Revontulitusta intissä

Armeijassa suomalaiset viettävät aikaansa naama joko turpeessa tai taivaalle tuijotellen.

Monelle kaupunkilaissällille armeija tarjoaa ensimmäisen kunnollisen kosketuksen luontoon. Puolustusvoimissa virnuillaan, että ennen inttiä monikaan kundi ei tiedä, miltä mustikanvarvut näyttävät alhaalta päin katsottuna. Varmasti se selviäisi myös luontoleirillä, mutta eiväthän kaikki sellaisille osallistu.

Puolustusvoimien edustajat muistuttavat myös mielellään, että sen alueilla esiintyy paljon harvinaisia kasvi- ja eläinlajeja. Tasaisin välein räjäytettävä metsikkö tarjoaa talousmetsää paremman kasvualustan monille eliöille paloaukeineen ja lahopuineen. Tämä tietenkin oletuksella, että mainitut eliöt selviävät räjäytyksistä.

Santahaminassa ja muilla Helsingin edustan saarilla puolustusvoimien voisi jopa väittää pitävän luontoarvoja panttivankinaan. Monet haluaisivat muuttaa saaret asuin- ja virkistysalueiksi, mutta armeija ei halua luopua niistä ja vetoaa samalla suojelutarpeeseen. Koska saarilla ei ole saanut tehdä juuri mitään – pois lukien sotaleikit — niiltä löytyy lajeja, jotka varmasti häviävät jos sotilaat karkotetaan ja alueet avataan suurelle yleisölle.

Kun suoritin asepalvelustani vuosina 1995–1996 Karjalan Prikaatissa Vekaranjärvellä, Kouvolan pohjoispuolella, sain tutustua luontoon hyvinkin läheisesti. Umpimetsässä sijainneessa varuskunnassa keskityttiin pöpelikössä ravaamiseen.

Tuona syksynä osallistuin pioneerikoulutukseen kuluvalle vesistöleirille, jonka tarkoituksena oli harjoitella vesistöjen ylitykseen tarkoitetun kaluston käyttöä.

Erityisesti mieleen jäi neuvostovalmisteinen Ponttonikalusto 73, joka kulki KRAZ 225 maastokuorma-auton lavalla. Ponttoniyksiköistä kasattiin lauttoja, joilla pystyttiin kuljettamaan miehistöä ja kalustoa vesistöjen yli. Normaalileirillä aika olisi kulunut lähinnä kanervikkoa tuijotellessa, mutta kerrankin meno oli eri, viisi päivää seilailimme pikkuista järveä ristiin rastiin Pahkajärven ampuma-alueella.

Normaaliin tapaan alkuviikko harjoiteltiin ja viimeisenä yönä opittu laitettiin koetukselle. Lastasimme lautalle pikaisesti autoja sun muita ja sahasimme sitten sitä järveä rannalta toiselle. Tapahtumaköyhän harjoituksen pelastivat revontulet, taivaankansi oli täynnä niitä läpi yön. Syksyllä 1995 Etelä-Suomessakin nähtiin normaalia enemmän revontulia. ”Aktiivista aikaa”, ilmatieteenlaitoksen tutkimuspäällikkö Heikki Nevanlinnan sanoin.

Rantautumisten välissä vesillä ei ollut juuri mitään tekemistä, joten saatoin keskittyä ponttonilautan kannella makoiluun ja revontulien katseluun. Siinä se yö meni taivasta tuijotellessa ja elämän mysteereitä ihmetellessä. Keskellä järveä puutkaan eivät haitanneet näkyvyyttä.

Viikonloppuvapaille päästyäni luin lehdestä, että kyseessä oli ollut erityisen vilkas revontuliyö, olivat näkyneet Helsingissä saakka.

Pitääkö näitä luontoelämyksiä kuitenkaan kokea kiväärin tähtäimen läpi? Onko lähes koko ikäluokan miesten ehdollistaminen militarismille tarpeellista? Kuinka väistämättömästi palkka-armeijaan siirtymistä seuraisi Nato-jäsennyys? Avaruuttakin suurempia mysteereitä nämä ihmisen luomat.

Jorma Luhta: Tähtiyöt. Maahenki 2009. 84 s.

Jari Tamminen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu