tuovan. Mutta mistä oikein on kyse, kun toisen kerran näitä kirjoja lukiessani pyrskähtelen nauruun tämän tästä?

Taidokas sanankäyttö on toki sinänsä vaikuttavaa luettavaa. Ehtaa huumoria siinä on myös, niin härskiltä kuin se noin rankoissa aiheissa tuntuukin. Se on mustaa ja lauseisiin kudottua, mutta sieltä se vaan kutkuttelee.

Ehkä kirja on onnistunut etäännyttämään minut arjesta niin, että osaan katsoa sitä ulkopuolelta ja huvittua vaikka siitä, että joka aamun pimeydessä me kaikki työmatkalaiset otamme bussipysäkillä samat jalansijat ja bussin lähestyessä jokainen heilauttaa vuorollaan kausikorttia, takimmainen ensimmäisenä ja etummainen viimeisenä. Kyllä se jotenkin helpottaa.

Arto Salminen: Kootut teokset (Turvapaikka, Varasto, Paskateoria, Ei-kuori, Lahti, Kalavale-kansalliseepos). WSOY 2007.

Hanna Kauppinen

  • 9.9.2009