Pyhäaamu

Tytti Seppälän runo.

Kevät. Äiti itkee menetettyä valkolakkia. Taas leivoset ilmoissa ja ratiosta pauhaa jahven sana. Äiti itkee lisää. Minä katson äitiä. Äiti itkee keittiönpöydän ääressä.

Matematiikan opettaja huitoo säleiksi hakatulla karttakepillä ilmaan; Sinfonia Isämeitä. Minä katson äitiä. Äiti leikkii pikkutyttöä ullakolla ja hääsunnuntai viiltää omenaposkea marraskuun räntäsateena.

Minä menen äidin syliin. Äitiä pitää ymmärtää. Äiti tuoksuu tiskivedeltä, puristaa minua kovaa. Minä en jaksa hengittää. Äidin luinen vartalo juureutuu minuun.

Aurinko paahtaa asfalttiin. Sen raoista työntyvät Leskenlehdet likakaivon reunoille.

Hyppynarut rummuttavat sotamarssia, minä syön savea punaisella muovilapiolla. En halunnut sinun juuriasi äiti. Minä pidin sinua sylissä. Minä pidin sinusta huolta.

Minä kuuntelin sinua joka hetki. Minä olin sinun muurinasi ja turvanasi julmaa Jumalaasi vastaan. Hyppynarut rummuttavat sotamarssia ja minä marssin niiden mukana.

En halunnut sinun pettymyksiäsi, äiti. Tarrauduit kastemekkooni. Loihdit siitä mustan morsiushunnun. Yhä kuuluu ratiosta jahven sana. Yhä paahtaa aurinko asfalttiin, hyppyruutukuvioihin. Armosta yksin armosta vain. Yhä paahataa aurinko kaulassa roikkuvaan avaimeen, se kiiltelee. Armosta yksin armosta vain.

Hyppynarut rummuttavat sotamarssiaan ja minä marssin niiden mukana. Kotiani etsien, pyhäaamun orpona.

Äitienpäivä 13.5.

Tytti Seppälä

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu