splash_image.jpg

Raakuuden oppikoulu

Arkadi Babtšenko & nimimerkki Tolya kuvaavat, miten julmuus jalostuu Venäjän armeijassa.

Brittiläinen openDemocracy.net julkaisi vuoden 2010 aikana sarjan venäläisen varusmiehen Tolya-nimellä kirjoittamia kirjeitä. Tolya kertoo samaa synkkää tarinaa Venäjän asevoimien tilasta kuin Arkadi Babtšenkon omaelämänkerrallinen teos Sodan värit.

Yhteistä kummankin palvelusajalle on dedovšina, raaka väkivaltainen simputus, joka perustuu sotilasarvoon, aselajiin ja palvelusikään. Tuhannet varusmiehet kuolevat vuosittain Venäjän armeijassa, mutta sotaoperaatiot selittävät tästä vain osan. Tilastot ovat epäluotettavia, sillä murhat naamioidaan usein itsemurhiksi, jottei valtion tarvitse maksaa hautajaisia.

Tolyan kuvatessa sotilaskoulutustaan on Babtšenkon omaelämänkerrallinen teos myös kertomus kahdesta Tšetšenian sodasta. Babtšenko kuvaa, miten koulutuksen epäinhimillisyys jatkuu suoraan sodan raakuutena – väkivalta on nyt vain entistä julmempaa.

”Armeijassa on vaikeaa vain ensimmäiset puoli vuotta”, Babtšenkon toveri Pinokkio kertoo. ”Sen jälkeen ei enää tunne kipua”. Tolyankin asepalvelus alkaa pahoinpitelyllä.

Väkivalta vähenee kun oppii tavoille: alun päivittäisen pahoinpitelyn jälkeen Tolya hakattiin vain kerran viikossa tai kahdessa. Väkivallan laatu vaihtelee muutamasta lyönnistä kahdenkymmenen minuutin pieksentään. Tilatessaan kotoa postimerkillä varustettuja kirjekuoria Tolya pyytää kirjoittamaan osoitteen valmiiksi kuoriin. Muuten nekin varastettaisiin.

 
Ylhäältäpäin tulevan väkivallan vähetessä alokkaat alkavat tapella keskenään. Tolya tottui väkivaltaan, vaikkei olisi voinut uskoa tätä siviilissä.

”Simputtaminen on paras tapa organisoida kollektiivi, tai kollektiivin tapa järjestää itsensä.”

Tolyalle armeija ilman simputtamista olisi kuin maailma, jota on mahdoton kuvitella, maailma ilman huumekauppiaita, poliiseja, lahjustenottajia, vasikoita tai palkkatappajia. Onko tämä ironiaa vai ei, jää epäselväksi.

Monet eivät kestä epäinhimillistä kohtelua ja näkevät ainoaksi vaihtoehdokseen pakenemisen. Karkureita on niin paljon, ettei heitä juuri edes etsitä.

Babtšenkolle koittaa koulutuksen jälkeen tositoimet. Silti sotilaat eivät edes osaa taistella, vain kuolla. ”Itkeä ja kuolla. Ja me kuolimme.”

Sota on täynnä kauheita yksityiskohtia, jotka Babtsenko kuvaa kauniilla, jopa hypnoottisella kielellä. ”Linnut livertävät, niityt ovat kirjavina kukkaloistosta. Kuolleet makaavat nurmella eivätkä ole lainkaan karmivia.”

Sota Tšetšeniassa on brutaalia mutta silti normaalia elämää: ei mitään erikoista, ympäristö on vain vaativampi, kuolema jatkuvasti läsnä.

Jos asevoimat muistuttavat lainkaan ympäröivää yhteiskuntaa, häviää taistelutahto pikavauhtia väkivaltaisen simputuksen takia. Kun väkivallasta tulee arkipäiväistä, katoavat sen käyttöä rajoittavat estot.

Millainen on se yhteiskunta, jonka edestä voisi uhrata henkensä? Kuka kuolisi valtion puolesta, joka pakottaa kansalaisensa pahoinpideltäviksi eikä kuuntele näiden avunhuutoja?

Tolyan tilanteesta palveluksen jälkeen ei ole tietoa. Babtšenko sen sijaan päätyi työskentelemään Novaja Gazeta -lehteen. Sodan värit toimii vastapainona hänen kollegansa Anna Politkovskajan teoksille, jotka keskittyvät kuvaamaan tšetšeenisiviilien kärsimystä.

On mahdollista, että Babtšenkon yksikkö löytyy jostakin Politkovskajan silminnäkijäkuvauksesta. Jako hyviin ja pahoihin ei ole mahdollinen, kun tietää sodassa taistelleen Babtšenkon kaltaisia nuoria miehiä, jotka tahtoivat vain elää.

Arkadi Babtšenko: Sodan värit. Like 2010. 197 s.

Tolyan kirjeet osoitteessa www.opendemocracy.net/od-russia/tolyas-letters/soldier’s-tale-1.

Ilmari Käihkö

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *