splash_image.jpg

Raskas mieli, kevyet mullat

Rahalla saa kaiken, paitsi ikuisen elämän. Runoilija Aki Salmela takertuu ajan voittamisen laihoihin mahdollisuuksiin.

Sinä kuolet. Me kaikki kuolemme. Tälle yksinkertaiselle toteamukselle rakentuu eräs rikas länsimaisen taiteen perinne, myöhäiskeskiajalta saakka jatkunut vanitas-perinne.

Vanitas on Raamatusta, Saarnaajan kirjasta lainattu latinankielinen sana jakeesta, jossa Saarnaaja soimaa kaiken turhuutta auringon alla. Ja turhaa se kaikki on, koska se on katoavaista.

”Sitä ottaa mitä saa, puhelee tämä konstruoitu erämaa, johon pikku hiljaa alkaa tihkua sadetta kuin vanhuksen sylkeä. Mikään ei verso tästä maisemasta, mikään ei tee tätä helpommaksi, sinun tulisi ottaa nämä kivikot sellaisina kuin ne ovat, sillä ne ovat”, kirjoittaa runoilija Aki Salmela teoksessaan Vanitas.

Tässä tasapainottelee kuolemasta kirjoittaminen. Ars moriendi, kuolemisen taito, oli tärkeä menneiden vuosisatojen elämäntapaoppaiden aihe, kuten dieetin ja liikunnan yhdistämiseen tai narsistien varomiseen ohjaavat kirjat nykyään. Kuolema piti kyetä kohtaamaan mielen- ja hartaudenharjoituksilla.

Ars moriendi -kirjallisuus sisältää käskyjä, lohtua ja neuvoja mutta ennen kaikkea suggestiivisia kuvia, joissa piirtyy ajallisen rikkaus ja runsaus ja mätänemisen uhka luunkirkasta ikuisuutta vasten.

Vaikka 1500–1600-lukujen aktiivinen perinne hautautui, vaikka kuoleman kasvot muuttuivat lääketieteen keksimisen, suursotien ja kliinisen 1900-luvun myötä, eräs tosiseikka pätee: me kaikki kuolemme. Huhut vanitas-symboliikan katoamisesta ovat olleet ennenaikaisia.

Vanitas-perinne käyttää vakiintuneita symboleita. Kuvataiteessa voidaan nähdä kukka-asetelmia (kuihtuvat), hedelmiä (kalliita ja pilaantuvia), musiikki-instrumentteja (ei voitu tallentaa, eli katosi ilmaan), pääkalloja (ikuisuus ja katoavaisuus yhdessä) ja rikkauksia (ei saa hautaan).

Perinne on ensinnäkin hyvin maskuliininen ja se kiinnittyy usein maallisen runsauden aikakausiin ja yhteiskuntaluokkiin.

Katoavaisuuden ajatuksia viedään mieluiten miehuuden ja vaurauden keskelle. Naisille osoitettua memento moria (muistutusta kuolemasta) edustaa lähinnä kuva kauniista naisesta ja muistutus kukkeuden ja seksuaalisen vetovoiman kuihtumisesta.

Poimikaa ruusunnuppusia, neidot, niin kauan kuin voitte, kirjoitti Robert Herrick, brittiläinen pappisrunoilija, 1600-luvulla.

Salmelan Vanitas on hyvin sidottu tähän perinteeseen. Kirjaa selailemalla saa jo harvinaisen otteen katoavaisuudesta ja elämän lyhyydestä kirjoittamisen erilaisista tavoista, mukaan lukien koomiset ulottuvuudet, jotka sisältyvät jo perinteeseen itseensä.

”Kuvassa tukeva tammipöytä kannattelee valtavaa asetelmaa, joka pursuaa omistajansa vaurautta, syntyperää ja hyvää makua. Se on kuin vaakuna, tai leikkisä seuranhakuilmoitus sanomalehdessä, kuin tilaajansa oman erinomaisuuden mainos, ja maustettu hienovaraisesti katoavaisuuden alakuloisella tunnelmalla.”

Rivit näyttävät Salmelan kirjoittavan jatkuvasti vanitas-perinteen sisällä, kääntelevän ja katselevan sitä myös varsin armottomalla silmällä.

Katoavaisuuden luonteen tavoittaminen sanoin tai kuvin on kaunis ja hupsu projekti. Se voi olla lohdullinen, voimistava, ahdistava tai näivettävä. Tai pelkästään hölmö, vähän liikaa joutilaisuutta, rippunen kuolemanpelkoa ja kyky pumpata itsensä kuosiin ajattelemalla elämänsä lyhyyttä lakkaamatta. Kuolevaisuudesta muistuttaminen on aina ollut eettinen ja moralistinenkin teko.

Kristillisessä kulttuurissa se on alleviivannut, että kaikki kauneus, nautinto ja vauraus katoaa, mutta hurskaan taivaspaikka on yhtä ikuinen kuin syntisen hiilipatja helvetissä.

Humanistisessa perinteessä taas on painottunut mielenrauhan saavuttaminen ja kultaisen keskitien oppi. Maallisesta hyvästä voi nauttia, kunhan muistaa välillä nipistää itseään. Tekojensa painon ja asenteidensa suunnan voi valita aina tätä jämäkkää tosiseikkaa vasten: kuolet, ja ehkä jo huomenna.

”Pian täällä on pelkkiä paskiaisia, parasta elämästä on lähteä kevein askelin.”

Salmelan Vanitas huojuu melankolian, kyynisyyden ja harmonian välillä. Se on aikamoinen kokoelma kuoleman ja katoavaisuuden lähestymisiä, jatkuvan tietoisuuden rakentamista.

Aihe tuntuu sopivan Salmelalle loistavasti, älyllinen ja proosallinen ilmaisu on siinä leikillistä ja täysin selkeää. Vanitas on kirja, jonka raskaasta ja täydestä sisällöstä voisi irrottaa useita pieniä, ohuita lauluja ilmaan katoamaan.

Menetys, sen uhka tai pelko, kenties kuoleman järkähtämättömyyden ja keskipäivän valon ristiriita toimivat lähtökohtana vanitakselle.

Kuolemasta muistuttaminen on aina toiminut eettisesti ylläpitävänä voimana, mutta myös kauneuden makaaberina näyttämönä: ”niin kuin kuva tekee vääryyttä maailmalle / ja on osa sitä”.

Mutta on kai niin, että katoavaisuuden haikeita tuntoja voi parhaiten lausua jonkinlaisen vaurauden keskeltä: miehuuden ja aineellisen hyvän, jonka tajuaa, syystä tai toisesta, katoavan hiljalleen tai äkillisesti.

Kirjoittaja on kriitikko & kirjallisuudentutkija.

Aki Salmela: Vanitas. Tammi 2012. 80 s. Neljä tähteä.

Maaria Pääjärvi

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu