Pääkirjoitus: Kyynisempi sanoisi, että Suomi, kuten muutkin länsimaat, haluaa edelleen rajoituksettoman oikeuden riistää raaka-aineita ja paikallista työvoimaa halvalla.
Jokin uusi tuuli on puhaltanut viime kuukausina, kun ulkopoliittinen johto on lennellyt moneen otteeseen ympäri Afrikkaa. Syitä matkoille on varmasti monia, mutta ainakin Suomi haluaa afrikkalaisten valtioiden ääniä taakseen, tukemaan Suomen hanketta saada paikka YK:n turvallisuusneuvostosta.
Ja onhan valtionjohdon matkoilla tarkoituksena levittää myös perinteistä liberalismin ilosanomaa: ihmisoikeuksia ja vapaata kauppaa. Kyynisempi sanoisi, että Suomi, kuten muutkin länsimaat, haluaa edelleen rajoituksettoman oikeuden riistää raaka-aineita ja paikallista työvoimaa halvalla.
Sama vapaus ei koske tietenkään ihmisiä. Sen muistamme esimerkiksi kongolaisen Gilbert Adin tapauksesta, josta kerrottiin viime Voimassa. Tavarat ja raaka-aineet saavat liikkua ilman esteitä, perheet eivät.
Olisi helppo ajatella, että pohjoisella ja pienellä Suomella ei ole juuri mitään vaikutusvaltaa Afrikan tilanteeseen. Näin ei kuitenkaan ole.
Tämän Voiman kansikuvassa presidentti Halonen kumartaa Nigerian epädemokraattiselle johdolle. Kuvassa on samanaikaisesti jotakin kiinnostavaa ja häiritsevää.
Suomalaisia yrityksiä kiinnostaa Nigeria kauppakumppanina. Suomeen on toukokuussa tulossa Nigerian varapresidentin johtama kauppavaltuuskunta. Suomalainen kauppavaltuuskunta matkaa Länsi-Afrikkaan ensi syksynä. Öljymaan herkut houkuttelevat muitakin. Jaolle pyrkivät kiinalaisten lisäksi intialaiset, venäläiset ja brasilialaiset.
Olisi toki absurdia väittää, että presidentti Halonen olisi rähmällään Etelään, kun Halosen matkan tarkoitus oli edistää erityisten naisten asemaa ja oikeuksia Afrikassa.
Olisi myös outoa väittää, että kaikki kaupankäynti Etelän kanssa olisi ongelmallista. Onhan selvää, että reilu kaupankäynti voi edistää demokratiaa. Mutta mitä reiluus on?
Kumarrus Nigerian sotilasjoukon edessä osuu poliittisen diplomatian kipupisteeseen. Miten menetellä, kun isäntämaan pieni eliitti hallinnoi rikkauksia yhdessä ulkomaalaisten yhtiöiden kanssa?
Valtion suhtautuminen kehitysmaihin on jakomielistä. Toisaalta halutaan viedä etelän maihin hyvinvointiyhteiskunnan ideaaleja, kuten koulutusta ja tasa-arvoa. Samalla kuitenkin halutaan valjastaa köyhän maan luonnonvarat ulkomaisten yritysten käyttöön.
Jorma Ollilan hahmo tiivistää pohjoismaisen mallin kaksinaisuuden. Maaliskuussa Ollila puolusti pohjoismaista valtiomallia The Financial Timesissa. Mutta Ollila ei puolustanut ainoastaan hyvinvointivaltiota, vaan nimenomaan pohjoismaista kapitalismia. Sille olennaisinta on ”avoimuus globalisaatiolle”.
Sama Jorma Ollila on öljy-yhtiö Shellin hallituksen puheenjohtaja. Shell hoitaa Nigerian öljybisneksestä yli puolet. (ks. s. 27) Hän on myös hallituksen puheenjohtaja Nokiassa, joka taas repii raaka-aineitaan rikkaasta mutta kirotun köyhästä Kongosta. (ks. s. 36)
On enemmän kuin todennäköistä, että talouskriisi ja ilmastonmuutos tulevat kohtelemaan kehitysmaita vielä kovakouraisemmin kuin länsimaita.
Suomi rakennettiin hyvinvointivaltioksi suojatussa taloudessa eikä siitä olisi kasvanut vaurasta länsimaata, jos se olisi avannut raaka-ainevarastonsa kansainväliselle kaupalle. Myös Etelän maita pitäisi tukea oman taloutensa suojaamisessa. Silloin tosin muutama meikäläinen firma joutuisi maksamaan nykyistä enemmän mineraaleistaan ja öljystään.
Ehkäpä myös hitaalla kehitysavulla on siinä paikkansa, kuten presidentti Halonen sanoo:
”Kehitysapu pitää nostaa siihen 0,7 prosenttiin.”
Kimmo Jylhämö
