Puskutraktorilla köyhyyttä vastaan

Krapulainen Pedro Costa ei ole mikään päivänsäde, mutta Euroopan parhaalta slummikuvaajalta ei kai sovi odottaakaan optimismia.

Vielä kymmenisen vuotta sitten Lissabonin laidalla levittäytyi Fontainhas, slummien slummi, keskiaikaisen oloinen loputon sokkelikko täynnä äärimmäistä köyhyyttä.

Siellä elokuvaohjaaja Pedro Costa kuvasi sukupolvesta toiseen jatkuvaa kurjuuden kierrettä samalla, kun yksinäinen puskutraktori kaatoi seiniä apaattisten heroinistien ympäriltä.
Nyt Fontainhasia ei enää ole, paitsi Costan elokuvissa. Slummin tuhossa oli ohjaajan mielestä jotain periportugalilaista.

”Kaupunki oli päättänyt tuhota slummin, mutta jostain syystä hommaan saatiin irrotettua vain yksi puskutraktori. Sitä käyttämään palkattiin yksi slummin asukkaista, musta mies, joka tunsi joka päivä olevansa petturi repiessään naapuriensa koteja maan tasalle. Tuho vei vuosikausia.”

Hotelli Sodankylän baarissa istuva krapulainen Pedro Costa ei ole mikään päivänsäde.

Hän tuomitsee elokuvafestivaalit (ne ovat osa vapaaehtoista apartheidia, jolla älymystö piilottaa taiteensa kauas kansan ulottuvilta), kotimaansa poliitikot (moraalittomia, rahanahneita nuoria pseudososialisteja), suuret dokumenttielokuvatuotannot (fasistinen koneisto, joka käyttää hyväksi köyhiä kohteitaan) ja jopa perjantaina kuolleen maanmiehensä, nobelisti José Saramagon (kirjakauppiaiden rahasampo, jonka avulla kansalle kaupitellaan kulutuselämyksiä taiteena).

Kulttuurikoneistoon pettynyt Costa on valinnut eristäytymisen. Hän ei suostu työskentelemään suurissa produktioissa ja sanoo välttävänsä ammattilaisten seuraa viimeiseen asti. Hänen elokuvansa syntyvät hitaasti ja pitkälti yksin.

”Jatkan yhden elokuvan tekemistä niin kauan kuin suinkin on mahdollista. Yksi suurimmista suruistani on se, että joskus täytyy lopettaa. Tällä alalla ajatellaan, että jokaisen elokuvan pitäisi olla edellistä suurempi… mutta minä teen pienempää, pienempää, pienempää.”

Taiteellinen vapaus voi tietenkin johtua Costan asemasta kotimaansa Kaurismäkenä, portugalilaisen taide-elokuvan ainoana toivona ja elokuvafestivaalien kultapoikana. (Kunniasta kilpailee lähinnä ohjaajatähti Manoel de Oliveira, jonka kuitenkin epäillään 101-vuotiaana lähestyvän jo uransa loppua.)

Costan mielestä avainkysymys ei kuitenkaan ole kulttimaine vaan rahasta luopuminen.

”Olen irrottanut itseni elokuvamaailmasta. Menen töihin kaukaisiin lähiöihin yksinkertaisten välineiden kanssa, lähes ilman rahaa. Olen aika kaukana niin sanotusta kulttuurista.”

Keskiluokkaisessa perheessä kasvanut Costa tutustui kotikaupunkinsa slummeihin 1990-luvun puolivälissä, kun Kap Verdessä kuvatun Casa de Lavan avustajat pyysivät ohjaajaa viemään viestejä Lissabonissa asuville sukulaisilleen.

Kävi ilmi, että melkein kaikki vastaanottajat asuivat sokkeloisessa, useimmille lissabonilaisille vieraassa Fontainhasissa.

”Alue oli silloin hyvin suljettu, kuten ghetot aina ovat. Minä olin kuin joulupukki, kun kiertelin lahjasäkkini kanssa kyselemässä, asuuko täällä rouva se-ja-se.”

Ajan mittaan Fontainhasista tuli Costan studio, johon ohjaaja ajeli joka aamu bussilla digivideokamera sylissään ja ryhtyi paiskimaan hommia samalla kun paikalliset kauppiaat availivat puotejaan.

Elokuvia tehtiin asukkaiden ehdoilla: Fontainhasin siivoojien ja rakennustyöläisten kallisarvoisia yöunia ei sopinut häiritä kirkkailla valoilla, joten Costa opetteli pärjäämään ilman. Pakkohämärästä muodostui kuvakieli, jota verrataan hollantilaisten mestareiden maalauksiin.

Helppoja lähestyttäviä Costan elokuvat eivät ole, eikä sitä ole synkkämielinen ohjaajakaan. Costan elokuvat ovat kiistattoman kauniita, mutta myös liki sietämättömän hitaita ja ahdistavia. Sodankylän yössä suurin osa katsojista jätti kolmituntisen No Quarto da VandaOssos (Bones, 1997), No Quarto da Vanda (In Vanda’s Room, 2000) ja Juventude em Marcha (Colossal Youth, 2006).

Nyt Costa seuraa slummista karkotettuja ihmisiä näiden uusissa asuinpaikoissa. Fontainhasin tuhon jälkeen slummin asukkaat nimittäin ripoteltiin laitakaupungin vuokrakasarmeihin, entistä kauemmas turistikeskustasta.

Pakkosiirrot eivät vähentäneet köyhyyttä, Costa alleviivaa, vaan tekivät siitä vähemmän silmiinpistävää. Kurjuus on ohjaajan mielestä syventynyt, kun itse rakennetuista hökkeleistä on siirrytty vieraiden rakentamiin kerrostaloasuntoihin, joiden ovissa on lukot ja naapureita ei tunneta.

Nyt vietetään EU:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista teemavuotta. Fontainhas on vain yksi lukemattomista kaupunkiköyhyyden ruumiillistumista, joita eurooppalaiset kulttuurikaupungit ovat viime vuosina siivonneet katukuvastaan. Miten Costa määrittelee köyhyyden?

”Köyhyys ei tarkoita kosteaa, viemäritöntä asuntoa, se on jotain muuta”, Costa pohtii. ”Jokin saa useimmat näistä ihmisistä kaipaamaan takaisin slummiin. He tuntevat menettäneensä jotain, mitä eivät osaa määritellä.”

Portugali on yhä kotiapulaisten maa: jopa alemmalla keskiluokalla on sisäkkönsä. Sen mahdollistaa halpa naistyövoima, jota siirtolaisenemmistöisissä slummeissa riittää. Myös Costan elokuvien naishahmot siivoavat keskiluokkaisia koteja ja näkevät samalla, mistä itse jäävät paitsi.

”Siivotessaan he tekevät muistiinpanoja siitä, mitä kuuluu omistaa… ja yhtäkkiä kaikilla heistäkin on kodeissaan TV ja jääkaappi. Nyt he elävät kapitalismissa.”

Hanna Nikkanen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu