Ruhnamalle ei voi nauraa

Lukuaika: 3 minuuttia

Ruhnamalle ei voi nauraa

Turkmenistanilaisille hullu kansalliseepos on ankeaa arkea.

Soinovin mukaan voi olla vain Jumalan ansiota, että hän on edelleen elossa. Viimeisin eli kolmas murhayritys oli sen verran rankka. Holmurad Soinov oli työpaikallaan toimistossa, jossa hän päivysti ja kuunteli kansalaisten huolia, niin kuin kunnon kansanedustajan pitääkin.

Yhtäkkiä sisään säntäsi nuori mies, joka ei alkanutkaan purkaa sydäntään vaan ampui kaksi laukausta Soinoviin. Kumpikin kuti osui, mutta lääkärit – ja varmaan se Jumala – saivat Soinov kursittua kokoon.

”Kuka sen murhayrityksen takana oli?” kysyn Soinovilta. Hän kohauttaa olkapäitään.

”No presidentti. Joku toinen oppositioryhmä. Ei sillä ole väliä. Turkmenistanissa on liian helppoa päästä hengestään.”

Ei tosiaan ole helppoa olla turkmenistanilainen oppositiopoliitikko tai ihmisoikeustaistelija. Itse asiassa, se on niin vaikeaa, että monet heistä, kuten Ruotsissa asuva Holmurad Soinov ovat paenneet ulkomaille.

Arto Halosen dokumentti Pyhän kirjan varjo kertoo suljetun maan kummallisesta diktatuurista ja ennen kaikkea siitä, miten ulkomaiset yhtiöt hinkuvat kulloistakin presidenttiä mielistelemällä saamaan osansa mahtavista ja arvokkaista luonnonvaroista. Ja on tietenkin selvää että pieni vähän yli viisimiljoonainen kansa se senkun köyhtyy köyhtymistään.

Jotta suomalaisille toimittajille Turkmenistan-kuva ei muodostuisi vain sinänsä kattavasta dokkarista, Halonen kutsui DocPoint-festarin vieraiksi pari Turkmenistanista paennutta ihmisoikeusaktivistia. Wienissä asuva Farid Tuhbatullin kertoi, että turkmeeneilla oli Neuvostoliiton aikaan jopa helppoa:

”Työskentelin ekologina ja tein kartoituksia ympäristön tilasta, ja toimin myös ihmisoikeustarkkailijana samaan aikaan. Mutta ei silloin tarvinnut pelätä läheskään yhtä paljon kuin kun Gorbatshov syöstiin valasta ja Niazov alkoi kontrolloida kaikkea.”

Turkmenistanin entinen diktaattori Saparmurat Niazov hallitsi maataan rautaisin ottein. Hän kuoli joulukuussa 2006, mutta hänen absurdi perintönsä elää edelleen Ruhnaman eli Sielun kirjan muodossa. Se on Niazovin kirjoittamaksi väitetty kummallinen kokoelma mietelauseita, elämänohjeita ja ”pyhinä” pidettyjä hokemia.

Mitään kirjallista arvoa sillä ei väitetä olevan, mutta sen poliittinen arvo on valtava. Nykyisenkin presidentin aikana jokainen Turkmenistanin asukas joutuu opettelemaan kirjasta pitkiä pätkiä ulkoa eri elämän vaiheissa. Ja jotta kirja todella sisäistettäisiin, Turkmenistanissa on myös Ruhnama-yliopisto.

Islaminuskoiset hengelliset johtajat ovat kiistäneet kyhäelmällä olevan uskonnollista arvoa ja väittäneet sen olevan jopa ristiriidassa Koraanin kanssa. Niinpä heitäkin on suljettu vankilaan toisinajattelijoina.

Turkmenistanissa on ollut vahvaa oppositioliikehdintää. Ennen kuin se tukahdutettiin.

”Olin kevällä 1992 järjestämässä 24 000 ihmisen kansalaisfoorumia, joka oli samalla mielenosoitus Niazovia vastaan. Mukana oli paljon 23–30-vuotiaita nuoria miehiä ja Afganistanin sodan veteraaneja. Siitä alkoivat uhkailut ja murhayritykset”, Soinov huokaa.

”Minua syytettiin attentaatista Niazovia vastaan. Hänet yritettiin murhata, ja useita epäiltyjä vangittiin sen jälkeen”, Tuhbatullin kertoo.

Hänellä ei ollut osuutta diktaattorin murhayrityksessä, mutta silti hän joutui vankeuden ja painostuksen jälkeen allekirjoittamaan tunnustuksen, jonka mukaan hän oli syyllinen. Tuo tunnustus estää häntä ja hänen perhettään palaamasta Turkmenistaniin.

Mutta takaisin bisnekseen. Ulkomaisille yrityksille diktatuuri sopii hyvin, ja yhden höyrypäisen muka-uskonnollisen kirjan kääntäminen bisneskumppanin kielelle on halpa hinta miljoonadiileistä ja pääsystä runsaille öljy- ja kaasuapajille.

”On helpompaa neuvotella vain yhden kanssa kuin monien”, lausahtaa Soinov. Nykyinen presidentti Gurbanguly Berdymuhamedov lienee se ainut neuvottelukumppani.

Soinov ja Tuhbatullin ovat erityisen katkeria kansansa köyhdyttämisestä: ulkomaiset firmat vaihtavat rahaa pimeän kurssin mukaan, joka on nelinkertainen viralliseen kurssiin verrattuna. Mutta kun firmoilla on Turkmenistaniin päin jotain maksettavaa, ne maksavat verot sun muut virallisen kurssin mukaan. Eli näin saadaan rahaa virtaamaan maasta ulos.

Suomeksi kirjaa oli kääntämässä rakennusyhtiö Ensto, mutta firma luopui aikeesta. ”Se oli oikein tehty, mutta menetimme isot kaupat”, Enston hallituksen puheenjohtaja kertoo elokuvassa.

mainos

Kysyn lopuksi turkmeeneilta miltä tuntui katsoa heidän hullun kotimaansa meininkiä valkokankaalta. Rainahan on paikoin niin absurdi, ettei sitä meinaa pystyä ottamaan vakavasti. Naurattiko maanpakolaisia?

”Pikemminkin itketti”, he vastaavat. ”Ehkä tuolle ironialle pitäisi nauraa, mutta en vieläkään pysty siihen”, Tuhbatullin huokaa.

_______________

Riistofirma rakentaa Olkiluotoa

Turkmenistanilaisen diktaattorin aikaansaama Ruhnama-teos ja sitä palvova kansalliskultti ovat dokumentaristille herkullisia aiheita. Halonen ja käsikirjoittajakumppaninsa Kevin Frazier ovat loistavasti ymmärtäneet, että kaikkea ei tarvitse selittää auki, kun ironian kohteet parodisoivat itse itsensä.

Elokuva kertoo julman paljastavasti miten diktatuuri toimii ja köyhää kansaa pidetään kyykyssä. Ja kuten nykyajan globalisaation henkeen kuuluukin, maan luonnonvaroja riistävät myös ulkomaiset yhtiöt. Yhtiöt kääntävät Ruhnaman omille kielilleen, jotta ne saisivat solmittua mahdollisimmat hyvät diilit. Eipä silti, että sitä kukaan Turkmenistanin ulkopuolella vapaaehtoisesti lukisi…

Elokuvan herkkua ovat pätkät Turkmenistanista, joissa näytetään miten kirjaa palvotaan. Valtavaa, käsittämättömän rumaa Ruhnama-patsasta, jonka monimetriset sivut aukeavat ja kannet heiluvat, voisi pitää vitsinä, mutta se ei ole sitä. Halonen on löytänyt patsaan rakentaneen turkkilaisen arkkitehdin, ja tämä tuntuu olevan jokseenkin vakavissaan. Ja hei, patsashankekin edisti turkkilaisen rakennusfirman bisneksiä.

Yksi elokuvan keskeisimmistä riistofirmoista on ranskalainen Bouygues. He ovat saaneet rakentaa Turkmenistaniin maailman suurimman moskeijan sekä loistohotelleja – jotka eivät pullistele ainakaan ulkomaisista turisteista, sillä maahan on suljettu diktatuuri .

Suomessakin Bouygues häärii Olkiluodon ydinvoimalatyömaalla, mutta sai sen diilin todennäköisesti ilman että ranskalaisjohtajat olisivat joutuneet tankkaamaan jotain härmäläistä hengentuotetta. Jos Suomi olisi diktatuuri, mikä olisi se kirja, jota vaatisimme käännettävän kaikille maailman kielille, jotta muut saisivat kännykkämme ja metsämme? Ehkä Sauli Niinistön Hiljaisten historia?

Arto Halonen: Pyhän kirjan varjo. Käsikirjoitus Arto Halonen ja Kevin Frazier. Art Films Production AFP Oy. Ensi-ilta 29.2.

Iida Simes

  • 9.9.2009