pudonneiden kuoro

Q-teatteri ahtautuu kaapin ja seinän väliin Esa Kirkkopellon johdolla.

Helsinkiläisen Q-teatterin lavalla kaikuu suomenkielinen gospel. Näyttelijät tiivistyvät kahdeksan hengen kuoroksi, joka yllyttää itsensä omintakeiseen svengiin aseinaan a cappella -laulu, kättentaputukset ja jalkojen tömistely. Amerikan mustien hengellinen musiikki lyö kättä valkonaamojen virsiperinteelle.

Tulos on enemmän kuin osiensa summa. Henki puhuttelee. Tuiman oloinen ohjaaja Esa Kirkkopelto nyökyttelee päätään hymyillen katsomon puolella. Tunturikadulla harjoitellaan blueskomediaa Vetoapua ja läheltä piti -tilanteita. Näytelmän kantaesitys on syyskuussa.

Q-teatteri on nyt jo yli kolmekymppisten teatterintekijöiden vastaus laitosteattereiden luutuneisuudelle. Se on onnistunut vakiinnuttamaan asemansa ja pysynyt silti riippumattomana.

Samaan sukupolveen kuuluva Esa Kirkkopelto on kunnostautunut muissa teattereissa ohjaamalla ja käsikirjoittamalla 1990-luvulla muun muassa Mahnovitsinan ja Yrjö Kallisen valaistumisen. Kun nämä tekijät yhdistävät voimansa, ovat odotukset korkealla.

Kirkkopelto on keskittynyt seitsemän viime vuotta tieteeseen ja väitteli viime vuonna metafysiikan tragediasta filosofian tohtoriksi Ranskan Strasbourgissa. Nyt on tullut aika palata teatterin pariin.

”Q-teatterista pyydettiin ohjaamaan, ja olen jo kaivannutkin näyttelijöiden pariin. Koen tämän foorumin jonkinasteisena vapaiden taiteilijoiden liittona, jonne tulen työskentelemään mielelläni.” Hän on myös käsikirjoittanut tekstin, mutta pitää olennaisena kollektiivisuuden vaikutusta lopputulokseen.

”En kirjoittanut valmista näytelmää, vaan sata sivua kohtauksia, joita täällä nyt yhdessä veivataan”, Kirkkopelto summaa lähtökohtia. ”Tässä näytelmässä on kahdeksan tasavahvaa karaktääriä. Kaikkia yhdistää jonkinasteinen henkilökohtainen kärsimys tai romahdus, jonka seurauksena päädytään uusiin elämänvalintoihin.”

Työvoimatoimiston virkailija Kerttua esittävä Anna-Maija Valonen-Nylund ruotii joukon ryhmähenkeä. ”Näytelmän ihmiset pitävät yhtä ja auttavat toinen toisiaan, ja se heijastuu myös tekoprosessiin.”

Näytelmässä työnsä, perheensä tai hermonsa menettäneet, kaapin ja seinän väliin pudonneet henkilöt liittyvät Kenoosis-nimiseen kuoroon. Kohtalotoveruuden lisäksi henkilöhahmoja yhdistää musiikki.

Tommi Korpela on saanut esittääkseen psykiatri Markuksen. ”Roolihenkilöni johdolla uidaan sisään näytelmän maailmaan. Esitän lääkäriä, joka kokee loppuunpalamisen ja joutuu hakemaan itselleen hoitoa. Lääkkeeksi neuvotaan liittymistä kuoroon”, hän pohtii.

Esa Kirkkopellon mukaan näytelmän päähenkilö pyritään häivyttämään ja valokeilaan nousee lopulta itse kuoro.

Kreikan sana kenôsis tarkoittaa tyhjenemistä. ”Vetoapua ja läheltä piti -tilanteita on yritys lähestyä näyttämön keinoin aikakaudellemme ominaista henkisen tyhjenemisen kokemusta”, määrittelee ohjaaja.

”Voisiko tyhjenemisen seurauksena tulla esiin jotain heikosti tunnettua ja vaikeasti koettavaa, mutta silti aina voimassa ollutta, teatterin tapauksessa kenties näyttämö itse?” Kirkkopelto kysyy.

Yhtenä näytelmän teemoista voi pitää itse taiteentekemisen prosessia. ”Tarkoituksena on luoda tietynlainen maailma, joka tässä avataan ja synnytetään. Näytelmän maailma on rinnakkainen tälle maailmalle, joka me tässä yhteisesti ymmärretään. Tällainen maailma muotoutuu koko ajan yhteisen todellisuutemme alakerroksissa ja sitä tässä tutkitaan. Myös katsoja kutsutaan tähän osalliseksi”, sanoo Kirkkopelto.

Kaikki kulkee siis tyhjenemisen kautta, ja ehtona tähän on luopuminen. Vääjäämättömästi tyhjeneminen lopulta kannattaa.

Työryhmän jäsenet käsittävät tyhjenemisen kukin omalla tavallaan. ”Miellän sen jonkinlaisena pyhänä kokemuksena. Kristus tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon”, pohtii Anna-Maija Valonen-Nylynd.

”Me pelätään sitä tyhjyyttä mikä meissä kaikissa on, mutta jippo on siinä, että tyhjyyden kanssa pitää tulla toimeen, eikä täyttää sitä jollain turhalla”, sanoo musiikista vastaava Vando Suvanto, musiikin monitoimimies. ”Monet parisuhteet tuntuvat perustuvan vain siihen, että pelätään yksinäisyyttä. Toisaalta parisuhteet perustuvat sosiaalisiin paineisiin, kun pitää olla jonkun kaa”, Suvanto selvittää.¨

¨

Tommi Korpela sukeltaa hetkeksi psykiatri Markuksen päähän. ”Roolihahmoni joutuu kohtaamaan tyhjenemisen konkreettisesti. On vain hyväksyttävä, että pitää lähteä tyhjältä pöydältä ja vielä sellaiseen suuntaan, mitä tää tyyppi ei vois aavistaakaan.”

Kirkkopellon mielestä nykymaailmassa toiset pysyvät kärryillä ja toiset putoavat, joten tyhjyyden kohtaaminen on päivänselvää. Siitä ovat esimerkkeinä vaikkapa uupumus ja masennus. Tyhjyyden käsite on moniulotteinen.

”Kaikki pyörii tyhjyyden ympärillä. Se toisaalta pelottaa, se on sitä mikä on kaikkein kauheinta, mutta toisaalta se, joka nimenomaan auttaa”, Kirkkopelto toteaa.

Jokainen joutuu kohtaamaan tyhjyyden. ”Tässä pyritään tuomaan esiin asian, sanotaanko, hengellinen puoli. Tyhjeneminen ei ole pelkästään iso kysymys, vaan se on vielä isompi kysymys. Se on ehkä kaikista isoin kysymys. Peruskysymys. Sama tyhjyys, joka ihmisiä ahdistaa ja sortaa, sen varaan pitäisi pystyä myös rakentamaan. Tyhjeneminen pitäisi pystyä oivaltamaan uudella tavalla”, evästää Kirkkopelto.

Näytelmän musiikilliset kellukkeet, deltablues ja negrosprituaalit, ovat pohjoisamerikkalaista alkuperää. Esa Kirkkopelto on laatinut niihin suomenkieliset tekstit. Osa materiaalista on Alan Lomaxin 1940-luvulla Yhdysvaltain etelävaltioista tallentamaa perinnettä, lähinnä mustien työ- ja vankilalauluja. Tästä aarreaitasta Vando Suvanto ja Kirkkopelto ovat valinneet näytelmään sopivat laulut.

”Mun rooli on lähinnä sovittaja ja kuoronjohtaja. Mukaan on toki eksynyt pari omaakin numeroa”, summaa Suvanto tehtäväänsä.

Valkoisen miehen tai naisen eläytyminen mustan musiikin traditioon on aina haaste. Lopputulos on helposti teennäinen. Q-teatteri on ratkaissut ongelman välttämällä suoraa kopiointia. ”Pyrimme tekemään tämän ryhmän näköistä ja kuuloista musiikkia”, tähdentää Suvanto.

Suomen kieli tuo ilmaisuun tuoreen tulokulman. Mielessä häivähtää samanlainen tuulahdus kuin kuullessa Tuomari Nurmiota ensi kertaa. ”Blues on musiikkia, joka nousee tyhjyydestä ja ikävästä. Mississippin kurjissa oloissa syntyneestä musiikista käytetään termiä roots-musiikki. Se on kummallista, kun kyse on nimenomaan juurettomuudesta. Juurethan ovat Afrikassa”, huomauttaa Esa Kirkkopelto.

Tommi Korpelaa hirvitti kynnys esittää mustaa musiikkia. ”Kun kuulin nauhoja, ajattelin, että tästä ei tuu vittu ikinä mitään. Ensikuulemalta biisit olivat kumman simppeleitä, mutta paljastuivat yllättävän monimutkaisiksi ja vaikeiksi. Vasta kun pääsee pintaa syvemmälle, homma alkaa toimia.”

Pari vuotta äitiyslomalla ollut Anna-Maija Valonen-Nylund riemuitsee paluustaan näyttämölle. ”Kun tulin takaisin teatteriin, oli hienoa huomata, miten laulamalla pääsee tiettyyn yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Kun keho resonoi, ja parhaimmillaan koko kuoro soi harmonisesti ympärillä, on ihminen auki ja vapaa ilmaisemaan itseään.”

Q-teatterin blueskomediassa kuorossa laulaminen on keino selviytyä kriiseistä ja niiden aiheuttamista muutoksista. Kenoosiksen ohjelmisto on uskonnollista, vieläpä vahvasti kristillistä.

”Kristillinen uskonnollisuus on tässä yhteydessä vain yksi hengellisyyden muoto. Se vain on yksi vaihtoehto tää Jeesus-musiikki”, Valonen-Nylund sanoo. ”Tärkeämpää on ymmärtää se, että ihmiset nykypäivänä pyrkivät työntämään tyhjyyden kokemusta pois sillä, että pitää olla paljon asioita, paljon tekemistä. Ei haluta joutua vastakkain sen kanssa, että pitää pysähtyä ja katsoa tyhjyyttä ilman mitään tekosyitä.”

Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Modernin länsimaalaisen ihmisen halu kuluttaa ja ostaa tarpeetonta materiaa lienee tyypillinen esimerkki sisimmässä oleilevan tyhjyyden täyttämisestä. Haemme hetken nautintoa, josta maksetaan lopulta kova hinta.

Kun vanhaan bluesnumeroon vaihtaa sanan baby paikalle sanan Jesus, se kuulostaa hyvältä, jotenkin vielä enemmän bluesilta, olematta silti uskonnollista.

”Vanhassa gospelissa sanat on suoraan Ilmestyskirjasta. Ne voi olla teksteinä tosi korneja ja naiiveja, mutta se message, joka sieltä tulee, onkin jollain ihan toisella tasolla”, Kirkkopelto täsmentää.

Näytelmän sanoitukset eivät olekaan suoraan virsikirjasta, vaan Jeesuksen sijaan lauletaan valosta ja voimasta.

”Mulle suuri rakkaus ja kunnioitus tuota musaa kohtaan on tärkeämpää kuin se mitä siinä sanotaan. Se on vaan niin suurta musiikkia ja siinä on sitä spirittiä”, sanoo Suvanto.

