Pirunpalkeiden pelimanni

Helsinki, Kurikka, Aosta, Finisterre, Kuortane, Kauhajoki, Sääksmäki, Quebéc. Haitaristi Markku Lepistö kulkee maailmaa ja soittaa jatsia vain salaa.

”Oli perunan nostoaika, kun helsinkiläinen taksikuski, jolla oli mökki siinä meidän kotitien varrella Kuortaneella, tuli käymään. Vuosi oli 1969 ja sillä oli mukanaan haitari. En tiedä, mistä syystä se toi sen meille”, nykyisin Värttinän ja Doina Klezmerin riveistä tuttu Markku Lepistö muistelee haitarin soiton alkuaikojaan.

Istumme Sääksmäen Visavuoren kansallisromanttisessa pihapiirissä, perunan nostoaikaan, enkä voi olla ajattelematta kiitollisena Helsingin taksikuskeja. Isoveli soitteli mieluummin kitaraa ja haitari-innostus iski 6-vuotiaaseen Markkuun.

”Haitaria pidettiin minulta piilossa. Se nostettiin aina kerrossängyn yläsänkyyn, että en hajottaisi sitä. Heti kun silmä vältti, kävin sen jotenkin hakemassa ja rupesin salaa soittamaan”, Lepistö myhäilee.

Jossain vaiheessa vanhemmat kuulivat, kun heidän poikansa harjoitteli korvakuulolta radiosta ja veljeltään kuulemiaan biisejä ja antoivat tämän soittaa haitaria luvan kanssa. Muutamaa vuotta myöhemmin viulisti-isä vei Markun paikallisen pelimannin Aarne Latvamäen oppiin.

Kesän kynnyksellä toisen soololevynsä Polku julkaissut Lepistö keikkaili Kaustisella ensimmäisen kerran vuonna 1972. Lepistölle kansanmusiikkijuhlat merkitsevät kuitenkin muutakin kuin kesän kohokohtaa.

”Kansanmusiikkijuhlat alkoivat vuonna 1968 ja muutama vuosi sen jälkeen Konsta Jylhä ja Kaustisen Purppuripelimannit myivät kultalevyn ja kävivät keikalla Turun Ruisrockissa. Näitä vuosia pidetään virstanpylväänä kansanmusiikin muutokselle: kansanmusiikista tuli esittävää musiikkia”, Lepistö kertoo.

”Sekin on kiinnostavaa, että kansalais- ja työväenopistojen verkosto perustettiin Suomeen samoihin aikoihin, kun Kaustinen alkoi. Koska opistot olivat aikuisten opiskelua, kansanmusiikki sopi siihen hirveän hyvin. Suomihan oli sen jälkeen täynnä purppuripelimanneja”, hän jatkaa.

Sibelius Akatemiassa opiskelleen ja opettaneen Lepistön puheessa toistuu kansanmusiikin muuttuminen esittäväksi taiteeksi tai musiikiksi. Ehkä Emil Wikströmin ateljeen paanukaton tervantuoksu limittää vuosisadat mielessäni. Alan nimittäin epäillä, että Lepistö on onnistunut elämään aikana, jolloin kylänraiteilla soitettiin ja laulettiin ja navetan ylisillä pistettiin tanssiksi.

”Jos nyt ajattelee lapsuuttani, niin ei se sellaista kansallisromanttista touhua ollut, että mennäänpä nyt soittelemaan. Oli jotain kyläjuhlia, syntymäpäiväjuhlia tai mitä tahansa muita juhlia, joissa oli musiikkia”, Lepistö virnistää.

Kansanmusiikki on vähitellen siirtynyt kylän juhlista kohti yhä massiivisempia lavoja mutta Lepistö ei kuitenkaan vaikuta haikailevan vanhojen aikojen perään:

”Entisaikoina kansanmusiikilla oli konteksti, missä se eli. Musiikki ei ollut esittävää, vaan osa elämää ja osa tunteita, jotka liittyivät vaikka häihin tai kuolemaan. Nyt kun musiikista on tullut esittävää taidetta, voi ajatella, että se on nytkin osa elämää. Osa elämää on se, että sitä kuunnellaan”, Lepistö muotoilee.

Puhumme hetken suomalaisen arkaaisuuden ja intialaisen Bollywood-musiikin yhdistelmästä Lord of the Rings -musikaalissa ja kansanmusiikin herättämistä agraarisista mielikuvista. Maaseutu kiinnostaa muutenkin. Käy ilmi, että olemme sattumalta Lepistön kanssa pari vuotta aiemmin kiinnostuneet samoista myynnissä olleista maalaistaloista. Kuuluvatko pelimannit maaseudulle?

”Kaupungeissa on ollut jonkin verran pelimanneja, mutta kyllä huomattavasti paljon enemmän on ollut maaseudulla asuvia. Ja kyllä minullakin musiikki syntyy maaseudulta tai maaseudusta, vaikka ennen tänne muuttoa asuinkin kaksikymmentä vuotta pääkaupunkiseudulla”, Sääksmäelle asettunut muusikko miettii.

Lepistön ensimmäinen soololevy, vuonna 2001 ilmestynyt Silta, sai alkunsa Värttinän lentomatkoilla penkkirivissä Lehti-Lepistö. Basisti Pekka Lehti tuotti levyn ja toimi muutenkin inspiroijana ja hyväntahtoisena patistelijana levyn teossa. Silta ja toinen soololevy Polku ovat onnistuneet kääntämään monet haitarimusiikki-on-hanurista- mielipiteet uuteen uskoon. Levyiltä puuttuu tyhjänpäiväinen hilipatiheijaa-meininki mutta toisaalta Lepistö ei taio haitarista esiin ainoastaan melankolisia sävyjä.

”Tähän asti on ollut tarve tehdä omanlaista musiikkia. Ettei vaan tyydy toistamaan trad-biisejä, vaan haluaa viedä musiikkia johonkin suuntaan”, Lepistö itse kuvaa soolo-projektiaan.

Omanlaisuus tarkoittaa pohjana olevaa suomalaista kansanmusiikkia yhdistettynä mausteisiin, joita Lepistö on matkoillaan haalinut, tai jotka vain ovat tarttuneet takin liepeisiin. Erityisesti kanadanranskalaisten, Quebécin alueen entisten siirtolaisten tapa soittaa yksirivistä haitaria on avannut uusia maailmoja. Toisaalta omaleimaisuus on ehkä seurausta myös halusta kertoa jotakin.

”Aluksi minulla on jokin idea tai ajatus, eikä sen välttämättä tarvitse olla mikään fyysisesti olemassa oleva paikka”, monia paikkakuntien mukaan nimettyjä kappaleita säveltänyt Lepistö kuvailee.

”Voi siinä vilahtaa maisemat, mitä on nähnyt matkojen varrella. Ja ne tunnelmat, se ympäristö, missä on ollut”, hän jatkaa.

Poutaisen oloinen haitaristi suhtautuu soittimeensa mukavalla kepeydella, mikä kuuluukin haitarinsoiton historiaan. Haitarihan on ollut aikanaan hieman kyseenalainen soitin, onhan siinä ”pirun palkeet”.

”Nimitys liittyy varmaan kristillisyyteen. Haitaria pidettiin aikoinaan erittäin synnillisenä soittimena. Kun haitari tuli Saksasta Suomeen 1800-luvun loppupuolella, se syrjäytti perinteiset pelimannisoittimet kuten viulut ja klarinetit. Haitarihan on siitä loistava, että kuka tahansa pystyy nopeasti oppimaan alkeet ja soittamaan tansseissa. Siinä on kova ääni, mikä tietysti auttaa aina. Kovaääniset pääsee esille.”

Doina Klezmer 10 vuotta: Doina Klezmer feat. Aija Puurtinen 26.10. Turku Klubilla.

Teija Kaarakainen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu