PUHEENVUORO

Vuosituhannen vaihteessa lähes puoli miljoonaa suomalaista eli köyhyysrajan alapuolella. Suomessa on 10 000 asunnotonta, ja määrä vain kasvaa.

paperinmakuista kamppailua köyhyyttä vastaan

Saattaapa olla, että monelta on voinut jäädä huomaamatta, että Suomen hallitus on ryhtynyt toteuttamaan köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastaista kansallista toimintasuunnitelmaa. Kansallinen toimintasuunnitelmahan kuulostaa hienolta. Siitä saa sellaisen vaikutelman kuin jotain hyvin merkittävää uutta toimintaa oltaisiin käynnistämässä ympäri maan.

Toimintasuunnitelma laadittiin EU:n aloitteesta itse asiassa jo vuosi sitten. Ajatuksena oli, että kaikki EU:n jäsenmaat laativat tällaisen suunnitelman ja lopulta kukin maa esittelisi oman toimintasuunnitelmansa EU:n sosiaalisen suojelun komitealle.

Sosiaalisen suojelun komitean alaisuudessa toimii puolestaan oma työryhmä, jonka tehtävänä on määritellä köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen indikaattoreita. Työryhmä käytti koko viime syksyn yrittäen päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä nämä indikaattorit ovat.

Joulukuussa Brysselin EU-huippukokouksessa esiteltiin eri jäsenmaiden kansalliset toimintasuunnitelmat ja lyötiin lukkoon köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen indikaattorit. Sitten EU esitti jäsenmaille uusia toimintasuosituksia, ja nyt tämä pallottelu jatkuu asiantuntijaryhmien analysoidessa ja tutkiessa näitä toimintasuosituksia kussakin jäsenmaassa erikseen.

Kansallinen toimintasuunnitelma on kuitenkin jo täydessä vauhdissa. Vuoteen 2003 asti toimintasuunnitelman on määrä olla peruspilari prosessissa, jota kutsutaan vaihtoehtoisesti köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastaiseksi kamppailuksi tai köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastaiseksi taisteluksi.

Suomessa kansallinen toimintasuunnitelma muotoiltiin pääasiassa olemassaolevien poliittisten linjausten ja tutkimusten pohjalta. Suunnitelman laati 15-henkinen asiantuntijaryhmä, jossa oli mukana virkamiehiä, tutkijoita sekä järjestöjen edustajia.

Suunnitelman paikoitellen ristiriitaisesta ja epätasaisesta sisällöstä voi päätellä, että asiantuntijaryhmässä oli edustettuina keskenään varsin erilaisia eturyhmiä ja näkemyksiä. Karut tosiasiat suomalaisten kärsimästä laajalle levinneestä köyhyydestä ja yhteiskunnallisesta vieraantumisesta nimittäin hukkuvat byrokraattisen jaarittelun suohon.

Tässä yksi esimerkki:

”Asukasrakenteen yksipuolistuminen, korkea työttömyys ja pitkäaikaistyöttömien määrä, alhainen tulo- ja koulutustaso sekä alhainen osallistuminen ja äänestysaktiivisuus näyttävät liittyvän toisiinsa yhä tiiviimmin. Monissa kaupungeissa asuinalueet eriytyvät hyväosaisten ja toisaalta huono-osaisten ihmisten alueiksi.”

Ongelmat ovat siis hyvin yksiselitteiset, mutta jos etsii yhtä selkeitä ratkaisuja, niitä saa hakea turhaan:

”Kielteiseen kehitykseen pyritään usein puuttumaan kaupunkien omalla politiikalla. Eriytymiskehityksen torjumiseen tähdätään myös hallituksen kaupunki- ja kasvukeskuspolitiikalla, siihen liittyvillä lähiöuudistushankkeilla sekä EU:n rakennerahastojen ohjelmilla.”

Toisaalla tekstissä tällainen tympäisevä sanahelinä johtaa suorastaan ongelmien hämärtymiseen, kuten siinä kappaleessa, jossa tarjotaan ratkaisuja asunnottomuuteen:

”Asuntopolitiikan tavoitteena on luoda edellytykset kohtuuhintaisen asuntotarjonnan lisäämiselle elinkaarilaatua, alueellista tasapainoa, sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja ihmisten valinnaisuutta edistävällä tavalla.”

Ehkei silti ole kyse tarkoituksellisesta ongelmien välttelystä, vaikka toki hallituksen selvityksissä on paljon sitäkin. Pikemminkin lienee yksinkertaisesti niin, että köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen ongelmat ovat niin paljon laajempia ja mittavampia kuin ne ratkaisut, joita suunnitellaan tai ehdotetaan – tai joista edes unelmoidaan.

Toimintasuunnitelmasta löytyvät kriisin kylmät tosiseikat: Vuosituhannen vaihteessa Suomessa 460 000 ihmistä eli köyhyysrajan alapuolella. Maassa on 10 000 asunnotonta, ja määrä vain kasvaa. Maahanmuuttajat ovat selvästi alttiimpia jäämään asunnottomiksi kuin valtaväestö. Vammaiset ovat suurimmassa vaarassa joutua sosiaalisesti syrjäytyneiksi, ja he joutuvat myös kohtaamaan syrjintää useammin kuin muut.

Toimintasuunnitelmasta ilmenee myös, että sosiaalinen syrjäytyminen on usein yhdistelmä monia eri kriisejä, kuten mielenterveysongelmia, sairastumista, ylivelkaantumista tai päihdeongelmia.

Kun oikein etsimällä etsii, koukeroisten sanankäänteiden seasta löytyy myös kohtia, joissa uidaan hallituksen politiikan vastavirtaan ja osoitetaan, missä kohdin kehitys on saattanut kääntyä väärään suuntaan:

”Tulojen uudelleenjako alentaa köyhyyttä Suomessa hyvin tehokkaasti. Uudelleenjakovaikutus on kuitenkin heikentynyt vuoden 1994 jälkeen yhtäältä verotuksen kevenemisen ja toisaalta sosiaaliturvaetuuksien muita tuloja hitaamman kehityksen takia.”

Mutta vaikka suunnitelmassa luetellaan lukuisa määrä pieniä toimenpiteitä, joiden pyrkimyksenä on vähentää köyhyyttä ja syrjäytymistä, konkreettisia ratkaisuja siinä ei juuri ole.

Työllistymistä pidetään pääasiallisena ratkaisuna, mutta siitäkään ei yksinään ole suurta apua, kun sosiaalinen syrjäytyminen niin selvästi koskettaa monia elämänalueita. Eihän pelkkä työpaikka välttämättä tarkoita sitä, etteikö ihminen voi olla syrjäytynyt muista syistä.

Mikä sitten auttaa? Täysin erilainen lähestymistapa köyhyyden ja syrjäytymisen ongelmiin löytyy YK:n tiede- ja kulttuurijärjestön Unescon lukuisista selvityksistä ja suosituksista. Mutta näissä selvityksissä ei puhutakaan köyhyydestä ja syrjäytymisestä Euroopassa, vaan kehitysmaissa.

Etelän maille tarjotaan aivan toisenlaista ratkaisua kuin täällä pohjoisessa: ihmisillä ja yhteisöillä tulisi olla paremmat mahdollisuudet vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon ja siihen kuinka yhteiskuntaa pyöritetään. Kuvitelkaa ”kansallinen toimintasuunnitelma”, joka perustuisi tuolle ajatukselle.

Mark Waller