”Tapahtuuhan näin muuallakin, jos menee urkukonserttiin kuuntelemaan Bachia, ei välttämättä ajattele, että se on uskonnollista musiikkia”, Kirkkopelto vertaa.

Näytelmää parantaa entisestään kuoronjohtaja Aarettia esittävän Taisto Oksasen niiloylivainiomainen hurmioituminen. Saarnamiehen punteissa vipattaa enemmän kuin keskivertorokkarilla. Kirkkopelto hehkuttaa menoa. ”Tää on hengellistä musiikkia ihmisille, jotka eivät ole uskovaisia.”

Puuvillapellolta varastettu svengi saa katsojan polkemaan tahtia. Kollektiivisessa improvisoinnissa laulajien äänet taipuvat maukkaasti sinisiin säveliin. Roolihahmoista yksikään ei ole varsinainen uskovainen.

Päivi Säävälä-Kirkkopelto on suunnitellut näytelmän visuaalisesta ilmeestä harkitun riisutun. Valomiehet Jarmo Mäkäläinen ja Janne Björklöf viimeistelevät näyttämön askeettisen vaikutelman. Äänisuunnittelusta vastaa Antti Viirkorpi.

Kirkkopellon tekstissä ja tavassa ohjata on rankkojen aiheiden ja maailman raadollisuuden lisäksi herkkyyttä, joka tuo esiin arkipäiväistä inhimillisyyttä. Roolihahmojen lämpö toisiaan kohtaan saa katsojan silmäkulmat kostumaan. Henkilöiden kertomat lapsuusmuistot linkittyvät kipupisteisiin, joissa kriisit kärjistyvät.

Näyttämöllä on kavalkadi hulluja, joista Elina Knihtilän esittämä Tuulikki turvautuu pehmoleluihin, Jari Hietasen Jerryä vainoavat sotamuistot ja Antti Jaakolan Tero seurustelee humanoidien kanssa. Vastoinkäymisistään huolimatta jokainen on valmis auttamaan toistaan. Kaaoksen keskellä joku on aina sen verran tolkuissaan, että pystyy kääntämään laivan kurssin pois karikosta.

Näytelmän henkilöt ovat kaikki avun tarpeessa. Myös auttaja tarvitsee apua. Tommi Korpelan psykiatrin psykiatrina toimii Leo Raivion esittämä Klasu. Tämä vakavarainen ylilääkäri kärsii yksinäisyydestä, jota ei korvata englantilaisilla urheiluautoilla tai edes vinttikoiran omistajan ylpeydellä. Klasu ajautuu sairaalatyöstään vaihtoehtoisten hoitomuotojen pariin. Hän saa nukkuessaan shamanistisia kykyjä, ja pienillä ”tupsluikkareilla” on ihmeitä tekeviä vaikutuksia.

Heikomman puolella näytelmä on vahvasti, mutta puhe vähemmistöstä saa Kirkkopellon mietteliääksi.

”Onko meillä tässä ajassa vähemmistöjä ja sorrettuja samassa mielessä kuin vuosisadan alun Yhdysvalloissa? Tyydyttääkö tämän ajan ihmistä ajatus kuulua johonkin luokkaan? Ehkä me kaikki olemme jollain lailla sorrettuja”, Kirkkopelto vakavoituu.

”Tälle ajalle on ominaista ihmisten kaipaus jonnekin, minne koskaan ei pääse”, tiivistää Valonen-Nylund.

Ohjaaja porautuu rationaalisen Homo economicuksen meduusamaiseen tajuntaan.

”Elämme tyhjentymisen ja täyttymisen ristiaallokossa. Modernille ihmiselle eheytyminen ja parantuminen ei ole koskaan pysyvää”, sanoo Kirkkopelto.

”Kuoro on tässä enemmän kuin pelkkää musiikkia. Kun yksilöillä on ongelmia itsensä kanssa, kuorosta löytyy se yhteisöllisyys missä kaveria ei jätetä”, Suvanto tulkitsee.

Tyhjä on hetken täysi. Esa Kirkkopeltoa kiinnostaa tämä paradoksi. ”Kenoosiksessa opetellaan sellaista olemisen tapaa, jossa jätetään itsestä jokin osa lepattamaan. Ei kuvitella olevansa liian eheitä.”

”Perusluottamus olemassaoloon on pitkälti sitä, että sä tyhjennyt ja sä täytyt. Sitä ei itse omin voimin saa, vaan se annetaan sinulle lahjaksi tai sitten sut paiskataan olemassaoloon. Itse sitä ei pysty itselleen tuottamaan kuin korkeintaan keinotekoisesti ja sitten seuraakin jo romahdus. Näillä näytelmän ihmisillä on aika vahva luottamus toisiinsa”, Kirkkopelto filosofoi.

Tarja Nyberg esittää näyttelijä Seijaa, joka ei uskalla mennä ensi-iltaan. Hän haaveilee tavallisten ihmisten elämästä. Kirkkopelto mietiskelee taiteilijoiden itsekkyyttä.

”Taiteilija kamppailee usein tuollaisten asioiden kanssa. Toisaalta täytyy olla itsekäs ja pystyä irrottautumaan tietyistä sidonnaisuuksista, että pystyy käsittelemään sellaista vaikeasti tavoittavaa asiaa kuin maailma. On otettava askel sivuun, että pystyy sanomaan jotakin. Itsekkyyden toinen puoli on se, että sairastuu itseensä.”

Ohjaaja kiteyttää, että taiteilijan itsetunto heilahtelee kaikkivoipuuden tunteesta täydellisen mitättömyyden oloon.

Suomalaista yhteiskuntaa leimaa työkeskeisyys. Ne, joilla töitä on, uupuvat taakkansa alle, Kirkkopellon näytelmässä loppuun palanut kuoronjohtaja näkee pelkkää harmaata.

”Yhteiskunta tietysti rakentuu tietynlaisille ideoille ja ideologioille. Yksilö on omine tahtoineen aika heikko tällaista koneistoa vastaan. Ei siihen silti tarvi uskoa. Jos totean, ettei tämä ole totta tai että tämä on epäoikeudenmukainen maailma, siihen voi liittyä muutama mun frendikin mukaan. Kyllä mikä tahansa maailma lakkaa olemasta, jos tarpeeksi moni uskoo niin”, Kirkkopelto toivoo.

Henkilökaartin kriisit kietoutuvat toisiinsa. Tapahtuu onnellisia ja onnettomia rakastumisia. ”Näkökulma on koko ajan pudonneiden puolella. Järjestäytynyt yhteiskunta on tässä proggiksessa marginaalissa”, sanoo Kirkkopelto. Lavalle ei tule poliisia tai huostaanottajia.

Kenôsis-termi liittää näytelmän laajempaan kulttuurihistorialliseen kontekstiin. Yksilötason pulmat nivoutuvat yhteiskunnallisiksi peruskysymyksiksi.

”Termin kautta voi ymmärtää historiallista kehitystä länsimaissa ja myös länsimaisen ihmisen ymmärryksen kehitystä. Siihen liittyy kaikenlaisia poliittisia, taiteellisia kiinnekohtia. Sen kautta voi ymmärtää muun muassa uskonpuhdistusta, vallankumousta, kommunismia. Tähän proggikseen liittyy mun päässä tällaisia suurempiakin juonteita, ainakin viittauksina”, toteaa Kirkkopelto ja pistää taas näyttelijöihin liikettä Q-teatterin tyhjällä näyttämöllä.

Esa Kirkkopellon blueskomedia Vetoapua ja läheltä piti -tilanteita Helsingin Q-teatterissa, Tunturikatu 16. Kantaesitys torstaina 18.9. kello 19. www.q-teatteri.fi

Timo Forss

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu