Riskeistä mahdollisuuksiin

Köyhien puolestapuhujana tunnettu Heikki Hiilamo esittää ?”pieniä askelia” hyvinvointivaltion kehittämiseksi.

Nykyisen hyvinvointivaltion ongelma on, että se kahlitsee yksilön oma-aloitteisuudesta ponnistavia myönteisiä muutoksia. Kelan tutkimusprofessorina työskentelevän Heikki Hiilamon hahmottelema ”uusi hyvinvointivaltio” tarkoittaa siirtymistä sosiaalisten riskien jälkihoitoa painottavasta hyvinvointivaltiosta sosiaalisten mahdollisuuksien tukemiseen.

Ihmisten tulisi voida parantaa olosuhteitaan ja asemaansa yhteisön jäsenenä. Sen sijaan, että hyvinvointivaltio ylläpitää byrokratialoukkuja ja korvaa esimerkiksi sairaudesta tai työttömyydestä aiheutuneita tulonmenetyksiä, sen tulisi edistää ihmisten toimintakykyä ja panostaa työllistämiseen.

Suurten, ”päättömien visioiden” sijaan Hiilamo tarjoaa kirjassaan realistisia ideoita siitä, miten sosiaalipolitiikkaa tulisi käytännössä toteuttaa. Kirjaa voikin lukea sosiaalipoliittisena ohjelmana, ehkä myös siksi, että Hiilamo tuli kevään aikana tutuksi vihreiden eduskuntavaaliehdokkaana.

Vaalikampanjan aikana ilmestynyt pamfletti kustantajalta, jonka yksi omistaja kirjoittaja on, olisikin helppo leimata vaalikirjaksi. Vaalihumun hälvennettyä kirjan kokonaisuus avautui perusteellisemmin.

Aiempien kirjoitusten perusteella useat lukijat ovat ehkä pohtineet, onko Hiilamo lintu vai kala: onko hän soininvaaralainen liberaali, markkinahenkinen taloustieteilijä, hengellinen hyväntekijä vai punavihreä yhteiskuntakriitikko. Lokerointi on turhaa. Olennaisinta on, että Uudessa hyvinvointivaltiossa Hiilamo sanoutuu selkeästi irti valtiovarainministeriön keppiä korostavasta kannustinpuheesta.

Hiilamo kritisoi myös soininvaaralaista ”sosiaalista insinööritaitoa” taloudellisen rationaliteetin korostamisesta ja systeemilähtöisyydestä. Samoin on selvää, että sosiaalisten mahdollisuuksien ja yksilöiden toimintakyvyn korostaminen ei sovi yhteen julkista vastuuta purkavan uusliberalismin kanssa.

Hiilamo kritisoi rahakeskeistä hyvinvointikäsitystä ja kannattaa universalismia – kaikki maksavat ja kaikki saavat – sekä yksilöiden aloitteellisuutta. Hän kirjoittaa tasa-arvoisen ihmisarvon puolesta, haluaa vähentää yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja lisätä huolenpitoa lähimmäisistä.

Kirjan toisessa osassa Hiilamo kuvaa hyvän yhteiskunnan instituutioita. Instituutioilla Hiilamo tarkoittaa paitsi markkinoiden ja perheen kaltaisia järjestelmiä myös vakiintuneita toimintatapoja ja yhteiselämän sääntöjä. Muutokseen tarvitaan uusia tulkinnallisia kehyksiä ja vallitsevia diskursseja haastavia puhetapoja.

Eroa on ainakin siinä ihmiskuvassa, jonka varaan hyvinvointivaltion etuusjärjestelmät ja palvelut rakennetaan. Sosiaalisia riskejä korostavaan ajattelutapaan liittyy yksilöiden suojelu markkinoita vastaan, holhoava ote ja toisaalta kontrolli.

Anthony Giddensin ajattelusta ammentava mahdollisuus-puhe taas liittyy yksilön toimijuutta ja vapautta korostavaan ihmiskuvaan. Hiilamon mielestä yksilöt voivat ”vapautua yhteiskuntaluokkien, statuksien ja sukupuolten kahlitsevista rakenteista”.

Hän korostaa myös yksilöiden piileviä voimavaroja. Esimerkiksi työttömät ovat ”potentiaalisesti yritteliäs joukko”. Yhteiskunnan tehtävänä on ”tuupata” ihmisiä myönteisiin mahdollisuuksiin. Sosiaalisten investointien, kuten päivähoidon tai kunnallisen työllistämisen, avulla ihmisiä autetaan aina auttamaan itse itseään. Hiilamo korostaa myös lähiyhteisöjen ja vertaistuen roolia.

Hiilamon kirja herättää samankaltaista epäilyä kuin taloustieteilijä Amartya Senin Development of Freedom.

Molemmat kirjoittajat korostavat yksilöiden toimintamahdollisuuksien turvaamista ja toisaalta julkisen vallan keskeistä roolia hyvinvoinnin turvaamisessa. Itse kaipaisin Hiilamoltakin vielä selvempää erittelyä ja kannanottoja siitä, mikä on markkinoiden rooli, mikä on yksilön vastuulla ja minkälaista julkista valtaa uudessa hyvinvointivaltiossa harjoitettaisiin.

Hankalalta tuntuu sekin, että molemmat kirjoittajat kannustavat yksilöitä suhteellisen eksplisiittisesti lähinnä talouskasvua tukevaan palkkatyöhön. Realistina Hiilamo ymmärtää veropohjan kasvattamisen merkityksen. Talouskasvun pönkittäminen saattaa kuitenkin heikentää hyvinvointia pitkällä aikavälillä, jos ympäristöongelmat kärjistyvät.

Samoin on kyseenalaista, löytyykö hyvinvointi kaikilla ihmisillä palkkatyöstä. Epäselväksi jää, voiko uusi hyvinvointivaltio tuupata ihmisiä myös vähentämään työaikaa tai muulla tavoin kohtuullistamaan elämäntapaansa?

Artikkelin kirjoittaja on sosiaalipoli-tiikan jatko-opiskelija & Kelan tutkija. Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan Fifissä. Heikki Hiilamo on yksi Voima Kustannus Oy:n omistajista.

Heikki Hiilamo: Uusi Hyvinvointivaltio. Into Kustannus 2012. 138 s

Tuuli Hirvilammi

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu