splash_image.jpg

Rajat tulivat vastaan

Kirjailija Sami Liuhto epäonnistui Tusinaromaanit-hankkeessaan. Siksi hän pitää itseään sankarina.

Yksitoista minuuttia jälkeen vuoden vaihtumisen vuonna 2013 Liuhto aloitti Tusinaromaanit-sarjan kirjoittamisen Turussa. Aamuviideltä hänellä oli kymmenen liuskaa kasassa. Oli taidepoliittinen kannanotto mennä työhuoneelle kun muut juhlivat.

Tusinaromaanit saivat alkusysäyksensä runoilija Henriikka Tavin 12-projektista. Tavi toteutti vuoden 2012 aikana projektin, jossa kirjoitti kirjan kuukaudessa.

”Seurasin Tavin projektia”, kertoo Liuhto, ”kuten kaikki me viisi tai seitsemän kiinnostunutta. Halusin kannustaa, mutta alkoi ärsyttää.”

Liuhdon mielestä Tavilla oli kaikki: kustantaja, rahoitus, kustannustoimittaja jokaiselle kirjalle, ja huomiotakin tuli. Lopulta Tavi kyllästyi projektiin.

”Ymmärrän sen kyllä, ihan pelkotilana, jos vaikka paljastuisi, ettei se runouden kirjoittaminen niin vaikeaa olekaan”, sanoo Liuhto. ”Mutta luovuttamismentaliteetti alkoi hermostuttamaan.”

Tavin projekti innosti Liuhdon miettimään jotain vastaavaa.

”Kaveri ehdotti turkulaisen katurunoilijan tuotannon kirjoittamista viikossa, mutta viikon ajan runokokoelma päivässä ei olisi ongelma. Halusin haastetta. Kaksitoista romaania vuonna 2013, plus yksi. Kolmastoista romaani kirjoitetaan muiden sisään.”

Siis tusinaan mahtuu kolmetoista?

”Hei, tuota en ajatellutkaan! Tää on just taiteen idea, että joku toinen alkaa miettiä, mitä sä tarkoitit tuolla!”

Liuhto sai kaksi romaania valmiiksi vuoden 2013 helmikuun 1. päivään mennessä. Alkuvuoden hän huhki aikamoista tahtia ja päätti kirjoittaa varastoon, kun ensimmäiset kirjat valmistuivat nopeasti.

Kuudes romaani oli valmis 20. toukokuuta 2013. Liuhto oli kirjoittanut kuusi romaania 140 päivässä.

”Varastoon kirjoittaminen oli virhe. Olisi pitänyt levätä”, Liuhto kertoo. ”Kuudes romaani on omaelämäkerrallinen. Siinä näkyy kirjoittajan henkinen tila. Minulla on pakko-oireinen häiriö, ja se siinä puskee pintaan. Kesäkuussa kirjoitin vielä seitsemättä, mutta olin niin lopussa, että vietin pari päivää peiton alla.”

Liuhto luovutti. Kaksi romaaneista, Neromaani ja Puuromaani, ovat ilmestyneet. Kolmas, Eromaani, ilmestyy syksyyn mennessä.

”Romaanin kirjoittaminen on irstasta. Siinä antautuu tietynlaiselle omakotitaloestetiikalle. Ei yritetä tarpeeksi. Se on inhottavaa. Sitten pidetään käännösoikeuksia tai myyntiä merkkinä siitä, että on yritetty tarpeeksi, mutta taidetta sellainen ei ole.”

Liuhto kyseenalaistaa käsityksiä taiteen vaikeudesta. ”Sofi Oksasen Puhdistus oli minusta vaikea, koska se on huonosti kirjoitettu. Suomen kieli siinä ei ole vahvaa. Sama koskee Elina Hirvosta.”

”James Joycen Finnegan’s Wake ei ole vaikea, siinä mennään virran mukana. Eikä Volter Kilven Alastalon salissa, se on lukuromaani.”

”Monet haluaa määritellä, monet kaipaa lakia kaikkeen, mutta taide on se vapaus”, jatkaa Liuhto ja palaa kirjallisuuteen.

Liuhto viittaa kirjailija Riikka Pulkkisen artikkeliin Imagessa alkuvuodesta 2014. Siinä Pulkkinen kirjoitti ajatelleensa ponnistusvaiheessa New York Timesin kriitikkoa, joka nimitti hänen romaaniaan teennäiseksi.

”Joku synnyttäessään miettii kriitikkoa, niin onhan se kyllä kaunista. Tietääköhän kriitikko? Taiteellisena keinonakin tämä on outo, pikkasen olen huolissani.”

Liuhdon mielestä naiskirjailijoiden kritisoiminen on hankalaa, koska seurauksena voi olla joukkoreaktio, jossa loukkaannutaan sukupuolen puolesta. Liuhto mainitsee esimerkkinä Katja Ketun kaappaustapauksen ympärillä käydyn keskustelun.

Mistä hän arvelee reaktion johtuvan?

”Kuvitellaan, että ollaan altavastaajia. Sekoitetaan yksityinen ja yleinen: jos yhtä moititaan, moititaan kaikkia. Meillä Suomessa akateemisesti koulutettujen keskuudessa on sukupuolinen tasa-arvo, mutta kun mennään kadulle, niin se on vähän erilaista. Mutta otetaan rauhassa, otetaan valkoviinispritzeri!”

Sami Liuhto rakastaa jokaista suomalaista naiskirjailijaa. Tosissaan. ”Mulla on rakkauden aate. Takana on pitkä tie katkeruudessa ja vihassa, ja joka päivä joudun taistelemaan.”

Tusinaromaanien pariin Liuhto ajattelee vielä palaavansa, vaikka epäonnistuikin.

”Tusinaromaaniprojektissa olin vähän sankari, kun epäonnistuin. Löysin rajani.”

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjallisuuskriitikko. Sami Liuhto on turkulainen kirjailija. Hän on kirjoittanut puoli tusinaa romaaneja, palindromirunoja, esseitä ja kasapäin arvosteluja.

Neromaani eli kirotun kartanonherran karmiva kohtalo. Turbator 2013. 130 s.

Puuromaani eli ihmistä paossa. Turbator 2014. 130 s.

Liuhdon Tusinaromaanit-sarjan etenemistä voi seurata Facebookissa. Eromaani ilmestyy syksyyn mennessä. Liuhdon seuraava runoteos, on kirjoittanut runoja, ilmestyy kesäkuussa ntamon kustantamana.

_______________

Veikko – okkieV

”Minä olin 1980-luvun nuori, minusta ei ollut mihinkään”, sanoo Liuhto ja viittaa päihdehistoriaansa. Hän kehuu, että nykynuoriso on parempaa, mutta heillekään kauneuden taju ei tule valmiina. Estetiikkaan pitää oppia.

”Maailmasta tulisi parempi, jos estetiikka olisi koulujen opetussuunnitelmassa. Lapset ja nuoret vietäisiin maalaamaan graffiteja junavaunuihin”, Liuhto ehdottaa.

Sami Liuhto on tehnyt viime aikoina metrorunoja, ranskalaisen Jacques Jouet’n mukaan. Metrorunon säe mietitään metron liikkuessa ja kirjoitetaan junan seisoessa asemalla. Junan vaihto merkitsee säkeistön vaihtoa.

”Maailmassa on 180 metroa. Olen kirjoittanut Helsingin, Pariisin, Napolin, Rooman ja Milanon metroissa”, Liuhto kertoo.

Myös sananeliöt kuuluvat Liuhdon repertuaariin. Sananeliö perustuu usein palindromille. Antiikin Sator-neliö (SATOR AREPO TENET OPERA ROTAS) on haastavan palindromineliön esikuva, mutta samalla tavallinen.

”Lähin sator-neliö löytyy Gotlannista, se on merkki siitä, että täällä on käyty.”

Neliöt vaativat sanoilta paljon.

”Sana ’sadas’ sopii keskelle, ja useimmat nimet, mutta vaikka joku Veikko, toisinpäin okkiev. Nykymaailma on niin rationaalinen, pitäisi tehdä näitä okkievejä.”

Maaria Pääjärvi

Maaria Pääjärvi

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu