Kirjoittanut jukka vuorio

Rakkaudesta lantaan

Lukuaika: 3 minuuttia

Rakkaudesta lantaan

Voiman toimittaja Jukka Vuorio matkusti Lammille tapaamaan kuvataiteilijaa, joka tekee tauluja & veistoksia eläinten paskasta. Tarkemmin sanottuna hevosen, lehmän, lampaan, marsun, kanan & kilipukin lannasta.

Lahden ja Tampereen välimaastossa sijaitsevasta Lammin kunnasta löytyy Mulkolan kylän tienviitta. Jo kylän nimi aiheuttaa minussa ja valokuvaajassa positiivista innostusta.

Mulkolasta löydämme pienen maatilamatkailukeskuksen, jonka tallissa sijaitsee Atelje Lempeä Lanta. Pekka Moller tulee pihalla vastaan ja tarjoan hänelle reippaasti kättä. Moller kuitenkin hymyilee vienosti ja kääntää esiin kämmenensä, jotka ovat lannan peitossa. Vedän käteni takaisin. Ajatus jossain maaseudun uumenissa lehmänpaskasta veistoksia kasaavasta kylähullusta vetää hymyn väkisinkin suupieliin.

”Joo, kyllähän mua kylähulluna pidetäänkin, mutta ei se mitään”, taiteilija Moller sanoo. ”Ainakaan ei tarvitse loukkaantua, jos joku sanoo, että tää taide on suoraan perseestä tai että taide on ihan paskaa”, hän lisää hymyillen.

Moller on juuri aloittanut uuden teoksen. Hän on ottanut noin metrin mittaisen jalkalampun ja peittänyt sen lannalla. Lampun jalassa pörrää kärpäsiä ja joitakin muita innostuneita ötököitä. Lannan alta pilkistää lampun sähköjohto. Kysyn mikä tämän teoksen idea on, mitä se viestii katsojalle.

”Jaa… ei siinä mitään kovin syvällistä ideaa ole. Ihan toimiva lamppu se on. Tänään sen tässä aamulla teitä odotellessa päällystin. Tosin en sitten tiedä miten lanta kestää lampun aiheuttamaa kuumuutta”, Moller miettii.

”En pidä julistamisesta. Joku juttu voi olla näin tai noin mutta voihan se olla toisinkin. Olen elämäni aikana huomannut, että loppujen lopuksi en tiedä mistään mitään. Voisi kuitenkin sanoa, että pyrin sellaiseen zeniläiseen yksinkertaisuuteen ja arvostan suuresti pikkujuttuja. Pahassakin ihmisessä on jossain sisällä se hyvä puoli. Samoin kakkakin voi olla kaunista. Ja onhan tossa taiteessa sitten tietysti se ekopuoli, eli toi kaikki mun käyttämä kakkahan on luomua”, Moller kertoo.

”Ja nää taulujen pohjat, nää on kanssa kaikki kierrätyskamaa. Taulut on tehty sekalaisille pohjille, mitä nyt vaikka kotona tehdyn remontin jälkeen on löytynyt levyn pätkiä ja ikkunoiden karmeja.”

Kakkateoksia katsellessani muistan ensivierailuni Kiasmaan. Nykytaiteen museossa oli esillä tehosekoittimia, joiden sisällä lillui erilaisia ihmisen eritteitä. Voisin hyvin kuvitella esimerkiksi kakkalampun Kiasman muiden teoksien joukkoon. Ehdotan Mollerille, että hän yrittäisi saada teoksiaan sinne.

”Joo, mä olen suunnitellut tekeväni semmoisen oikean joulukuusen kokoisen teoksen kanaverkosta ja lannasta. Mun mielestä se sopisi tosi hyvin Kiasman aulaan. Olen mä sitä sinne jo tarjonnutkin, mutta vastausta ei ole vielä kuulunut.”

Mollerin taulut ovat aiheiltaan iloisia ja värimaailmaltaan kirkkaan värikkäitä. Saatuaan lannan haluamaansa muotoon Moller kuivattaa materiaalin omassa pihasaunassaan ja maalaa sitten kohokuvioiset teokset akryyliväreillä, öljyvärien kuivumisessa kun menee turhan kauan. Kehaisen kirkkaiden värien olevan tosi kivoja.

”Niin joo, mä muuten näen itse noi teokset varmaan eri lailla kuin monet muut, kun olen punavihersokea.”

Keskusteltuamme eri eläinten kakkojen luonteista ja laaduista kerään rohkeuteni ja uskallan viimeinkin kysyä asiaa, joka on pyörinyt mielessäni koko päivän. Entä sitten oma paska, entä sen käyttäminen taideteoksessa?

”Niin, oma paska. Olenhan mä sitäkin miettinyt, mutta en ole sitä vielä käyttänyt. Onhan se vähän rankempi juttu. Ihmisten reaktiot olisi varmasti vieläkin jyrkempiä kuin nyt. Mutta ehkä siihenkin vielä lähden. Pitää nyt katsoa miten tää lähtee kehittymään. Silleenhän oma paska ois mielenkiintoista, että sitä koostumusta voisi itse säädellä oman ravinnon kautta”, Moller vastaa.

Mollerin tulevaisuus taiteilijana on hämärän peitossa. Moller tietää, että ilman apurahaa ei Suomessa taiteella elä. Toisaalta hän ei ole miettinyt teoksilleen mitään rahallista arvoakaan.

”Olen nyt 40-vuotias ja mietin yhä, että mikähän musta tulee isona. Jos näitä tauluja nyt joku haluaisi vaikka seinälleen, niin se olisi kiva juttu. En mä oikein ole osannut mitään myymisasiaa miettiä. Talveksi yritän saada johonkin näyttelyn, mutta en aio tämän projektin kanssa alkaa mitään hermoilla”, Moller sanoo.

”Jos nyt ajattelee tätä lannasta tekemistä ja sen parissa touhuamista, niin mua kiinnostaisi tosi paljon lähteä Afrikkaan tai Intiaan katselemaan sitä perinteistä meininkiä, jossa lannasta tehdään majoja tai talojakin. Siellä oppisi varmasti uutta tekniikkaa”, taiteilija miettii.

Teemme lähtöä, mutta jätämme taas kättelyn väliin, koska Moller tietää, etten halua paskaa käsiini. Taiteilija jää kumisaappaissaan ateljeen pihalle, mutta en pysty vilkuttamaan, vaikka haluaisin, sillä joudun väistelemään pihan kissoja ja koiria, jotka eivät autoa pelkää.

Olen innostunut tästä vierailusta. Minustakin tuntuu, että kaikessa voi olla jotain hyvää ja kaunista. On hienoa, että tällaistakin on, ja että ihmiset keksivät uusia innovaatioita.

Kunpa se kakkajoulukuusi tulisi Kiasmaan.

mainos

Ateljee Lempeä Lanta, Rannanmäentie 19, Lammi.

Jukka Vuorio