splash_image.jpg

Rivit repeilevät

Shosta-piiri taistelee yli puolenvälin.

Shosta-piirin toinen tapaaminen on totta. Piirin kolme jäsentä – säveltäjä, kirjailija ja keskustelut ylöskirjaava toimittaja-ohjaaja – kokoontuvat jälleen sunnuntaiseen Voiman toimitukseen. Piiri jatkaa Shostakovitshin 15 sinfonian läpikuuntelua.

Nyt vuorossa ovat sinfoniat 6–10, jotka sijoittuvat säveltäjän toiselle luomiskaudelle. Shostan tuotanto jaetaan neljään kauteen: nuoruus, sodanaikaiset teokset, sodanjälkeiset teokset ja kypsä kausi.

Sodanaikaisia teoksia määrittävät voimistuva ohjelmallisuus, ulkomusiikilliset tapahtumat, joita kuvataan musiikin keinoin, sekä ulkomusiikilliset päämäärät, kuten kansakunnan voimistaminen.

Tuotannossa korostuvat terapeuttiset elementit: säveltäjä yrittää kuvata ihmisyyttä ja kärsimystä ja valaa uskoa Neuvostoliiton kansalaisiin toisen maailmansodan keskellä.

Sodan jälkeen Stalinin vainot jatkuivat yhtä ankarina. Istunnon viimeinen sinfonia on sävelletty Stalinin kuolinvuonna 1953.

Piiri tekee Shostasta yllättävän havainnon. Vaikka tuotannossa on ohjelmallisia painotuksia, laajempaa mittakavaa määrittää esteettinen valikointi. Shosta tuntuu tekevän kokonaistaideteosta, seuraava sinfonia kumoaa edellisen teesit.

Mutta palataan alkuun. Piiri huomaa, että tämän päivän sinfoniat Shosta on säveltänyt 34–48-vuotiaana. Se herättää hieman ali ja yli nelikymppisissä piiriläisissä mielenkiintoa: mitä taiteilijalle ja luomiskyvylle tapahtuu kun kypsä kausi lähestyy, mutta seniliteettiin on vielä matkaa? Voiko mikään korvata nuoruuden vimmaa ja uuden löytämisen iloa?

Silti ensin säädetään toimituksen stereoiden volyymitasoa.

”Kannattaa aloittaa hiljempaa, jää gainia loppuiltaan”, säveltäjä neuvoo edellisestä kerrasta viisastuneena. Nelikymppisen viisautta.

Shosta-piirin kuuntelema levytys: Rostropovich conducts Shostakovich: The Complete Symphonies, Warner Classics 2007. Jutun lähdemateriaalina Otavan iso musiikkitietosanakirja (1979), Wikipedia & Shostakovitshin elämäkertoja.

_______________

Apeaa pelleilyä

Edellisen kokoontumisen huipennukseksi kuunneltu viides sinfonia oli Shosta-piirille niin voimakas kokemus, että emme uskalla odottaa kuudennelta mitään. Alku lähtee käyntiin lupaavasti. Shosta häiritsee melodiaa, vaikutelma on rikottua, särkynyttä kauneutta.

”Parahultaisesti soivat jouset”, säveltäjä kehuu. Kutonen on leikkisyydessään sukua nuoruuden Shostalle.

”Elegantimpi ja hengittävämpi kuin vitonen”, ohjaaja sanoo. ”Ei hiero samalla tavalla naamaan kauneuttaan.”

Sitten totuus alkaa valjeta. Kutosen ainoa tehtävä on esitellä keveyden ja eleganssin erilaisia ominaisuuksia, ihan taitavastikin. ”Arkaa kehittelyä”, suree kirjailija, mutta toisaalta vähillä teemoilla on saatu paljon aikaan.

Koska Shosta pihtaa aineksia, venyttää vähät eväänsä ohueksi naruksi ja aloittaa joka osassa uuden aihion, sinfonian kolme osaa ovat kolme mekaanista soittorasiaa. Kolme biisiä, jotka on liitetty väkisin yhteen ja valehdeltu sinfoniaksi.

Kolmas osa kirvoittaa kirjailijalta ja säveltäjältä pari vaisua kommenttia.

”Vuorenpeikkojen ja miekkatanssin maailma”, säveltäjä hymyilee apeasti.

”Melodisesti hapuileva soundi on tumppu. Tavallisuus on vahvuus ja heikkous”, kirjailija hymähtää.

Shostan innoton kieli poskessa -meininki on kuin naapurin lähentelevä teknokraatti pikkujoulutunnelmissa. Vaikka teos kestää vain puolituntisen, Shosta-piiriä paleltaa. Sunnuntai on harmaa, sataa. Kutonen ei tuo lämpöä.

Suussa maistuu väljähtynyt sampanja. Avaamme jallun ja nokimme sitä kuin pesue säikähtäneitä lokinpoikasia.

Sinfonia nro 6 b-molli (1939), kesto n. 30 min. 2 tähteä.

_______________

Hitikästä propagandaa

”Menkää kuselle nyt”, ohjaaja käskee. ”Seitsemäs kestää 75 minuuttia.” Piiri on jännittynyt, edessä on Shostan kuuluisin ja kiistellyin sinfonia. Ohjaaja tilittää traumaansa: ”En ole kuunnellut seiskaa 25 vuoteen, koska kuulin sen lapsena satoja kertoja.”

Seitsemäs on täysin ohjelmallinen, eli siinä kerrotaan tapahtuma tai tarina, joka viittaa musiikin ulkopuolelle. Seiskassa kuvataan Saksan ja joidenkin tulkintojen mukaan myös Suomen sotavoimien piirittämää Leningradia, kaupunkilaisten hätää ja lopun vapautusta. Piiritys kesti 900 päivää ja sen aikana kuoli nälkään ja tauteihin yli 650 000 siviiliä.

Shosta sävelsi sinfonian kolme ensimmäistä osaa piiritetyssä kaupungissa, kunnes hänet lennätettiin perheineen ilmasiltaa pitkin Moskovaan, jossa hän sävelsi neljännen osan. ”Olikohan syyllinen olo”, ohjaaja miettii.

”Tää on aikuisten Pekka ja susi. Ensin Shosta kuvitti tän aikuisille ja sitten aikuiset mulle. Omalle ajattelulle ei ole jätetty tilaa. Koko ajan pitää ajatella konkreettista tapahtumaa maailmassa, tosi ahdistavaa”, ohjaaja angstailee.

Sinfonia alkaa. ”Tässä kohtaa mulle on selitetty miljoona kertaa, että kuuntele: pahaa aavistamaton kaupunki herää, ajattele Leningradin katuja aamuauringossa, kun ne ihmiset ei tiedä, mikä niitä odottaa.”

Kirjailija vaientaa ohjaajan.

”Emmä halua ajatella niitä katuja, musiikki pienenee, alkaa nähdä kuvia jostain Eisensteinin leffasta.”

Vihjeet sinfonian tunnetusta marssiteemasta vilahtavat. Sinfonian hyökkäystä kuvaavassa ensimmäisessä osassa tulee suvantovaihe.

”Nyt ne luulee, ettei hyökkääjät tulleetkaan ja leipomot avaavat ovensa ja leivokset tuoksuvat”, kirjailija maalailee. Ohjaaja ja säveltäjä turhautuvat.

”Älä sä nyt aloita tota”, ohjaaja kivahtaa. ”Nyt sitä volaa lisää”, säveltäjä vaatii, kun Shostan marssiteema saa yhä massivisempia muotoja. Piiri vaikenee. Seitsemänteen pakatut uhka, pelko ja väkivalta ovat niin vahvoja, että on pakko nostaa kädet ylös ja antautua.

”Tällaista on musiikki, pojjaat ja tyttäret”, säveltäjä karjuu natsisaappaiden – vai Stalinin saappaiden – kolistessa.

”Hei, se on laittanut tohon saumaan pianon!” ohjaaja huomaa. ”Se tekee kaupunkilaisten hädästä modernia. Silloinkin oli pianoja ja baareja, joissa soiteltiin viimeisiä sointuja nälkäkuoleman alla.”

Kun on pisteytyksen vuoro, Shosta-piiri ajautuu avoimeen konfliktiin. Ohjaaja ja kirjailija antavat kouluarvosanaksi vain suurin piirtein yhdeksikön.

”Te ootte erikoisuuden tavoittelijoita”, säveltäjä ärähtää. ”Hitti on hitti, eikä siinä voi olla itsessään mitään vikaa!” Säveltäjä kiskoo takkia niskaan ja kävelee määrätietoisesti kohti ulko-ovea, mutta palaa maanittelun jälkeen.

Hän ottaa avuksi kättä pidempää. Säveltäjä on printannut piirin jäsenille jokaisesta sinfoniasta Wikipedia-artikkelin. Hän nostaa seiskasta kirjoitetun artikkelin toiseen käteen ja heiluttelee toisella kädellään muiden sinfonioiden huomattavasti ohuempia tekstejä.

”Ei kai siitä turhaan kirjoiteta näin paljon?” säveltäjä tivaa.

Ohjaaja ja kirjailija ovat närkästyneitä. Seiska on saanut tähän asti parhaan arvosanan, huolimatta joistakin ärsyttävistä elementeistä, kuten ylipitkästä kestosta ja teemojen jankuttamisesta. Säveltäjä tyytyy selityksiin nuristen ja istuu toimituksen sohvalle.

”Olen tekemisissä tunnevammaisten kanssa”, hän mutisee.

Sinfonia nro 7 C-duuri (1939–40), kesto n. 75 min. 4 tähteä.

_______________

Hirveä uuvutus

Shostan kasia pidetään yhtenä hänen parhaimmistaan. Piiri on eri mieltä.

Shostalta odotettiin voiton sinfoniaa, jatkoa seiskan patrioottisuudelle. Kasi on ylväs avokämmenlyönti, ristiriitainen ja hankala, synkkä. Mutta se ei sytytä. Säveltäjän otsa rypistyy.

”Aika täynnä, kaikki soittavat koko ajan täysiä. Metelöidään, että saataisiin muka ytimekkäämpää kamaa. Tää on vaan rasittavaa, jokainen osa on puolet liian pitkä”, säveltäjä sanoo.

Teos on taitavasti sävelletty, mutta sitä kuunnellessa alkaa kaivata seiskan jämeryyttä, etenevyyttä ja johdonmukaisuutta. Shosta unohtaa soitinryhmät ja rakentaa tehot niin, että koko orkesteri soittaa joko kovaa tai hiljaa. Ei juuri solistisia osioita.

Toisaalta kahdeksikossa on sinfonioille ja kokonaistaideteoksille ominaista ”valkoista mönjää”, sitkeää sidosainetta, joka pitää osiot kasassa ja täyttää välit, jotka kuljettavat uuteen musiikilliseen käänteeseen.

”Aforistikko ei ymmärrä mönjää. Jos ei nauti mönjästä, on hulluutta kuunnella sinfonioita”, kirjailija lausahtaa.

Mieleen painuu hetki, kun Shosta malttaa pistää orkesterin ja laajan tekstuurin paussille, jättää jousiryhmän pohjalle ja antaa puupuhaltimien soittaa unisonossa päälle.

”Miksi Shosta haahuilee, miksi se ei vaan hylkää kaikkea?” kirjailija miettii avuttomana ja haukkaa täyslihanakkia.

”Miksi Shosta ei hylkää melodiaa kokonaan, koska tää ei eroa atonaalisesta musiikista muuten kuin että se on tonaalista”, säveltäjä kysyy sirpaleista koostuvaa mattoa kunnellessaan.

”Se ei voinut”, kirjailija muistuttaa. Totta. Neuvostoliitossa oli isänmaallinen, konservatiivinen kausi. Tonaalinen musiikki perustuu duuri- ja mollisävellajeihin palautuviin sointukuvioihin, atonaalisuus taas on sävellajeista vapaata kilkutusta.

Ensin natsit kielsivät atonaalisuuden bolševistisena ja myöhemmin Neukkula länsimaisena hapatuksena. Shosta yritti kiertää sääntöjä. Tulos: outo sekasikiö.

”Aivan. Tässä kysymys Shostan musiikista on aidosti poliittinen”, säveltäjä myöntää.

Kun kasin viimeinen osa alkaa, piirillä menee lopullisesti hermot. ”Ja nyt Shosta palkitsee kuulijat vielä 14 minuutin turhalla ja ylipitkällä allegrolla. Kiitos.”

Sinfonia nro 8 c-molli (1943), kesto n. 65 min. 2 tähteä.

_______________

Järki lähtee

Kun säveltäjä kuulee, että yhdeksäs sinfonia on Shostan lyhyin, hän puhkeaa laulamaan iloista kansanviisua.

Hymy hyytyy kun teos alkaa.

Miksi säveltäjä intoutuu tanssimaan yhdeksättä, sehän on ihan paska, tietokoneella formalismia googlaileva ohjaaja ihmettelee, kunnes sieraimiin nousee savun haju. Kynttilöiden päälle lennähtänyt nuottipaperi saa aikaan tuhkasateen, vaikka paperista ehtii palaa vain vasen nurkka.

Säveltäjän notkeat river dance -askellukset tekevät lopun pikkukipinöistä. Muovimattoon jää pieni reikä.

”Kahdeksas ja yhdeksäs sinfonia ovat niin huonoja, että Shosta-piiri yrittää tehdä polttoitsemurhan, kirjoita se muistiinpanoihisi”, säveltäjä sanoo ja istahtaa lusimaan teoksen loppuun.

Piiri keskustelee Stalinin sodanjälkeisistä vainoista. Shostaa ja muita taiteilijoita alettiin jälleen syyttää formalismista, eli muodon asettamisesta sisällön ja merkityksen edelle. Kuristava ilmapiiri palasi. Takakireyden kuulee.

Säveltäjä katsoo tuimasti siideriään tyynesti särpivää, tupakkia polttelevaa kirjailijaa. ”Joukossamme on petturi”, säveltäjä sanoo synkästi. ”Miksi mä printtailen artikkeleita, muistiinpanosivuja ja tuon partituurit ja kynät, jos niitä ei käytetä.”

Kirjailija protestoi. ”Ei pidä paikkaansa, mä luen niitä koko ajan.” Ohjaaja puolustaa kirjailijaa. ”Voin todistaa, että se ei juuri koskaan tee muistiinpanoja, oon tuntenut sen 12 vuotta.”

Shosta-piiri tajuaa vajonneensa hulluuteen ja repeää nauruun.

”Huomasittekste, muutama minuutti sen jälkeen kun on puhuttu Stalinista, me aletaan kytätä toisiamme!” kirjailija hohottaa sinfonian lopun typerän triangelisekoilun päälle.

Sinfonia nro 9 Es-duuri (1945), kesto n. 25 min. 1 tähti.

_______________

Kymppi on kymppi

Kun kympin ensimmäiset tahdit kajahtavat, kaikki edeltävä pyyhkiytyy pois. Piiri tuijottaa toisiaan hurmaantuneesti ja huokaa helpotuksesta. Taiteilijat ovat parhaimmillaan keski-ikäisinä, jos he malttavat pitää fokuksen ja kestävät epäonnistumiset.

”Tässä on mönjää, mutta hyvää mönjää”, kirjailija toteaa.

Kymppi on synteesi Shostan hyvistä puolista. Siinä on nelosen sakea matto, vitosen roolitetut soittimet ja soitinryhmät, seiskan dynaamiset tehot, koko orkesteri soittaa, mutta maton rikkovat jumalaisen kauniit solistiset osat.

Kymppi on absoluuttista musiikkia, se uskaltaa olla vaikeatajuinen kuten kahdeksikko, mutta ei itsetarkoituksellisesti. Siinä on vimmaa, kuten Shostan toisessa sinfoniassa.

”Tajuatteko, että pelkästään tää kympin eka osa kesti yhtä kauan kuin koko yhdeksäs sinfonia, jota me ei pystytty kuuntelemaan keskittyneesti. Nyt me ollaan oltu koko ajan täysin mukana, ja aika meni siivillä”, ohjaaja sanoo.

Piirin tähänastisen historian huikein hetki koittaa, kun sinfonian keskellä soi piirin logo, Shostan signeeraus eli sointukuvio D-Es-C-H. Kun soinnut puretaan saksalaisella ja englantilaisella litteraatiolla saadaan D-S-C-H.

Kympissä Shosta käyttää allekirjoitusta ensimmäisen kerran sinfonioissaan. Se on samaan aikaan yksinäisyyden ja vapauden hetki. Teoksessa taiteilija elää.

”Toisinaan kauneus voittaa ajan”, säveltäjä sanoo hartaasti. ”Mun ongelma on se, että olen nopea. Pakko myöntää, että hitikkyys ei ole aina paras tae hyvyydestä. Kymppi ei ole hitti ja se on pitkä, silti se on paras”, hän jatkaa.

Sovinnollisuus valtaa Shosta-piirin.

”Ehkä mun pitää nostaa vähän seitsemännen sinfonian arvosanaa”, kirjailija sanoo, ja muuttaa 9:n perässä seisovan miinuksen pienellä kynänvedolla plussaksi. ”Mä olen niin onnellinen, että sain jakaa kympin kanssanne”, säveltäjä sanoo.

Shosta-piiri julistaa edellisestä viidestä tunnista oppineena: Hyvä taide edistää yhteiskuntarauhaa!

Sinfonia nro 10 e-molli (1953), kesto n. 55 min. Kaikilta piiriläisiltä täydet 5 tähteä.

Susanna Kuparinen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu