splash_image.jpg

Pieni mies, pitkä varjo

Nicaraguan sandinismi haisee paukkupommeille & ilmaiselle katuruoalle

Minä en mene tänään kouluun”, ilmoittaa Sandra. ”Meillä on puolueen actividad.”

Sandra on neljän lapsen äidin vanhin tytär. Perheenisän virkaa toimittaa Puolue, joka antaa kerran kuussa roimalla alennuksella ruokapaketin: riisiä, papuja, öljyä, hammasharjoja, maissijauhoja, saippuaa. Äiti keittää papuja ja myy niitä eteenpäin helpottaakseen rahapulaansa.

”Millaista oli siellä… actividadissa?” kysyn Sandralta seuraavana päivänä.

”Tosi kivaa”, hän kertoo innoissaan. ”Aamupalaksi ne antoivat meille valtavan kerrosvoileivän ja hedelmämehua. Lounaaksi oli isoja kanankoipia.”

Iltapäivällä ymmärrän lopullisesti, että Sandran päätä ei tule kääntämään enää mikään. Sandran Facebookiin ilmestyy kuva, jossa hän ystävineen kaulailee t-paitaan ja lippikseen sonnustautunutta Daniel Ortegaa.

Ihan ystävällisen näköinen mies se on. Harmaantuva tukka, joka kihartuu latvoista. Hiusraja pakenee kohti päälakea. Viikset, sanotaanko noita nyt sitten meillä päin kalapuikoiksi vai pensseleiksi, lepäävät pöyheinä leveän virnistyksen päällä. Perunanenä, silmät tutusti hieman sikkaralla. Voitonmerkki ja rannekello.

Siinä se taas tuulettaa – mies, jonka ansiosta pienen keskiamerikkalaisen valtion historia punoutui osaksi meidän historiaamme. Mies, jonka ansiosta maljapuheet on nyt pidetty, ja selkäänpaukutus on rauennut. Daniel Ortega, vapaustaistelija ja demonisoitu diktaattori, perustuslain vastainen Nicaraguan presidentti.

Suomi nostaa kytkintä

Olen uutisähkyssä. Suomen ja Nicaraguan tiedotusvälineissä kerrotaan, että ministeri Heidi Hautala aikoo päättää maiden välisen 30 vuotta jatkuneen kehitysyhteistyön. ”Ortegan käsissä Nicaraguasta on tullut diktatuuri”, Hautala mylvii La Prensan artikkelissa.

Oikeastaan me olemme vain joukon jatkona. Nicaragua, koko Latinalaisen Amerikan toiseksi köyhin maa heti Haitin jälkeen, on menettänyt viimeisten neljän vuoden aikana 300 miljoonaa dollaria kehitysyhteistyövaroja, koska täällä ei ole enää kunnon demokratiaa. Kohta kai itse isä Jumalakin kääntää persauksensa Nicaragualle. Sandinismi, Nicaraguan vapautuksen enkeli, kaivaa köyhälle kansalle joukkohautaa.

Daniel katsoo kuvasta jonnekin ohitseni ja näyttää voiton­merkkiä.

Mielessäni pyörivät barrioiden köyhät perheet: pieni poika, jonka jalkojen luut taipuivat aliravitsemuksen takia längille. Kolmetoistavuotias tyttö, joka hihittää hämmentyneenä Suomen kehitysyhteistyövaroin tuetussa äitiysvalmennuksessa. Raiskattu kai, vaikka eivät ne koskaan mitään kerro.

Yritän muistella lähiaikojen tapahtumia, jotka päättyvät Hautalan pippurisilmiin ja viivasuuhun. Voi helvetin helvetti, se sanoi ei. Menneet kuukaudet vil-
istävät mielessäni kuvina, meluna ja kadulta kuuluvina iskulauseina. Sandinismi haisee paukkupommeille ja ilmaiselle katuruoalle. Sillä on keskenkasvuisen ihmisen kasvot.

Turpa tukkoon, kansa

Pari päivää ennen vaaleja kadulta alkaa kuulua metakkaa. Keltaisten koulubussien kulkue jyristelee taloni ohi. Ne kuulostavat traktoreilta, ja niiden matkustajat pitävät pirunmoista meteliä. Bussit ovat täynnä koululaisia ja opiskelijoita. Suuri osa on halunnut kammeta itsensä bussien katoille.

Punamustat liput liehuvat, pastellisävyisillä teksteillä koristellut t-paidat julistavat rakkautta, rauhaa ja elämää sandinistisessa Nicaraguassa. Pojat lähettävät lentosuukkoja meille cheloille, jotka istumme kotitalon rappusilla. Poliisit varmistavat, että kulkue pääsee etenemään esteettömästi.

Monica Baltodano, entinen FSNL:n sissi, riehuu televisiossa. Opposition mielenosoitus on taas kerran estetty. Baltodano ja hänen turhautuneet joukkonsa yrittävät saada tiedotusvälineiden huomion.

Televisiokanavista jo kolme kuuluu Ortegan perheelle. Suurimmat sanomalehdet La Prensa ja El Nuevo Diario kyllä huutavat äänensä käheiksi, mutta koska uutiset ovat joka päivä yhtä ja samaa, sanoma menettää merkityksensä. Lakkaa järkyttämästä. Muuttuu arjen normaaliksi taustahälyksi.

En katso televisiota. Sanovat, että kaikki kanavat on pakotettu näyttämään Ortegan juhlapuhetta. Turpa tukkoon, kansa. Nyt puhuu Comandante.

Vanhat hyvisajat

Meille 80-luvun nähneille sandinisti-sana kalskahtaa korvaan häiritsevän kauniilta. Sandinistien piti olla niitä hyviksiä. Niitä, jotka taistelivat itsenäisyyden puolesta ja olivat köyhien puolella. Jos tiedät jo miten siinä sitten kävi, jatka lukemista seuraavasta kappaleesta. Muistelen hetken vanhoja hyviä aikoja.
Vuonna 1979 pienestä Nicaraguasta kantautui jymyuutinen.

Sandinistinen vapautusrintama – yliopistointellektuelleista, hyvien perheiden pojista ja köyhistä resupekoista koottu sekalainen porukka – oli kaatanut 40-vuotisen Somozan dynastian diktatuurin, jota pönkitettiin ahkerasti Washingtonista.

Somozan perhe piti vahtia naapurustossa leviävää kommunistista liikehdintää vastaan. Kun Castron Kuuban ja marxistien kanssa veljeilevä sandinistinen vapautusrintama FSNL sitten syrjäytti vallasta hydrauliikkainsinööri Anastazio Somozan, Yhdysvalloissa huolestuttiin. Takapiha oli vallattu.

Carterin hallinto yritti sopeutua epämukavaan tilanteeseen, mutta käänteissään sähäkämmän Reaganin valtakaudella Washington aloitti huippusalaisen kommunismintorjuntaprojektin.

Reaganin hallitus alkoi tukea Somozan joukoista ja sandinismin vastustajista koottuja contrasissien joukkoja. Siitä alkoi Yhdysvaltojen ristiretki Nicaraguaa vastaan.

Suomi meni kansan ja vallankumousjohtaja Daniel Ortegan avuksi. Poimi kahvia vuortenrinteillä, joita tuijottivat tarkka-ampujien tähtäimet. Perusti lastenkoteja orvoille. Auttoi jälleenrakennuksessa.

Yhdysvaltojen auliisti ruokkimaa sisällissotaa kesti kymmenen vuotta.

Kauniin aatteen rumat arvet

”Minusta olisi hyvä, jos et panisi nimeäni siihen artikkeliin.”

Se tuntuu minusta aina vähän keljulta. Ihan kuin valehtelisi. Mutta harmaatukkainen mies, joka istuu kotitalonsa terassilla, madaltaa ääntään ja vilkuilee huolestuneena naapurustoon.

Hän osallistui 80-luvulla aktiivisesti FSLN:n toimintaan ja oppi puolueen toimintaperiaatteet perin pohjin. Mikään ei saa häntä muuttamaan mielipidettään siitä, että sandinistien kanssa on oltava varovainen.

”Niitä on joka paikassa. Yksikin väärä sana, ja voit olla vaikeuksissa. Et saa töitä tai puhelinliittymää. Ne tekevät elämän halutessaan tosi hankalaksi.”
Haastateltavani selittää, ettei demokratia tai ylipäätään minkäänsorttinen tasa-arvo ollut alun pitäenkään sandinisteille erityinen ihanne, vaan aate ja puolueen etu painoivat vaakakupissa eniten. Puolueen älymystö tiesi kansaa paremmin, mikä oli sen parhaaksi.

Sandinistit eivät koskaan päässeet kunnolla töihin, vaan sotkeutuivat sotatoimiin ja keskinäiseen eripuraansa. Ristiriitoja alettiin ratkoa yksinkertaisin konstein: jos et ole meidän puolellamme, saat kuulan kalloon kuin kuka tahansa vastavallankumouksellinen.

Sandinismi on kaunis sana. Se nostaa vieläkin mielen pohjamudista kuvia uljaista vallankumouksellisista, köyhistä naisista, jotka puolustavat maataan vuorilla vauva sylissä ja pyssy selässä.

Sandinistien nykymenon vastustajat näkevät poliittista vehkeilyä, itsevaltaisia otteita, oikeuslaitoksen ja perustuslain halventamista ja avoimen uusliberalistista politiikkaa, jota korkeintaan naamioidaan puolihuolimattomasti ”vasemmistolaiseksi” populistisella anti-Washington-lätinällä.

Sandinismiaate hajosi vuosien saatossa useaan eri koulukuntaan. Jako näkyy nicaragualaisessa päivänpolitiikassa. Ortegan sandinismia kutsutaan orteguismiksi ja danielismiksi.

FSLN:n jyräämät sandinistipuolueet MRS ja MPRS varjelevat alkuperäisiä sandinistisia ihanteita. He eivätkä saaneet edes ehdokasta läpi presidentinvaaleihin.
”Ne osoittivat minulle talon tuolta keskustasta”, haastateltavani viittaa kämmenellä mango- ja kaakaopuiden tuolle puolen.

”Mutta se oli yhden perheen talo. Heidät ajettiin pois kotoaan, ja omaisuus jaettiin sandinisteille. Siellä me sitten asuttiin vuosikaudet. Joitakin vuosia sitten miannoin sen talon sille perheelle takaisin. Tein hartiavoimin töitä ja rakensin oman. Mitä minua hyödyttää asua talossa, joka on joltakulta muulta varastettu? Ei niin voi olla onnellinen.”

Perunanenä & voitonmerkki

Äänestyspäivänä ystäväni Mario tulee kylään. Nuori mutta fiksu ja lukenut kossi. Se tupakoi, istuu riippukeinussa, potkii vauhtia.

”Joko kävit äänestämässä?” tiedustelen.

”Paskat. Ne eivät anna minulle henkilökorttia, koska menin tyhmänä joskus sanomaan, että en ole sandinisti. Arvaa, miten kauan olen jo yrittänyt.”

Olen kyllä seurannut jonon pitenemistä sen toimiston edessä, josta henkilökortteja periaatteessa pitäisi saada. Sandinistipuolueen jäsenille niitä jaettiin jo aikapäiviä sitten alennushintaan.

Mario puuskahtaa turhautuneena, että sandinistisessa Nicaraguassa rauhaa, rakkautta, elämää – ja henkilökortteja vaalien alla – jaetaan vain sandinisteille.

Ruoka ilman demokratiaa

Demokratia on meille pakkomielle, mutta voisiko maalle rakentaa paremman tulevaisuuden toisenlaisesta tarvehierarkiasta käsin? Ensin ruokaa, sitten koulutusta – ja sitten, kun ihmisillä on aikaa ajatella muutakin kuin toimeentuloaan, demokratiaa?

On esitetty teorioita, joiden mukaan diktatuuri toimisi epävakaissa olosuhteissa jopa demokratiaa paremmin. Toisi työrauhan. Vakautta. Varmaan niin: mitä vähemmän sallittuja mielipiteitä, sitä vähemmän riitoja.

Ne ystävistäni, jotka kannattavat sandinisteja, ovat epäuskoani kohtaan hyvin ymmärtäväisiä.

”Sinun maailmankuvasi vain on niin erilainen kuin meidän. Emme me ole mitään rosvoja, me haluamme rakentaa tätä maata, ja meidän työmme on vasta alussa. Meidän on saatava mahdollisuus näyttää, mihin me pystymme. Sinä luet uutisia; katso, mitä on jo tapahtunut! Talous kasvaa, vaikka hitaasti. Köyhyys ei lisäänny. Ajattele niitä kaikkia kodittomia, joille rakennettiin taloja, ja nälkäisiä, joille jaettiin ruokaa. Tätä on sandinismi. Toisesta ihmisestä välittämistä, kovaa työtä, jotta me nicaragualaiset voisimme jonakin päivänä olla ylpeitä tästä maasta.”

Voi rakas Jumala, anna sen olla niin, minä rukoilen. Minä tunnen sen kyllä nahoissani ja häpeän itseäni: olen demokratian ja sen perässä aseveljenä paarustavan jatkuvan talouskasvun ihanteen sokeuttama.

Myyn sen aatteen edestä isoäitini vanhainkotiin kuolemaan ja uhraan parhaan nuoruuteni korporaatioille, jotka sylkevät työmuurahaisten loppuunkaluttuja luurankoja ulko-ovelle, koska on pakko tehdä säästöä, jotta toimitusjohtajan osakesalkku pullistuisi odotetussa tahdissa.

Minun umpidemokraattisessa maassani ryövätään köyhiltä ja annetaan rikkaille.

Jälkikirjoitus

Ortega voittaa vaalit. Mario istuu riippukeinussa, tupakoi, puhisee kiukusta ja kertoo ystävästään, joka oli vaalien aikaan töissä äänestyspisteessä. Vaalitoimitsijoina oli pelkkiä sandinisteja. Takahuoneessa istuttiin tehtailemassa ääniä tyhjiin äänestyskuponkeihin liukuhihnatyönä.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun minulle kerrotaan sama tarina.

Sanomalehdessä sandinistisen vapautuspuolueen keulahahmo Ortega toteaa, että vaaleja on turha ottaa uusiksi; uusintakierroksella hän voittaisi ne 90 prosentilla.

Viesti tulee ymmärretyksi. Nicaragua vaikenee.

Nina Sarell

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu