Riisuttu peitetty

Kuvataiteilija Maarit Suomi-Väänänen pohtii erään teoksen tarinaa.

Ensin kuva rajautuu selkeästi. Taiteilija luo teoksen, jonka näytteilleasettajat haluavat paljastaa. Sitten konstellaatio nyrjähtää, kun näytteille asetettua teosta yritetään kätkeä julkisuudelta. Yllättäen käy niin, että valokuvateokseni Anonyymin näyttämisessä toistuu sen sisältö: kätkeminen ja paljastaminen, pukeminen ja riisuminen.

Hunnuttautunut nainen herättää minussa pelonsekaista kunnioitusta. Hahmo porautuu näkökenttään, vaikka sitä kohti ei saa katsoa. Keräsin rohkeutta seitsemän vuotta ennen kuin uskaltauduin toteuttamaan ideani teokseksi. Kummallisella ja täysin subjektiivisella tavalla myös samastuin musliminaisten maailmaan, josta minulla ei ole minkäänlaista kokemusta. Tiesin rikkovani tabuja, kuten ihmisen kuvan esittämistä, uskottoman huntuun pukemista, silmiin katsomista ja alastomuutta.

Islamilaisessa todellisuudessa silmä nimittäin kuuluu erogeenisiin alueisiin, koska katsominen tuottaa voimakasta visuaalista mielihyvää. Paneuduin näkemiseen, näkymiseen, näyttämiseen ja nähdyksi tulemiseen muslimikulttuurissa. Syntyi teksti Ajatuksia hunnutta(utu)misesta. Ripustin kuvat niin, että ne symboloisivat pukeutumista, eivät riisumista. Hunnuttautunut nainen muuttui mustasta valkoiseksi. Kristinuskoisia kohtaan en olisi tuntenut moista hienotunteisuutta, mutta nyt olin toisten uskonnollisilla sydänmailla.

Monet selvästikin käyttävät meidän kulttuurissamme ulkonäköä huntunaan. Kasvoja ja rintoja leikellään – ihoa muokataan kuin kangasta. Tikataan ja ommellaan, kavennetaan ja kiristetään, jotta nahka ei riipu eikä roiku. Elämästä tulee pitkää ruumiin kuritusta. Koetetaanko muokatulla ulkomuodolla suojata sisintä, haavoittuvinta? Hunnun alle voi kätkeytyä tungettelevilta katseilta. Huntu suojaa myös naista halventavilta mainoksilta, mutta tuleeko ihminen hunnun alla kuulluksi ja ymmärretyksi?

Halusin kuvat esille turvalliseen paikkaan. Sellainen löytyikin Kiasman Takaikkunasta Nykytaiteen museon kainalosta. Esitysajan lähestyessä syksyllä 2004 muslimiaiheet nousivat polttaviksi. Irakissa sodittiin ja elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin Hollannissa.

Valokuvista tiedotettiin matalalla profiililla, mikä kuuluu Takaikkunan käytäntöön. Anonyymi saikin olla rauhassa sekä muslimiyhteisön että tiedotusvälineiden kommenteilta. Kertoiko tämä siitä, että muslimiyhteisö hyväksyi teoksen? Vaiko pelkästään siitä, että Anonyymi ei saavuttanut laajempaa näkyvyyttä?

Paikallisesti teos kyllä näkyi, isojen ikkunoiden läpi suoraan vilkasliikenteiselle Mannerheimintielle. Tehokkaasti valaistut, 4,5 metriä korkeat kuvat suorastaan hohtivat marraskuun pimeässä.

Firenzen Biennaalin lähestyessä ääni puhelimessa ilmoitti, että kuvia ei esitetäkään – for security reasons. Lopulta triptyykki pääsi näytteille, mutta kunniasta oli maksettava hintansa: hunnuttautunut nainen poistettiin näyttelykirjasta. Onko alastoman näyttäminen hyväksyttävämpää kuin pukeutuneen?

Kaikesta huolimatta triptyykille myönnettiin palkinto. Vaan kumpiko kosketti minua enemmän, palkitseminen vai sensurointi? Ymmärsin biennaalin järjestäjien pulmia. Firenzessä lisäsin, poistin ja lisäsin yhteystietoni Anonyymin seinätekstistä. Takasivatko kätkeminen ja poistaminen, sensuuri ja itsesensuuri sittenkin työrauhaa? Teoksen vastaanottoa ei voi hallita.

Kun Tanskan sarjakuvakiista muutamaa kuukautta myöhemmin puhkesi, olin huojentunut siitä, että Firenzen Biennale oli ollutta ja mennyttä. Yksi pilakuva esittää kahta hunnuttautunutta naista ja Muhammadia musta palkki silmillä. Kuvan samankaltaisuus teokseni kanssa hämmensi, vaikka Anonyymi omissa silmissäni asettuukin hunnuttautuvan naisen puolelle.

Anonyymin yllä on alusta alkaen väreillyt väkivallan uhka. Paraikaa suunnittelen Anonyymin rinnalle uutta triptyykkiä, joka laajentaa näkökulmaa väkivallan kohteeseen ja tekijään. Kukahan sitten haluaa esittää teoksen?

Maarit Suomi-Väänänen

Kommentoi Facebookissa
Lasten Festarit 2018
Korppiradio