Rajojaan etsivä nero

Pertti Laesmaa lukee John Coltranen elämäkertaa.

Matruusi John William Coltrane levytti vuonna 1946 Hot Housen neljän muun Melody Mastersin riveistä poimitun muusikon kanssa. Kiellettyähän se oli. Eivät merivoimien orkesterin jäsenet saaneet soittaa mustien muusikoiden kanssa.

Trane kompuroi ja takeltelee soolossaan. Ei hän nerolta vaikuta. Hän oli kuitenkin tavannut ja kuullut Charlie Parkeria. Se jo riitti siinä vaiheessa.

Trane oli kiinnostunut maailman eri kulttuureista, tieteistä ja uskonnoista. Myös eri musiikkigenreistä klassisesta lähtien sekä musiikin teoriasta.

Saavuttaakseen neroutensa hän joutui treenaamaan hiki pursuen. Välillä jopa suukappale veressä. Hän treenasi kaiken päivää melodialinjoja, sointuja, sointuvaihdoksia.

Itse asiassa Giant Steps (1959) on sointujen ja sointusekvenssien tutkiskelua.

Miles Davis muutti musiikkinsa uusiksi suunnilleen viiden vuoden välein. Miles pyrki hämmentämään ja haastamaan kumppaninsa ja kuulijansa. Coltranen muuntuminen johtui enemmänkin sisäisistä syistä.

Sattumallakin oli joskus merkitystä. Vuonna 1960 Trane alkoi soittaa sopraanosaksofonia löydettyään autostaan soittimen, joka oli jäänyt joltakin kyydin pummanneelta soittajalta. Toisen soittimen hän sai Milesilta, joka oli ostanut sen pariisilaisesta antiikkiliikkestä maaliskuussa heidän kiertueensa aikana.
Trane ei nuoleskellut yleisöään vaan kulki omaa tietään. Kuinka monet monet buuaukset ja ulosmarssit hän järjestikään ärtyneimmille kuuntelijoillensa.

Samaa omapäistä asennetta kuvaa myös Eric Dolphyn palkkaaminen riveihin Euroopan-kiertueelle 1961 My Favorite Thingsin ollessa parhaassa nosteessaan.

Yleensähän hän soitti kvartetilla, jossa rummuissa oli reippaasti beatin jäljessä laahaava Elvin Jones. Pianossa McCoy Tyner paineli sen edellä. Bassossa oli Jimmy Garrison.

”Soittoni saattaa kuulostaa vihaiselta, koska minä yritän niin monia juttuja järjestykseen samanaikaisesti. En ole saanut niitä järjestykseen. Minulla on koko säkillinen juttuja, jotka yritän kelata läpi löytääkseni sen yhden olennaisen.”

Ben Ratliff: Coltrane, erään
soundin tarina. Like 2011. 281 s.

Pertti Laesmaa

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu