splash_image.jpg

Puhuja pullon punonut puolestaan

Ironisesta työnimestä lopulta kirjan otsikoksi päätynyt ”Vastakaanon” herättää kysymyksiä.

Outoa outoa. Tämä antologia on yksi yritys näyttää, mitä vuosina 2000–2010 tapahtui suomalaisessa runoudessa. Suomalaisen kirjallisuuskentän institutionaalinen muutos on alkanut viimeisen viiden vuoden aikana voimakkaasti runoudessa. On tapahtunut jotain. Runoutta ei voikaan hallita. Vastakaanon nimenä vihjaa, että käsillä oleva runous eroaa jotenkin muista. Runoilijat ovat rohkeita ja hyvännäköisiä.

Monet runoilijat hyödyntävät yllättäviä rekistereitä, äkkinäisiä vaihdoksia, toistoa ja kielellisiä epäpuhtauksia. Ei ole aina selvää, millaisia esteettisiä kriteereitä lukemisessa pitäisi soveltaa, jos siihen ylipäänsä on tarvetta, tai millaisin perustein yksittäisiä tekstejä voisi pitää onnistuneina.

Parhaissa kokeellisissa runoissa tämä puhujan paikantumattomuus on jatkuvaa.

Hyvässä kokeellisessa runossa kirjoittajan ja lukijan roolit lähenevät toisiaan.

Kokeellisen runouden kohdalla havahtuu usein eräänlaisen huojuvan lukuasennon sisältä. Jos olet tyhjä, eikä sinulle ole mitään annettu, kuvittelet kaiken. Ei ole aivan selvää, kuka tai mikä puhuu, runoilija vai kieli.

Runous olkoon vastedes sellaista. Onneksi lukijat ymmärsivät tämän uuden menetelmän merkityksen.

On siis hyvä pitää mielessä, että toisaalta näin on tehtävä. On myös muistettava, että tästä syystä keksitään Järjestys punainen lanka ohjaamaan yhteiseen maaliin. Olisi tärkeää pohtia esimerkiksi rajoitteiden roolia.

On totta. Tämä on pelkkä esimerkki.

Monet tekstit olivat toisinaan miellyttäviä toisinaan helvetti maan päällä. Loistavaa mutta myös absurdia toipumista, barbaarista barbariaa.

Yritän havainnollistaa. Mulle ainakaan ei kirjallisuus toimi pakopaikkana, vaan just päinvastoin: Määrittelemisen täytyy tapahtua. Näin ollen aikana, jona suuri osa merkityksistä uhkaa ohentua pelkäksi informaatioksi, runous voi muuttaa informaatiota takaisin merkityksiksi. Elää piilevä haave siitä, että runous voisi antaa sellaista ääntä ja merkitystä ihmisen tilanteelle, jota jopa laajat joukot pystyisivät ymmärtämään.

Merkittävä osa tämän antologian materiaalista kiinnittää huomion siihen, mihin runoudessa pyritään.

Kuten on jo varmaankin tullut selväksi, tärkeämpi kuin mikään näistä saavutuksista oli, että kokeilut tuntuvat koettelevan ainakin kirjallisuusinstituution vartijoiden hermoja.

Vallankumous ei tietenkään onnistunut heti.

Yhteenkään tällaiseen arvoitukseen ei toistaiseksi kenelläkään ole ollut ratkaisua. Ajatukset karkaavat päästä. Ajatukset sikiävät. Kaikki kirjataan ylös. Sarakkeisiin. Se tarkoittaa modernisaatiota: Kiinnostus urheilua kohtaan laskee.

On väistämättömän sekava olo.

Ja entäpä tulevaisuus! Kristus on täällä! Tuolla! heitä älkää uskoko.
Usko minua, kukaan ei todella epäile omaa kokemustaan, omaa versiotaan siitä mitä tapahtui.

Ja entäpä tulevaisuus!

Koemme sen kyllä. Ei tarvitse tietää.

On opittava unohtamaan jotta voisi muistaa, näin yksinkertainen paradoksi ei ilmaise mistä on kyse kun mistään ei ole kyse.

Nämä siis vain esityksenne herättäminä sivupohdintoina.

Tästä näkökulmasta on huomionarvoista, että ainoa todella radikaali kirjallinen teko tänä päivänä olisi kirjoittaa teoksiaan anonyymisti vailla palkintoa tai palkkaa: kirjallisuuden suurin haaste tulevaisuudessa on muuttua tuotteesta lahjaksi, kirjailijan suurin haaste puolestaan unohtua.

Juri Joensuu & al.: Vastakaanon. Osuuskunta Poesia 2011, 490 s.

Kritiikki on koostettu kokonaan Vastakaanon-kirjan lauseista. Kirjoituspalkkio on lahjoitettu Poesia-kustantamolle.

Anonyymi

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu