Rehellisesti ankea kansa

Suomalaisille ominaisista piirteistä kannattaa kesksutella vain ylistävään sävyyn.

Helsinkiläiset ovat todella töykeitä, totesin ystävälleni. He eivät avaa ovia ventovieraille. Punkevat raitiovaunuihin sisään, kun ihmisiä on vielä tulossa niistä ulos. Kiilaavat jonossa. Kiekuvat omia asioitaan kännyköihin busseissa. Ai että, me ollaan niin juntti kansa, että päähän sattuu.

Ystäväni nosti katseensa kahvikupista ja katsoi minua närkästyneenä. Tunnelmallinen kahvihetkemme otti nopeasti käänteen huonompaan. Noh, en minä asiaa nyt noin sanoisi, hän vastasi topakasti. Hän jatkoi, etteivät helsinkiläiset olleet sen töykeämpiä kuin maailman muutkaan ”suurkaupunkien” asukit.

Ja oikeasti, mitä Riina sinäkin suomalaisuudesta enää ymmärrät, hän kysyi. Hyvä sinun on puhua käytöstapojen tai ystävällisyyden puutteesta, kun itse asut aurinkoisessa paikassa. Nih. Me tallataan kylmässä ja pimeässä synkkyydessä. Nih. Joten jos talvella tapakulttuuri on vähän huonompi maassamme, niin kuules se on vaan tämän sään ja vuodenajan syytä. Nih.

Ja muuten, ystäväni jatkoi luentoaan, kun vauhtiin oli vihdoin päässyt. Kai sinäkin tiedät, että The Economist -lehden mukaan Helsinki on yksi maailman parhaimmista kaupungeista asua? Nih.

En jaksanut kommentoida, että olen lopen kyllästynyt tapaamme selitellä töykeyttämme ilmastomme rankkuudella. Sillä kyllähän pimeätä ja ankeata on muuallakin, eivätkä helsinkiläiset mielestäni kesällä sen ystävällisempiä olleet kuin talvellakaan.

Pikaisella visiitilläni Helsinkiin olin tehnyt nimittäin erinäisiä empiirisiä testejä. Kolmen päivän aikana avasin tai pidin ovea auki 46 ihmiselle. Näistä tuntemattomista ihmisistä kaksi kiitti minua.

Ja lenkkeillessäni pitkin tyhjiä kaupungin katuja olin tervehtinyt jokaista vastaantulijaa. Kolme ihmistä kahdestatoista vastasi minulle jotakin. Kaksi heistä oli japanilaisia turisteja. Loput tuijottivat minua kuin heikkopäistä. Katse vain ei ollut ihmettelevä vaan pikemminkin närkästynyt, ehkäpä jopa vihamielinen.

Halusin nopeasti muuttaa keskustelumme aihetta, sillä olen aikoja sitten oppinut läksyni: kun parhaimmista kansanpiirteistämme puhutaan, suomalaisuus palautuu uniikkiin hienouteemme. Kun taas töykeyteemme viitataan, sepä onkin aina universaalia ja selittyy usein säällä tai pimeydellä.

Suomalaisten tapakulttuurin onttoutta ei saa kritisoida. Ainakaan, jos on itse suomalainen. Jos tyhmyyksissään aloittaa tämän keskustelun, se päätyy helposti kinaamiseen ja syyttelyyn, jossa olet joko kiittämätön, tietämätön tai sitten ihan vaan hienosteleva silkkipeffa.

Tämän eräs kuusikymppinen rouva teki minulle kovin selväksi, kun avasin hänelle kaupan oven ja toivotin iloisesti, että olkaapa hyvä. Täti siihen tiuskaisi minulle, että luulenko olevani jotenkin parempi ihminen.

Kiitos. Anteeksi. Ja hyvää päivää. I get my coat.

Riinä Yrjölä

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu