ElokuvaKirjoittanut susanna kuparinen

Prinsessa rakastuu

Lukuaika: 3 minuuttia

Prinsessa rakastuu

Teksti Susanna Kuparinen

Neitseellisestä lapsivaimosta eronneeksi milfiksi päätynyt Diana paljasti sen, kuinka naisen valintoja ohjaillaan hyväksynnällä ja päähän taputtelulla, Susanna Kuparinen kirjoittaa tänään ensi-iltansa saavasta Dianasta.

Elokuva Diana on saanut etenkin brittiläisessä mediassa murska-arvioita. Ohjaaja Oliver Hirschbiegel on veikkaillut, että osasyy voi olla Britanniassa edelleen vellova Diana-trauma.

Vain 36-vuotiaana kuollut prinsessa kampanjoi viime vuosinaan aktiivisesti maamiinoja vastaan ja keskitti edustustehtävänsä sosiaalisten ongelmien esiin nostamiseen. Armaneissa, tietysti.

Neitseellisestä lapsivaimosta eronneeksi milfiksi päätynyt Diana peilasi naisen rooleja. Hänen eri valintojensa vastaanotto mediassa paljasti sen, kuinka naisia ohjaillaan hyväksynnällä ja päähän taputtelulla.

Naisen paikka on kotona, naisen tehtävä on edustaa miehen rinnalla, pitää jalat ristissä, pää kiinni ja hoitaa lapset. Biletellä saa, mutta mekko nätisti ja hiukset kammattuna.

Samalla Dianasta on ihan yhtä mahdollista ajatella, että mitäs helvettiä, miksi kenenkään pitäisi vaivata päätään sekuntiakaan luksusmuijan sielunelämällä, anoreksioilla tai seksikumppaneilla. Kun maailmassa on niin paljon hätää, miksi empatiseerata loistohotelleissa itkeskelevää aristokraattia.

Diana-elokuvan vastaanottoa Briteissä on silti hankala ymmärtää.

Britit vaativat elokuvalta dokumentaarista otetta, mutta toisaalta ohjaajalla on ollut mahdoton tehtävä. Länsimaissa narratiivit ovat aina psykologisoivia. Usein ne kiertyvät keskeistapahtuman ympärille, jonka kautta selitetään kaikki henkilön valinnat. Sen kautta jäsentyy tarinan kaari.

Sen sijaan, että tunnustettaisiin todellisuuden ristiriitainen, useita erilaisia rinnakkaisia syy-seuraussuhteita rinnakkain kuljettelava luonne, keskitetään kaikki munat yhteen koriin.

Diana-elokuvassa keskeiseksi kaiken selittäväksi motiiviksi on nostettu erolapsen ikuinen yksinäisyys ja ulkopuolisuus, huolimatta miljoonista jatkuvasti tapittavista silmistä ja yli äyräiden vuotavasta rakkaudesta.

Kun aiheena on maailman edelleen kuuluisin nainen, josta kaikilla on oma tulkintansa, perinteisen kerronnan kautta on mahdoton prinsessasta tarina, joka tyydyttäisi kaikkia.

Tähän ohjaaja kuitenkin on pyrkinyt. Lopputulos on elokuva, joka ei miellytä oikein ketään. Se ei ole dokumentaari, se ei ole satu eikä se kerro mitään uutta, mutta ei toista se vanhaakaan riittävällä yksityiskohtaisuudella.

Elokuva ei ole loistava, mutta se ei ole huonokaan. Perustarinaltaan se on boy meets girl. Prinsessan ja pakistanilaisen lääkärin Hasnat Khanin suhde kesti pari vuotta, ja päättyi vain muutamia kuukausia ennen Dianan kuolemaa auto-onnettomuudessa.

Diana kaipaa normaalia miestä ja tavallista elämää. Suhteen esteenä on miehen haluttomuus tinkiä omasta identiteetistään häntä paljon kuuluisamman naisen vuoksi, vaikka jankuttamiseen asti rakkauttaan vannookin.

Diana tekee avioliitosta haaveillessaan kaikki väärät temput miehen egoa pönkittääkseen.

Jos lattea dialogi unohdetaan, suhteen tasapainohäiriöitä kuvatessaan elokuva on parhaimmillaan, jopa koskettava.

Elokuva maalaa ovelasti lääkärihepusta pintatasolla hirmuisen sympaattisen, mutta kun tilanteita katsoo hetkenkin tarkemmin, huomaa lekurin ja prinsessan välisen repivän reviiritaistelun. Rakkaudesta jankuttaminen näyttäytyy aika kolkkona, kun se ei näy teoissa.

Ehkä tarvitaan oikea prinsessa, että voidaan näyttää naisen alennustila mahdollisimman dynaamisesti.

On aivan sama onko versaceaissaan ja tiaroissaan keikkuva prinsessa tai Kallion kuppilasta kylmästi käyttäytyvän Jukkiksen perässä rönyävä Mirva – nainen kuin nainen päätyy miesten egosekoilujen uhrina puistonpenkille vollottamaan, polvet verissä, sukkahousut rikki ja bestiksen puhelinnumeroa näpelöiden.

Kuninkaallisten seuraaminen on meille taviksille eräänlaista runkkaamista: oman elämän käännekohdat peilataan massiongelmien yläpuolella liihottavien kauniiden ja rikkaiden vaiheisiin, ja tässäkin leffa toimii.

Alussa kuvataan pariisliaishotellia, jossa Diana vietti viimeiset hetkensä ennen kuolemaansa. Tirkistelyn tuoma kiihko on vertaansa vailla, kun kamera panoroi sisään hotellin ikkunasta huoneeseen, joka on sisustettu pieteetillä alkuperäisen näköiseksi.

Samoin Kensingtonin palatsi ja muut miljööt viekoittelevat loistokkuudellaan. Hetken aikaa Dianan hulppea elämä on katsojan omaa.

Kurjuuttakin väläytetään, häpeällisen kolonailistisesti. Miinojen repimät lapset ja muut maailman kurjat ovat pelkkä liikuttava taustakangas länsimaisen hyväntekijäprinsessan laupeudelle. Runkkuelokuvalta ei oikeastaan voi enempää vaatia. Jos haluaa tiukkaa analyysia auttajan paradoksista tai monivivahteisen reportaasin Kosovon sodan poliittisista taustoista, Diana ei ole oikea foorumi.

Lopultahan kaikki jetset-elämän varjopuolia – kuten paranoiaa hyväksikäyttäjistä tai perusihmissuhdehuolia – kuvaavat taideteokset ovat propagandaa massoille.

Niiden tehtävä on laskea jumalat maan päälle ja näyttää heidät Dianan tavoin lämmittämässä surullisena papuja palatsin keittiössä. Päämääränä on vähentää kaunaa ja herravihaa, pyyhkäistä pois se fakta, että raha tuo onnea, vaikka se ei voi poistaa kokonaan onnettomuutta.

On pakko vielä hetkeksi asettaa feministilasit päähän ja todeta, että ohjaajalta Naomi Wattsin ottaminen päärooliin on rohkea ja elokuvan taiteellisesti vankin valinta.

Watts näyttelee Dianan roolin aikuisen naisen lyömättömällä karismalla ja pienin elein. Watts on niin taitava, että saa puhallettua henkeä ylivarovaiseen dialogiin. Samalla raivo nousee siitä, että ohjaaja hassaa niin monta hetkeä, jolloin Watts olisi voinut päästää pirun irti.

Ehkä ylenmääräisestä empatiastaan johtuen ohjaaja ei uskalla näyttää Dianan yleisesti tiedossa olleita hulluja puolia. Prinsessa osasi olla ihan mahdoton riivinrauta ja kusipää. Tai sitten jälleen kerran psykologisointi vaivaa tätäkin elokuvaa.

Hyvä ihminen voi olla vain hyvä, ihminen ei voi olla moneksi yhtä aikaa.

Kuitenkin Wattsin saama vastaanotto todentaa elokuvien vieraantuneen naiskuvan.

Jotkut kriitikot ovat valitelleet sitä, että Watts on liian vanha. On totta, että 44-vuotias Watts esittää itseään 10 vuotta nuorempaa naista. Hän tekee sen silti niin vakuuttavasti, että muutama juonne siellä täällä on aivan järjetön syy teilata näyttelijävalinta.

Milloin muistatte, että miesnäyttelijöitä olisi kritisoitu iän takia vastaavalla tavalla?

Ikään kohdistuva kritiikki kertoo siitä, että naiset ovat edelleen häkissä: lahjakkuus, kauneus ja briljanssi eivät riitä, jos suupielessä on juonne, jonka ei pitäisi olla siellä.

Naisen elämä määritetään edelleen iän ja sitä myöten ulkonäön kautta. Nuori nainen ei voi kokea samoja tunteita tai kohdata samoja tilanteita kuin keski-ikäinen nainen. Kymmenen vuoden ikäero ja erään kriitikon paheksuma yli 10 sentin pituusero pudottavat näiden munapäiden mielestä Wattsin uskottavuutta maailman palvomana ikonina.

Se siitä sisäisestä kauneudesta, onko kukaan uskonut siihen muutenkaan?

On harmi, että Diana kuoli nuorena. Olisi ollut kiinnostavaa seurata, kuinka hänen vanhenemiseensa olisi reagoitu. Naisten ulkonäön suhteen yhä raivohullummaksi käyvässä maailmassa tuskin kauhean hyvin. Vai olisiko käynyt niin, että prinsessa olisi ajattomalla karismallaan rikkonut tämänkin lasikaton?

Nyt unelma ikuisesta nuoruudesta ja kauneudesta säilyy. Jos Diana ei olisi tajunnut kuolla ajoissa, hänet olisi pitänyt tappaa.

Oliver Hirschbiegel: Diana. Ensi-ilta tänään 8.11. Kolme tähteä.

Artikkeli julkaistaan myös Voiman numerossa 9/2013.