RAF & zeitgeist

Kansalaiset liikehtivät 1960-luvun lopulla uuden avoimemman demokratian puolesta eri puolilla maailmaa.

Kansalaiset liikehtivät 1960-luvun lopulla uuden avoimemman demokratian puolesta eri puolilla maailmaa.  Vietnamin sodan vastainen liike sulautui laajempaan vasemmistolaiseen liikehdintään. 

Länsi-Saksassa sodan jälkeen syntynyt sukupolvi protestoi voimakkaasti sitä, että maa näytti  liukuvan kylmän sodan asetelmassa yhä jyrkemmin USA:n leiriin. Natsiajan talousvaikuttajia löytyi yhteiskunnan huipulta, eikä lähihistorian vääryyksistä puhuttu sen enempää julkisesti kuin yksityisesti.  

Länsi-Saksaa hallitsi vuosina 1966–1969 kristillisdemokraattien ja sosialidemokraattien suuri koalitio, mikä johti opiskelijaliikkeen järjestäytymiseen niin sanotuksi ulkoparlamentaariseksi oppositioksi. Vaatimus vallankumouksellisesta muutoksesta ja sosialismista eli voimakkaana.

Väkivaltaisten vastarintasolujen syntymisen lopullisena sykäyksenä pidetään usein poliisin liian kovia otteita vuonna 1967 Persian shaahin vastaisten mielenosoitusten yhteydessä. Asetelma kärjistyi, kun poliisi ampui maltillisen opiskelijan Benno Ohnesorgin.

Ehkä vielä suurempi merkitys oli vuonna 1968 tunnettua opiskelijajohtaja Rudi Dutschkea vastaan tehdyllä attentaatilla. Radikaalit syyttivät yllytyksestä tekoon nimenomaan Springerin lehdistöimperiumia, jonka puolelta hyökkäykset vasemmistolaisia kohtaan olivat pitempään olleet jopa väkivaltaisiin vastatoimiin kiihottavia.

Vuonna 1968 pariskunta Gudrun Ensslin ja Andreas Baader räjäyttivät kahden toverinsa kanssa palopommin öisessä frankfurtilaisessa tavaratalossa. Teolla tahdottiin protestoida Vietnamin puolesta. Aktivistit pidätettiin jo seuraavana päivänä. 

Oikeudenkäyntiä odotellessaan Ensslin ja Baader pakenivat maan alle. Ennen Baaderin uutta pidätystä he olivat ehtineet tutustua laajasti arvostettuun vasemmistolaiseen toimittajaan Ulrike Meinhofiin. 

Vuonna 1970 Meinhof osallistui aseelliseen juoneen, jonka avulla Baader vapautettiin vankilasta. Tapahtuman seurauksena Meinhof liittyi laittomaan liikkeeseen. Samalla hän joutui hylkäämään lapsensa ja saavuttamansa yhteiskunnallisen aseman.

RAF:n keskeiset henkilöt olivat taustaltaan koulutetusta keskiluokasta. Gudrun Ensslinin isä oli pappi, Ulrike Meinhofin isä taas historioitsija ja museon johtaja. Koulunsa keskeyttänyt rikollistaustainen Andreas Baader oli yksi niistä harvoista ryhmän jäsenistä, joilla ei ollut omaa yliopistotaustaa.

Baaderin vapauttamisen jälkeen Ensslin, Baader ja Meinhof joukkioineen perustivat RAF:n eli Punaisen armeijakunnan. He julistivat kaupunkisissisodan poliisivaltiota vastaan.

RAF:n todellinen johtaja oli Gudrun Ensslin. Ulrike Meinhof vastasi liikkeen ideologiasta ja kirjoitti suurimman osan sen julkilausumista. Ryhmä haki aseellista koulutusta El Fatahin leirillä Jordaniassa ja ryhtyi ryöstämään pankkeja saadakseen varoja muun muassa pommi-iskuihin. Niitä tehtiin esimerkiksi USA:n armeijan tukikohtia ja Springerin lehtikustantamoa vastaan. 

Vuonna 1972 massiivisten poliisioperaatioiden jälkeen ryhmän keskeiset hahmot pidätettiin eri tahoilla. Stammheimin erikoisvankilaan suljettujen vankien oikeudenkäynnistä tuli pitkä ja poliittisesti latautunut.

Vankilassa ryhmän turhautuminen ja sisäiset ristiriidat kärjistyivät. Huhtikuussa 1976 Ulrike Meinhof löytyi sellistään kuolleena, virallisen tulkinnan mukaan hirttäytyneenä.

RAF:n toinen sukupolvi jatkoi yhä kovemmalla terrorilinjalla. Tavoitteena oli kiristää liittovaltiota vapauttamaan elossa olevat  liikkeen johtohahmot.

Esimerkiksi keväällä 1975 ”kommando” Holger Meins valtasi Saksan suurlähetystön Tukholmassa, joka johti kolmen ihmisen kuolemaan.

Terroriaallon huippu saavutettiin vuonna 1977 niin sanottuna saksalaisena syksynä, jolloin RAF kaappasi teollisuusjohtaja Hanns Martin Schleyerin ja piti häntä panttivankinaan kuusi viikkoa.

Tukeakseen RAF:n vaatimuksia arabiterroristit kaappasivat Lufthansan koneen Somaliaan. Lentokaappauksen epäonnistumisen jälkeisenä aamuna, 18. lokakuuta, Ensslin, Baader ja Jan-Carl Raspe löytyvät selleistään kuolleina. 

Lokakuun 19. RAF teloitti kostoksi Schleyerin.

RAF:n kolmas sukupolvi jatkoi toimintaansa aina 1990-luvulle asti. Vasta 1998 järjestö ilmoitti medialle toimittamassaan julkilausumassa lopettaneensa toimintansa.

Tuoreita suomenkielisiä teoksia

Katriina Lehto: Ulrike Meinhof – Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta. Ajatus 2007. 352 s.

Dan Hansen & Jens Nordqvist: Kun Punainen armeijakunta iski – saksalaisterroristit Tukholmassa 1975. Edita 2007. 340 s.

Steve Sem-Sandberg: Theres. Like 2005. 395 s.

Mark Kurlansky: 1968 – Vuosi joka vavahdutti maailmaa. Like 2008. 480 s.

Tuomas Rantanen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu