Rakkautta vallankumouksen varjossa

Helsingin Herttoniemessä oli autonominen sosiaalikeskus Siperia.

“Tulin ystäväni kanssa Siperiaan kesällä 2004 Sydän, sydän -bändin keikalle. Kun myöhemmin tultiin takaisin, keittiössä oli iso tiskivuori joka haisi tosi pahalta. Haettiin kaivosta vettä, keitettiin se ja ruvettiin tiskaamaan astioita. Me hengattiin sinä kesänä paljon Siperiassa. Siperia oli niin irrallaan. Sai olla rauhassa ja ihan oma ittensä. Joka kerta kun me tultiin, oli aina uusi tiskivuori. Sit me tiskattiin, hengattiin ja laitettiin ruokaa. Oltiin paljon sisällä, koska sinä kesänä satoi paljon. Joskus pelattiin korttia, usein oltiin vaan. Sen kesän jälkeen oli tarkoitus tulla käymään, mut jotenkin se vain jäi. Tänään sain ystävältäni tekstarin, että ei tartte mennä enää tiskaamaan.”

Vielä muutama viikko sitten Helsingin Herttoniemessä oli autonominen sosiaalikeskus Siperia. Nyt talon tilalla on kasa soraa. Puutalo syttyi palamaan kesäkuun 14. päivänä aamuyöstä. Palon syystä ei vielä ole mitään tietoa. Palokunta antoi talon palaa hallitusti loppuun. Talossa ei ollut palohetkellä ketään.

Päivää Siperian palon jälkeen joku oli asetellut sorakasan päälle kukkia ja avaamattoman keskiolutpullon.

Siperian mukana katosi pala suomalaista valtauskulttuuria. Sen mukana katosi myös tila, jossa järjestää itsenäisesti toimintaa. Kolmen ja puolen vuoden aikana Siperiassa järjestettiin keikkoja, piraattileffailtoja, sukupuolten tasa-arvoon paneutuva viikonloppu, lukuisia poliittisia keskusteluja, lukupiirejä, ompeluseuroja ja kursseja.

Siperia vallattiin Asunnottomien yönä vuonna 2002.

“Alussa siellä oli likaista, vähän pelottavaa ja perkeleen kylmä. Siitä nimikin tuli.”

“Hauskinta oli sellainen bongaaminen alussa. Siellä oli seiskytluvun Harlekiini-romaaneja, me luettiin niitä ääneen ja oltiin et ei helvetti, eihän näitä voi tänne jättää. Sitten ne heitettiin uuniin ja Ulla ja Hanna otti ihan kauheet kipinät siitä että ne poltettiin. Yhden nimi oli vielä joku ‘Rakkautta vallankumouksen varjossa’.”

Ensimmäisenä talvena kylmä ja kostea puutalo ei juurikaan houkutellut kävijöitä. Kokouksia pidettiin kynttilänvalossa ja kahden huoneen saaminen lämpimäksi yhden sijaan tuntui suurelta saavutukselta. Toiminta lähti liikkeelle vasta keväällä lämpimämpien ilmojen myötä, kesän bileissä kävi jo satoja ihmisiä.

”Mä olin Käpylän asemalla, tulossa Vuoritalolta keikalta, menossa väärään suuntaan junaan. Siel törmäsin kahteen tyttöön, jotka otti mut mukaan, ne kerto Siperiasta. Seuraavalla viikolla menin käymään siellä.”

”Ihan ainutlaatuinen paikka! Missä muualla mä olisin voinut istua nuotiolla keskellä kaupunkia jossain metsässä, ja mennä sit sisälle nukkumaan?”

Siperiassa tahdin määräsivät ne, jotka siellä viettivät aikaa. Jokaviikkoisessa talokokouksessa sovittiin käytännön asioista, mutta myös spontaani luovuus kukki. Seinien värit vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Yhdessä toimivat ihmiset muodostivat jatkuvasti muuttuvan, löyhän mutta kuitenkin yhtenäisen kollektiivin.

“Se oli parasta, että Siperiassa oppi ite asioita. Pitää olla joku paikka, jonka kautta pystyy oppii. Sitä kautta mä kasvoin vähän aikuisemmaks.”

Aina kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Lattia oli hajota alta, sohvat unohtuivat ulos sateeseen ja äänentoistolaitteet oikuttelivat.

“Olin Siperiassa keikalla joskus way back ja pa-kamat oli paskana. Sit vedettiin keikka silleen et yleisö tamppas maahan rytmiä ja soitti perkussioita. Siinä mestassa oli tyyliä.”

Autonomisessa tilassa syntyy sotkua ja pulmatilanteita siinä missä muuallakin, ja talon käyttäjien on itse selvitettävä kaikenlaiset ongelmat ilman ylempien tahojen apua.

“Ongelmat nousevat aina pintaan, ja se värittää kuvaa positiivisestakin toiminnasta. Sitä ei ehkä voi käsittää jos ei ole ollut mukana, että mitä kaikkea sellainen vapaa tila, joka on omassa käytössä ilman mitään ulkopuolelta asetettuja sääntöjä, tarkoittaa.”

Jotkut viettivät talossa joitakin päiviä, toiset kuukausia. Monille Siperia tarjosi turvapaikan, jossa hengähtää ja olla yhdessä muiden kanssa. Talo tunnettiin kauempanakin. Siperiassa nukkuivat niin meksikolaiset hevarit, ruotsalaiset hipit kuin itävaltalaiset punkkaritkin.

Siperian elinaikana Helsingissä vallattiin monta muutakin tilaa, mutta kaikista muista valtaajat häädettiin. Kun Helsingin kaupungin kiinteistövirasto uhkasi Siperiaakin häädöllä, nuoret vastasivat varustautumalla vastustamaan häätöä ja valtasivat lisäksi uuden tilan. Myöhemmin kiinteistöviraston ja Siperian välille solmittiin aselepo – ehkä kiinteistövirastossa ajateltiin, että on parempi antaa valtaajien pitää rötiskönsä, niin jättävät muut rakennukset rauhaan.

Tilaa puolustettiin muutenkin. Kun kesäbileissä poliisi vaati päästä taloon sisälle, ovella oli yhtäkkiä parikymmentä ihmistä tiukassa nipussa. Pian poliisit luovuttivat.

Monille sellaisillekin, jotka eivät käyneet talossa pitkiin aikoihin, Siperia oli jollain tapaa merkityksellinen. Siperia oli solmukohta, joka liitti yhteen valtavan määrän ihmisiä, verkostoja ja ryhmiä. Siperia oli paikka, jossa suunniteltiin toimintaa, lähdettiin mielenosoituksiin ja talonvaltauksiin, ja tultiin takaisin.

“Me oltiin 15–16-vuotiaita kun me tultiin sinne, eikä me tunnettu ketään. Sieltä kuitenkin saatiin melkein kaikki meidän nykyiset ystävät, ja vaikka viime aikoina ei käyty siellä hirveästi, koko meidän nuoruus oli siellä. Tulipalon jälkeen me mietittiin, että onks meidän nuoruus nyt sitten ohi.”

“Jään kaipaamaan sitä turvallisuuden tunnetta, että voi vaan mennä järkkäämään tapahtuman tai konsertin. Tuntuu, ettei sellaisia paikkoja ole enää.”

Soran joukossa Siperian raunioilla lojuu metallia: sohvan jouset ja polkupyörän runko. Olisikohan metallikasassa myös sorkkarauta? Siperian hautajaisissa selviää, että joku vei sen sattumalta kotiinsa pari viikkoa aiemmin. Toiminta jatkuu.

Juttua varten on haastateltu Siperiassa aikaansa viettäneitä ihmisiä. Kursivoidut katkelmat ovat otteita haastateltujen repliikeistä.

Oona Juutinen & Anna-Reetta Korhonen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu