Poco a poco

Ei Kuubakaan yhdessä yössä muutu.

Viime vuonna näin Thaimaassa puun, kumipuun. Mutta se ei ollut mikään tavallinen kumipuu. Se oli kaunein ja mahdottomin puu, jonka olen koskaan kohdannut.

Oikeastaan se oli monta puuta, mutta kuitenkin lopulta yksi, irvokas ja holtiton jättiläispuu tasaisesti kasvavan kumipuumetsän keskellä.

Voisin kertoa tuhansin sanoin kuinka sen raajat kasvoivat mielipuolisesti kaikkiin suuntiin toisiinsa tunkeutuen, rungosta oksaksi, oksasta takaisin rungoksi ja juureksi muuttuen.

Kuinka sen keskellä, kaiken alkutekijänä seisoi tuhatvuotinen emorunko norsun takajalkoineen, kalloineen, sapeleineen, kärsineen. Mutta se olisi turhaa.

Riittää kun mainitsen, että se oli hieman vänkyrä mutta onnellinen puu.

Tuo puu tuli minulle mieleen, kun saavuin Kuubaan kolme viikkoa sitten. Kymmenen vuotta olin kuunnellut vouhotusta ”viimeisestä mahdollisuudesta nähdä Castron Kuuba”. Nyt tai ei koskaan! Kun Castrot kuolevat, kaikki muuttuu, ne messusivat.

Nyt meitä käy täällä kaksi miljoonaa vuodessa. Kaksi miljoonaa kosketusnäytönsilittäjää marssii parijonossa kaupungista toiseen ihmettelemässä, miten he pärjäävät ilman internetiä, Coca-Colaa ja Dijon-sinappia.

Me hämmästelemme, miten Tampereen kokoiset kaupungit voivat olla täynnä kukkoja, kävelykatuja ja päätä huimaavaa svengiä.

Kun katsomme ympärillemme, näemme kaikki vuosikymmenet 1950-luvulta 1990-luvulle, mutta 2000-luku loistaa poissaolollaan.

Päätän kysyä asiaa heiltä itseltään. Mitä tapahtuu, kun Castrot kuolevat? 18-vuotiaalle baracoalaisnuorukaiselle tämä on liian arka aihe, eikä hän halua ajatella koko asiaa. Kolmikymppinen puuartesaani Freddy varmistaa, ettei kukaan kuule ja kuiskaa: ”Onhan tässä systeemissä aika paljon parantamisen varaa.”

Pedro, nelikymppinen entinen nyrkkeilijä, puolestaan puhuu niin, että kaikki kuulevat: ”Kun he kuolevat, kaikki muuttuu paremmaksi. Se elämä, jota minä elän 20 dollarin kuukausipalkalla, ei ole ihmisen elämää.”

Parikymppinen Maria hymähtää: ”Kuka on Castro? Minä näen hänestä vain kuvia kadunvarsilla ja televisiossa.”

Ernesto, kuusikymppinen asianajaja, joka on viikon päivät jakanut kanssamme kauniin asuntonsa Santiagossa, katsoo silmiin ja naurahtaa: ”Ei täällä silloin mikään muutu, vaan systeemiä parannetaan koko ajan. Poco a poco.”

Kyselen yhtymäkohdista muiden sosialististen valtioiden kanssa, mutta Ernesto torppaa yrityksen.

”Ihmiset haluavat verrata ja rinnastaa, mutta tässä tapauksessa se on mahdotonta. Kuuba on oma lajinsa, hyvässä ja pahassa.”

Hän on hetken vaiti.

”Mutta sen saarron ne voisivat kyllä pikkuhiljaa purkaa”

Comprendo. Kumipuu se on. Taipuu tuulessa, muttei kaadu.

Olavi Uusivirta

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu