Plastikon poliittisia taidevideoita

Ranskalainen videotaitelija Pascal Lièvre etsii avajaisten jälkeisenä aamuna MUU-gallerian takahuoneesta turhaan kahviinsa sokeria.

Ranskalainen videotaitelija Pascal Lièvre etsii avajaisten jälkeisenä aamuna MUU-gallerian takahuoneesta turhaan kahviinsa sokeria.

Hän on innoissaan näyttelystä, jossa hänellä ja suomalaisella Minna Suoniemellä on toisiaan kommentoimaan asetettuja videotöitä. Pienikokoista ja eloisasti liikehtivää Lièvreä viehättää erityisesti Suoniemen töissä korostuva fyysisyys.

Keskustelun kuluessa käy ilmi että Lièvre on innostunut monesta muustakin asiasta. Hän hypähtelee usein tuoliltaan tehostaakseen eleillä jonkun kertomansa jutun käänteitä ja toisaalta syventyy vähän väliä selvittämään tarkasti jonkun käyttämänsä käsitteen sisältöä.

Lièvren esillä olevat työt ovat usein jonkinlaisia ironisia popvideoita, joiden sävelet ja sanat on kidnapattu eri lähteistä. Esimerkiksi George W. Bushin puhe pahan akselista saa aivan uudenlaisen kulman kun sen sanat on sovitettu alun perin Jermaine Jacksonin ja Pia Zadoran esittämän imelän popkappaleen päälle. Niagaran putouksilla kuvatussa teoksessa Lièvre vielä tulkitsee tämän uusiokappaleen yltiöromanttisena duettona Nathalie Bujoldin kanssa.

Toisessa työssä kasvokuvana näkyvä Lièvre laulaa Abban klassisen ”Money, Money” -hitin päälle intensiivisellä paatoksella Mao Tsetungin poliittista manifestia ja maalaa kasvojaan taustaseinän värisellä punaisella.

“Maon tekstissä korostuu tärkeä ajatus siitä, että taiteilijoiden pitäisi lakata olemasta elitistejä ja nousta samaan rintamaan työläisten ja talonpoikien kanssa”, Lièvre selittää.

”Sitten mietin mikä voisi olla jotenkin tämän ajatuksen vastakohta ja keksin että tuo Abban rahasta ja sen ihailusta tehty hieno pop-kappale olisi tähän mitä ajankohtaisin rinnastus.”

”Ei, en kutsu itseäni taiteilijaksi”, Lièvre huudahtaa, ja myllää jo heti ensimmäisen kysymyksen uusiksi. “Käyttäisin mielummin käsitettä ‘plastikko’, hän selittää viitaten filosofi Nietzscheen.

“Minua ei kiinnosta taidehistoria eikä sen sisällä toimiminen, kuten ei filosofiakaan ‘filosofiana’. Koen että kaikki on plastista, välittynyttä. Kaltaiseni plastikko näkee kaiken ympärillään materiaalina, jonka kautta voi ilmasta tätä välittyneisyyttä. Kyse on myös jonkinlaisesta romanttisesta näkökulmasta siihen mikä voisi olla olemassa.”

Epäilemättä samasta syystä hänen hupparissaan kaupallisen logon paikalla lukee kaunokirjailluin kultakirjaimin “Friedrich Nietzsche”. Lièvre kertoo kokeneensa brändien vyöryn ahdistavana ja keksineensä, että kuka tahansa voi tehdä ihailemistaan asioista logoja itse.

Hän intoutuu kertomaan hauskaa juttua siitä kuinka oli ollut Berliinissä baarissa Heidegger-logolla koristautuneen miesystävänsä kanssa ja kuinka monimerkityksinen kohtaus oli syntynyt heidän suudellessaan: “Nietzsche ja Heidegger, kaksi joidenkin mielestä natseihinkin liitettävää filosofia, ymmärräthän”, Lièvre ilakoi.

Lièvrelle poliittinen aiheisto ei ole pelkkää kyynistä postmodernia merkitysiloittelua.

Lièvre kertoo, että yhdeksänkymmentäluvun lopulla Ranskassa oli suuria poliittisia jännitteitä maahanmuuttajien kohtelun ympärillä. Hallitus pyrki palauttamaan voimakeinoin etenkin afrikkalaisperäisiä siirtolaisia takaisin lähtömaihinsa.

”Televisiokuvat kirkkoihin paenneiden tavallisten ihmisten kimppuun hyökkäävistä poliiseista herättivät kansalaiset. Hallitus joutui lopulta perääntymään eettisen haasteen ja muutaman kännykän edessä. Koin tämän liikkeen henkilökohtaisesti ja läheltä. Vähän tämän jälkeen minusta tuli plastikko.”

“Politiikka kaipaa kuvia joihin ihmiset voivat samaistua. Tässä suhteessa joku George W. Bush on yksi kaikkein viisaimmista miehistä. Ymmärrän hyvin hänen menestyksensä vaikka en voi sitä hyväksyä”, Lièvre pohtii.

Lièvre sai paljon huomiota työstään, jossa hän käsitteli kelpo vastamainoshenkeen Nicolas Sarkozyn vaalivideota. Alkuperäisessä vaalivideossa presidenttiehdokkaan puheiden väliin oli leikattu kuvia hymyilevistä kiiltokuvamaisen puunatuista ihmisistä. Lièvre vaihtoi välikuviin itkeviä ja etniseltä taustaltaan ja sukupuolirooleiltaan todellisemman kirjon kansalaisia.

Lièvre haluaa lopuksi näyttää vielä yhtä työtä. Siinä kaksi partiolaiseksi pukeutunutta miestä laulaa Céline Dionin Titanic-hitin päälle homoeroottisin painotuksin otteita Patriot Act -lakikokoelmasta, jonka amerikkalaiset laativat terrorismin vastaisen sodan työkaluksi.

“Vallankumous on välttämätön”, Lièvre sanoo vakavasti, mutta jatkaa heti perään:

“Sen voi kuitenkin tehdä niin monella tavalla. Minulla on paljon poliittisia mielipiteitä, mutta yleisellä tasolla niillä ei ole merkitystä. Kysymys on muutoksesta itse kunkin elämässä. Plastikkona voin osoittaa ihmisille että maailman voi nähdä toisinkin.”

Pascal Lièvre & Minna Suonniemi: Conservations, MUU Studio 11.11. asti.

www.muu.fi, www.lievre.fr

Tuomas Rantanen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu