splash_image.jpg

Piketty-ilmiö paljastaa vasemmiston heikkouden

Jos vasemmisto haluaa muuttaa yhteiskuntaa eikä vain korottaa veroja, sen kannattaa lukea jotain muuta kuin Thomas Pikettyä, Lauri Holappa kirjoittaa esseessään.

Ekonomisti Thomas Pikettyn eriarvoisuutta käsittelevä teos Capital au XXI siècle sai viime vuonna Ranskassa ilmestyessään jonkin verran huomiota, mutta tänä vuonna ilmestynyt englanninkielinen käännös toi todellisen läpimurron: Pikettyn teos alkoi hallita talouspoliittista keskustelua ennen kaikkea Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa, ja se herätti lopulta suurta kiinnostusta myös muualla Euroopassa.

Capital in the 21st century sai runsaasti huomiota niissä maissa, joissa kapitalismiin liittyvä eriarvoisuus on kaikkein kiistanalaisinta. Teoksen suurimmat ansiot liittyvätkin tulo- ja varallisuuserojen kasvun dokumentointiin. Kuten useat kommentaattorit ovat todenneet Piketty-arvioissaan, tuloerojen kasvu viime vuosikymmeninä ei kuitenkaan ole varsinainen uutinen useimmissa Manner-Euroopan maissa.

Piketty-huuman leviäminen myös Manner-Eurooppaan selittyy yhtäältä sillä, että englanninkielistä talouspoliittista keskustelua seurataan kaikkialla maailmassa. Toisaalta kyse on siitä, että iso osa vasemmistosta on omaksunut Pikettyn yhteiskunta-analyysin nopeasti ja alkanut kannattaa monia hänen toimenpide-ehdotuksistaan.

Niinpä Capital on todella saavuttanut sen, mihin kirjan otsikkokin viittaa: siitä on tullut nykyvasemmiston maailmankuvaa määrittelevä teos.

Kyse ei kuitenkaan ole ensisijaisesti siitä, että Capital olisi muuttanut vasemmiston suuntaa merkittävästi. Pikettyn ongelmanmäärittely ja toimenpide-ehdotukset pikemminkin sanallistavat ja systematisoivat jo aiemmin vasemmiston sisällä tapahtunutta kehitystä.

Capital on tarjonnut uusia suuntaviivoja etenkin keskustavasemmistolaisille puolueille, joiden ideologista linjaa määritteli vielä muutamia vuosia sitten niin sanottu kolmannen tien ajatus. Kolmastieläinen politiikka tarkoitti jonkinlaista kompromissia perinteisen hyvinvointivaltiopolitiikan ja uusliberalismin välillä. Aiempaa individualistisemman linjan uskottiin houkuttelevan keskiluokkaisia äänestäjiä.

Joidenkin vuosien ajan kolmannen tien politiikka toi vaalimenestystä, mutta viime vuosina etenkin oikeistopopulismin nousu on syönyt monien aiemmin suurten vasemmistopuolueiden kannatusta. Toisaalta globaali finanssikriisi ja sitä seurannut eurokriisi ovat osoittaneet, että kolmastieläinen talouspolitiikka on epäonnistunut suotuisan työllisyyskehityksen ja taloudellisen vakauden turvaamisessa.

Finanssikriisin jälkeiset vuodet ovat olleet vasemmistolle ideologisesti sekavaa hapuilua. On näyttänyt siltä, että monissa maissa keskustavasemmistolaiset puolueet ovat yrittäneet tehdä pesäeroa kolmastieläiseen linjaan, mutta toisaalta vallitsevaa talouspolitiikan konsensusta ei ole haluttu haastaa.

Lopputuloksena on ollut jonkinlainen kompromissi, jossa eriarvoisuutta on pyritty vähentämään veropolitiikalla ja erilaisilla täsmätoimilla, mutta talouspolitiikan peruslinja on pidetty hyvin konservatiivisena. Capital voidaan nähdä tällaisen ajattelutavan kiteymänä.

Jotta Capitaliin kiteytyneen ideologisen muutoksen merkitystä voi ymmärtää, on syytä luoda katsaus kirjan keskeisimpiin väitteisiin ja havaintoihin.

Kirjan tärkeintä antia on tulo- ja varallisuuserojen historian koostaminen. Yksityiskohtaisimmin Piketty dokumentoi eriarvoisuuden kehittymistä Ranskassa, Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa, joista löytyy kattavimmat tilastotiedot. Lisäksi hän käy läpi monien muiden länsimaiden tilannetta ja esittelee jonkin verran todistusaineistoa globaalin etelän maiden tuloerokehityksestä.

Lopulta Piketty toteaa, että jokseenkin samanlainen kehitys on havaittavissa ainakin kaikkialla länsimaissa: tulo- ja varallisuuserot olivat valtavia vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, mutta pienentyivät ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Toista maailmansotaa seurannut maailmantalouden kultakausi vähensi eriarvoisuutta entisestään, mutta 1970-luvulta alkaen eriarvoisuus on hiljalleen lisääntynyt kaikkialla. Anglosaksisissa maissa on palattu takaisin 1800- ja 1900-lukujen tilanteeseen, mutta Manner-Euroopassa tuloerojen kasvu on ollut hitaampaa. Joka tapauksessa tuloerot ovat kasvaneet lähes kaikkialla.

Keskeisimmäksi tulo- ja varallisuuserojen selittäjäksi Piketty nostaa havainnon siitä, että maailmantalouden kultakauden jälkeen talouskasvu on ollut hitaampaa kuin pääoman tuottoasteen kasvu. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että aiemmin kasautunut varallisuus kasvaa nopeammin kuin kokonaistuotanto ja palkat.

Tämän trendin hän uskoo myös jatkuvan, joten voimakkaasta talouskasvusta ei ole enää tulevaisuudessa tuloerojen kaventajaksi.

Pikettyn strategia eriarvoisuuden vähentämiseksi koostuu neljästä osasta. Ensinnäkin monissa maissa olisi hänen mukaansa syytä palata takaisin nykyistä progressiivisempaan verotukseen. Tämä suositus koskee lähinnä Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian kaltaisia maita, joissa verotuksen progressio on vähentynyt jyrkästi.

Toiseksi Piketty ehdottaa alhaisen globaalin varallisuusveron käyttöönottoa. Se patoaisi hiukan globaalia verokilpailua ja lisäisi avoimuutta, mikä vähentäisi veronkiertoa.

Kolmanneksi hän korostaa hyvinvointivaltiorakenteiden merkitystä eriarvoisuuden torjunnassa. Hän katsoo, että esimerkiksi julkisesti rahoitetut ja usein myös järjestetyt koulutus- ja terveyspalvelut vähentävät varallisuuden kasautumista ja lisäävät luokkien välistä liikkuvuutta. Hyvinvointivaltioita on kuitenkin Pikettyn mukaan uudistettava, koska hitaan talouskasvun ja ikääntymisen takia nykyisenkaltaisten järjestelmien ylläpito ei välttämättä enää onnistu.

Neljänneksi Piketty pitää tärkeänä julkisen velkaantumisen voimakasta vähentämistä, koska hän ilmeisesti katsoo julkisen velkaantumisen uhkaavan tasa-arvon kannalta välttämättömien hyvinvointivaltiojärjestelmien tulevaisuutta.

Pikettyn analyysin perimmäiset ongelmat liittyvät sen visiottomuuteen. Hänellä ei ole oikeastaan mitään sanottavaa kapitalismin toimintalogiikasta: siitä, miten tuotanto ja työllisyys kapitalismissa määräytyvät tai mikä rooli rahoitusmarkkinoilla on siinä.

Kapitalismin toimintalogiikan sivuuttaminen ei ole yllättävää, sillä pohjimmiltaan Piketty on perinteinen uusklassinen taloustieteilijä. Hän kyllä kritisoi valtavirran taloustiedettä muiden yhteiskuntatieteiden sivuuttamisesta ja liiallisesta nojautumisesta abstrakteihin matemaattisiin malleihin, mutta hänen omassa ajattelussaan toistuvat kaikki uusklassisen taloustieteen perusaksioomat.

Tätä kuvaavat hyvin sekä hänen kasvupessimisminsä että julkisen velan pelkonsa. Piketty tuntuu pitävän yli 1,5 prosentin kasvuvauhtia kehittyneille länsimaille lähes mahdottomana. Selvästi korkeammat kasvuasteet ovat hänen mukaansa mahdollisia vain kehittyville maille.

Piketty perustaa argumenttinsa historialliseen aineistoon, mutta unohtaa, että kasvun hidastumiseen ovat vaikuttaneet monet muutkin tekijät kuin korkean elintason ja teknologisen kehityksen tason saavuttaminen.

1980-luvulta alkaen talouspolitiikan painopiste käytännössä kaikkialla länsimaissa on siirtynyt kysynnän säätelystä erilaisiin loputtomiin tarjontareformeihin. Samalla esimerkiksi rahapolitiikan keskeisimmäksi tavoitteeksi on asetettu inflaation hillintä, ei täystyöllisyyden ylläpito. Aiempaa konservatiivisempi talouspolitiikka on vaikuttanut negatiivisesti kokonaistuotannon kehitykseen.

Myös Pikettyn vimma vähentää julkista velkaantumista kuvaa hyvin hänen uusklassista ajattelutapaansa. Tällaisessa ajattelussa pitkän aikavälin kasvun odotetaan riippuvan ainoastaan työn ja pääoman määrästä sekä tuottavuuskehityksestä. Kokonaiskysynnällä on merkitystä vain lyhyellä aikavälillä, joten julkista velkaantumista voidaan huoletta vähentää ilman, että tästä koituisi merkittäviä ongelmia työllisyydelle tai talouskasvulle.

Piketty ei tunnu ymmärtävän, että budjettialijäämiä ei sinänsä ole syytä mieltää sen enempää negatiivisiksi kuin positiivisiksikaan. Budjettialijäämät ovat ainoastaan finanssipoliittinen ohjausmekanismi, ja ne on sovitettava vastaamaan kulloinkin yksityisellä sektorilla vallitsevaa säästämishalukkuutta.

Jos yksityinen sektori haluaa lisätä säästämistään, on budjettialijäämien yleensä kasvettava, jos työttömyyden ei haluta lisääntyvän. Vastaavasti jos yksityisellä sektorilla alkaa kiihkeä investointibuumi, on monesti tehtävä ylijäämäisiä budjetteja talouden ylikuumentumisen hillitsemiseksi.

Koska kapitalismi on luontaisesti kriisiherkkä talousjärjestelmä, yksityisen sektorin säästämishalukkuus vaihtelee jatkuvasti. Sen vuoksi budjetin tasapainottaminen ei ole mielekäs tavoite edes pitkällä aikavälillä.

Tärkeämpää olisi parantaa valtioiden velkakestävyyttä turvaamalla keskuspankin asema viime käden rahoittajana. Esimerkiksi eurojärjestelmässä velkaantuminen todella uhkaa valtioita, koska niillä ei ole omia keskuspankkeja tarjoamassa tarpeen tullen rahoitusapua. Sama pätee valtioihin, jotka ovat velkaantuneet ulkomaisessa valuutassa: Yhdysvaltain dollareita kun ei saa esimerkiksi Argentiinan keskuspankista.

Suurin ongelma Pikettyn analyysissa on se, että se ei tarjoa positiivista tulevaisuuskuvaa. Pikettyn keskeisimmät politiikkasuositukset liittyvät verotuksen kiristämiseen ja uuteen maailmanlaajuiseen varallisuusveroon. Hyvinvointivaltiota hän toki kannattaa, mutta senkään positiivisesta kehittämisestä hänellä ei ole mitään sanottavaa.

Sama positiivisen tulevaisuusvision puute on leimannut myös finanssikriisin jälkeistä vasemmistoa. Etenkin useissa sosiaalidemokraattisissa puolueissa on havahduttu siihen, että paluuta kolmanteen tiehen ei enää ole.

Siitä huolimatta näillä puolueilla ei ole tarjota visiota siitä, miten kapitalistista taloutta hallitaan. Niiden talouspoliittinen ajattelu noudattaa ortodoksista tarinaa, jossa ainoana mahdollisuutena nähdään työmarkkinajoustot, vientikilpailukykyä turvaavat palkka-alet ja sosiaaliturvajärjestelmien kehittäminen yhä ”kannustavammiksi”.

Koska finanssikriisin jälkeen vasemmistolle on tullut entistä tärkeämmäksi osoittaa, että se ei hyväksy kapitalismin eriarvoistavia piirteitä, se on alkanut korostaa yhä enemmän tuloerojen tasaamisen merkitystä. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että menosopeutuksen ja tarjontareformien lisäksi huomiota on alettu kiinnittää yhä enemmän verotuksen oikeudenmukaisuuteen.

Suorastaan ikoninen esimerkki yllä kuvatusta kehityksestä oli Jutta Urpilaisen ajan sdp, jonka yleinen talouspoliittinen linja oli selvästi kokonaiskysyntää heikentävä ja työttömyyttä lisäävää. Puolue myös korosti voimakkaasti työn tarjonnan lisäämistä. Samalla puolue piti tuloerojen kasvun estämistä ideologisesti tärkeänä ja koteloi koko sosiaalidemokraattisen ajattelun ja ideologian ainoastaan tuloerokysymykseksi.

Samanlaisia piirteitä näkyi myös vasemmistoliiton linjassa niin pitkään kuin se sinnitteli mukana Jyrki Kataisen hallituksessa. Yhtäläistä kehitystä on ollut nähtävissä myös useissa eurooppalaisissa vasemmistopuolueissa ja esimerkiksi Yhdysvaltojen demokraattisessa puolueessa.

Tämä muutos on tarkoittanut sitä, että vain harva sosiaalidemokraattinen puolue enää flirttailee uusliberalismin kanssa yhtä avoimesti kuin kolmannen tien huippuvuosina. Näillä puolueilla ei kuitenkaan edelleenkään ole mitään systemaattista visiota siitä, miten kapitalistista taloutta tulisi ohjata ja miten tämä malli eroaisi ortodoksisesta talouspoliittisesta tarinasta.

Ilman omaehtoista talouspoliittista ajattelumallia vasemmisto jatkaa kuihtumistaan.

Vasemmistossa monet katsovat Pikettyn Capitalin toimivan uuden finanssikriisin jälkeisen talouspoliittisen hybridimallin oikeuttajana. Capitalista ei ole kuitenkaan uudeksi Pääomaksi. Se on erinomainen kuvaus tulo- ja varallisuuserojen kehityksestä, mutta se ei anna eväitä laajemman makrotalouspolitiikan tai muun yhteiskuntapolitiikan tekemiseen. Capitaliin sisältyvät talouspoliittiset suositukset eivät anna vastauksia siihen, miten ihmisille turvattaisiin työtä ja toimeentuloa tai hyvinvointia ja vapautta.

Jos vasemmisto haluaa menestyä ja muuttaa yhteiskuntaa, sen kannattaa Pikettyn tavaamisen sijaan löytää uudelleen esimerkiksi Karl Marxin ja John Maynard Keynesin tekstit.

Marx tarjoaa edelleen kattavimman analyysin pääoman luonteesta ja kapitalistisista valtasuhteista. Keynes taas on ylivertainen selittäessään tuotannon ja työllisyyden määräytymistä sekä rahoitusmarkkinoiden epävakaisuutta markkinataloudessa. Nämä klassikot tarjoavat yhä parhaan pohjan talouspoliittisen suunnanmuutoksen tekemiseen.

Jos vasemmisto on yhä kiinnostunut muuttamaan luokkasuhteita, sen on ajettava muutakin kuin verotuksen kiristämistä. Luokkien välisten valtasuhteiden muuttaminen edellyttää toimenpiteitä, joilla parannetaan palkansaajien ja työttömien yhteiskunnallista asemaa. Tehokkain tällaisista toimenpiteistä on täystyöllisyyspolitiikka.

Kirjoittaja on poliittisen taloustieteen tutkija Helsingin yliopistossa.

Lauri Holappa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *