Puna-armeijan bordelli

Vallatun Berliinin naiset jäivät toisen maailmansodan jälkeen kansallisen häpeän ja sankarimyytin alle.

Toisesta maailmansodasta on kulunut jo yli 60 vuotta, eivätkä saksalaiset halua olla enää isoja pahoja SS-susia, vaan myös sodan loppuselvityksessä kärsineitä tavallisia selviytyjiä.

Nimettömänä viitisentoista vuotta toisen maailmansodan jälkeen julkaistun Nainen Berliinissä -kirjan uudelleenlämmittely Saksassa liittyy saksalaiseen itsetutkiskeluun, natsimenneisyyden kasvojenpesukampanjaan ja uuskansalliseen uhoon – mutta vain osittain.

Päiväkirjanomaista tarinaa lukiessa tulee nimittäin väistämättä mieleen, kuinka vähän puhutaan sodasta naisten näkökulmasta: nälästä ja pelosta, kotikaupungin miehityksestä, naisten ja lasten kohtaamasta väkivallasta. Naiset ovat pysytelleet sodan jälkeenkin aina taustalla miesten muistellessa sankaritekojaan.

Mutta kuinka moni mies on pystynyt kuvaamaan sotaa todella rehellisesti? Maattuaan korsuissa tai juoksuhaudoissa kuukausikaupalla nälkäisenä ryysyläisenä, ammuttuaan haavoittuneita ”vihollisia”, myös naisia ja lapsia.

En muista lukeneeni montakaan kuvausta, jossa taistelun tauottua miessankari tunnustaisi osallisuutensa sotarikoksiin, joukkoraiskauksiin, sotavankien tai siviilien surmiin. Kauppojen ja taideaarteiden ryöstely voidaan mainita sivulauseella.

Nainen Berliinissä kirjaa koruttomasti ja arkisesti kaikkiin nykyisiinkin sotiin liittyvän naisiin kohdistuvan väkivallan: raiskaukset. Raiskaajan roolissa on Berliinin itäosat keväällä 1945 miehittänyt puna-armeija, jolla on anonyymin kertojan kuvauksissa varsin yksilölliset kasvot.

Ympärillä riehuvat raiskaajat vaihtelevat 16-vuotiaista likaisista ”mongolikasvoisista nuorukaisista” ja ”siperialaiskarhuista” sivistyneisiin, kirjallisuudesta ja taiteesta keskusteleviin upseereihin. Tällaisesta älykkömajurista tulee lopulta myös kertojan ”suojelija”.

Voi helposti kuvitella, millaisiin raakuuksiin rivisotilas tai partisaani syyllistyi saapuessaan Berliiniin. Kun puna-armeijan hyökkäys 16.4.1945 kaupungin itäosiin alkoi, etujoukossa saapui marsalkka Georgi Zhukovin johtama miljoonainen valkovenäläisarmeija, mukana suuri joukko omaisensa ja kotinsa menettäneitä partisaaneja.

Miehittäessään Valko-Venäjää saksalaiset sotilaat polttivat kyliä ja tekivät joukkomurhia aiheuttaen siviiliväestölle valtavaa kärsimystä. Nyt valkovenäläiset neuvostosotilaat pääsivät Saksan ytimeen kostamaan. Itärintamallahan sota oli muutenkin julminta. Siellä sijaitsivat keskitysleirit omine bordelleineen, siellä oli saksalaisia vastassa venäläinen bolshevikki ja ”ali-ihminen”, jonka kohtalona oli joka tapauksessa tulla eliminoiduksi tai ”siirretyksi” vielä kauemmaksi itään.

Hitler kieltäytyi evakuoimasta Berliiniä sodan jaloista. Kaupungissa oli pari miljoonaa siviiliä, pääosin naisia ja lapsia. Moni avuton berliiniläinen joutui puna-armeijan koston kohteeksi. Omaisuus, arvoesineet ja taideaarteet ryöstettiin Berliinin itäosista jo touko–kesäkuussa 1945. Ainakin 100 000 naista raiskattiin.

Puna-armeija ei ollut Berliinissä raiskaajan roolissaan silti sen pahempi tai parempi kuin minkä tahansa maan ”voitokas” armeija toisen maailmansodan, Vietnamin, Balkanin, Lähi-Idän tai Afrikan rintamilla. Esimerkiksi japanilaiset sotilaat käyttivät juuri ennen Hiroshimaa seksiorjinaan vähintäänkin 200 000 vangittua siviiliä, korealaisnaista. ”Bordellitoiminta” oli äärimmäisen tehokkaasti organisoitua, jopa valvottua.

Päiväkirjanpitäjä on 34-vuotias sivistynyt saksalaisnainen, joka on matkustellut ennen sotaa Euroopan eri maissa, Moskovassakin. Hän osaa hieman venäjää, mistä syystä hän on monessa mielessä kotikorttelissaan avainasemassa: tulkki, välittäjä, rauhanrakentaja, ruuanhankkija.

Juuri ruokahuolto on koko raiskausdraaman avainkysymys. Miltei jokainen raiskaaja katsoo olevansa hyväntekijä tuodessaan nälkään nääntyville siviileille leipää, lihaa, rasvaa ja sokeria, joskus jopa viinipullon – ja ottaessaan maksun vuoteessa. Usein kenkiä riisumatta ja taatusti kondomia käyttämättä.

Miehityksen alkuvaiheessa raiskaukset ovat kertojan mukaan väkivaltaisempia, jopa joukkoraiskauksia, ja ne kohdistuvat kaikenikäisiin naisiin. Moni raiskauksen uhri tapetaan tai tekee itsemurhan. Moni sairastuu sukupuolitauteihin tai kuolee myöhemmin aborttiin.

Vähitellen naiset jaetaan venäläisten rivimiesten ja upseerien kesken ja raiskaustapahtuma ikään kuin naamioituu kahden vaihtokaupaksi tai ”suojeluksi”. Mistään vapaaehtoisuudesta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan pelko, nälkä ja väkivalta väijyy koko ajan taustalla – niidenkin ”iloluontoisten” naisten kohtaloissa, jotka kertoja panee lähikortteleissa merkille.

Selviytyäkseen monet raiskatut berliiniläisnaiset alkavat pian keskustella keskenään kokemuksistaan, raiskauksien määrästä, väkivaltaisuudesta ja jopa Iivanoista enemmän tai vähemmän epäsiisteinä miehinä. Murrosikäisiä tyttäriä piilotellaan ullakoilla tai naamioidaan vanhoiksi ja sairaiksi.

Päiväkirjanpitäjän suhde venäläisiin on jatkuvista raiskauksista huolimatta melkein ymmärtävä. Silti lähes kaikki mahdolliset rotuopin ja natsi-ideologian stereotypiat kyllä luonnehdinnoissa esiintyvät: Iivanat ovat juoppoja, laiskoja, varastelevia ja epäsiistejä. Heistä ei ole organisoimaan edes tuhotun kaupungin siivousta. Myös kallonmuodoissa ja miesten ruumiinrakenteissa on toivomisen varaa.

Suhtautuminen venäläisiin saa päiväkirjamerkinnöissä joskus ripauksen hirtehishuumoria, joka kuitenkin loppuu saksalaismiehen ilmaantuessa näköpiiriin. Vaikeneminen alkaa – ja jatkuu näihin päiviin saakka, vaikka Berliinissä tiedetään kasvaneen puna-armeijalaisten jälkeläisiä siinä kuin Suomen Lapissa saksalaismiesten.

Puna-armeijan sankarillisuus on myytti, jota nykyinenkin Venäjä Vladimir Putinin johdolla yhä tiukasti vaalii. Berliinin vapauttajat eivät virallisesti syyllistyneet mihinkään laittomuuksiin.

Sankarillisista kuvista ja lukuisista lavastuksista huolimatta puna-armeija oli sodan loppuvaiheessa lähinnä ryysyläisten armeija. Lomia ei juurikaan annettu eikä tunnettu – miehet saattoivat viettää rintamalla vuosikausia käymättä kotona lainkaan: harvat lomat olivat vain parin päivän pikavisiittejä. Tämä jos mikä brutalisoi rintamamiehet. Myös armeijan ja partisaanien varustus oli sitä luokkaa, että surmatuilta saksalaisilta ryöstettiin ensimmäiseksi saappaat, housut ja kellot.

Rintamakirjeenvaihtaja ja kirjailija Konstantin Simonov on kertonut kuinka alastomiksi riisutuille tapetuille saksalaissotilaille piti ensin etsiä housut jalkaan, jotta heidät olisi voinut kuvata. Niinpä kirjeenvaihtajien ja -kuvaajien kuorma-autoihin lastattiin aina varavaatteita ruumisröykkiökuvia varten. Lavastusta sekin.

Nainen Berliinissä perustuu ilmeisesti aitoihin päiväkirjamerkintöihin ja siis dokumentaarisiin silminnäkijä- ja kokijahavaintoihin keväällä ja alkukesällä 1945.

Päiväkirjat julkaistiin ensi kerran 1954–55 Yhdysvalloissa ja Englannissa, mutta saksaksi vasta 1960. Kun ”seksisuhteet” vihollisen kanssa aina ja kaikkialla ovat olleet tabu, kirja sai hyvin kriittisen vastaanoton ja sen sanottiin ”häpäisevän saksalaisnaisten kunniaa”.

Päiväkirjanpitäjä pysytteli anonyymina, ja kielsi uusintapainokset. Hän eli 90-vuotiaaksi ja uusi painos Saksassa ilmestyi vasta 2002 – aiheuttaen edelleen ristiriitaisia tunteita ja paljon keskustelua. Nyt paljastettiin myös tekijän henkilöllisyys. Hän oli Sorbonnen yliopistossa Pariisissa opiskellut saksalainen journalisti Marta Hillers (1911–2001), joka meni pian sodan jälkeen naimisiin ja muutti 1950 Sveitsiin.

Hiljattain paljastui myös Nobel-kirjailija ja saksalaisten omatunto Günter Grassin osallisuus SS-panssaridivisioonassa, joka kuului natsipuolueen Waffen-SS:ään. Grass on käsitellyt sodan kokeneiden ja kokemattomien sukupolvikuilua 2002 ilmestyneessä kirjassaan Ravunkäyntiä. Se päättyy paljon puhuviin lauseisiin: ”Historia, tai tarkemmin sanoen meidän kokoon keittämämme historia, on kuin vessanpönttö. Me vedämme vessan yhä uudestaan, mutta paska nousee aina pintaan.”

Artikkelin kirjoittaja on Venäjä-tutkija Joensuun yliopistosta. Anonyymi tekijä: Nainen Berliinissä. Päiväkirja 20.4.–22.6.1945. 299 s. Gummerus 2006. Suomennos Ilona Nykyri.

Pentti Stranius

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu